1. heinäkuuta 2014

Äidinrakkaus

"The moment a child is born, the mother is also born. She never existed before. The woman existed, but the mother, never. A mother is something absolutely new."

Mä en koskaan suunnitellut synnyttäväni sektiolla. En edes ajatellut sitä sen kummempana vaihtoehtona, koska jotenkin se tuntui kaukaiselta ajatuksenakin. Jotenkin kuvittelin sen olevan harvinaisempaa mitä se oikeasti on. Mutta niin vain kävi. Vaikka sektiokin on synnytys, musta se ei tuntunut siltä. Olin aina kuvitellut kuinka synnyttäisin lapseni alateitse: näkisin kun se tulee maailmaan, kuulisin ensiparkaisun ja yhdessä L:n kanssa itkettäisiin onnesta, saisin oman rakkaani samantien syliin ja siitä alkaisi meidän yhteinen katkeamaton side vauvani kanssa. Mutta sen sijaan jouduin leikkaussaliin, mun kasvojen eteen viritettiin liina, jonka takaa en mitään voinut nähdä ja syntymän jälkeen katselin kauempaa kuinka muut saivat pitää häntä sylissä mutta minä en.

Itkin kun kuulin ensimmäisen parkaisun ja näin kuinka poika vietiin sivupöydälle. Siellä se oli, mun oma rakas Milton, täydellisenä, kasvot hieman turvoksissa, tukka punertavana kiiltäen. Muutaman minuutin ajan poikaani pidettiin mun kasvojen vierellä, sain silittää sen poskea ja jutella sille itkuni lomasta. Sitten näin kätilön ilmeestä, että nyt pitää jo mennä ja annoin niiden viedä sen pois. Tiesin, että pojan isä olisi vastassa ja vaikken minä saanut Miltonia syliin, niin L saisi ja pojalla olisi turvallista olla sen luona. Siinä leikkauspöydällä edelleen maatessani mietin kuitenkin jo ensimmäisen kerran, että näinkö se nyt meni. Poika oli terveenä maailmassa ja komplikaatioita sisältäneen pitkän synnytyksen jälkeen sain olla onnellinen, että kaikki oli mennyt hyvin. Mutta silti mulla oli jotenkin tyhjä olo. Seuraavat heräämössä vietetyt kaksi tuntia olivat aika ahdistavia. Kyselin moneen kertaan pääsenkö jo lapseni luokse, mutta aina vaan sain odottaa, olin vielä liian puuduksissa. Kaksi tuntia tuntui pikemminkin kahdelta vuorokaudelta. Mietin, että nyt mulla sitten on lapsi, mutta se ei ole tässä. Olo oli käsittämättömän kummallinen.

Kun mä viimein pääsin perheeni luokse ja sain Miltonin syliini, olin sen verran vahvoissa kipulääkkeissä, että vaikka tunsinkin itseni onnelliseksi, olo tuntui jotenkin vieraalta. Kuulin kaikki äänet kaukaisina, katse oli hieman sumuinen ja tuntui, että ikäänkuin seuraisin sivusta koko tapahtumaa. Halusin olla lähellä ja läsnä, mutta en jotenkin pystynyt sitä täysin olemaan. Tottakai tunsin voimakasta suojeluvaistoa lastani kohtaan, se tuli luonnostaan.

Seuraavina päivinä olin niin kipeä leikkauksesta, että itkin vaan lisää kipulääkettä ja yritin samalla pitää lasta sylissä niin paljon kuin jaksoin. Ihmiset onnitteli, me ihmeteltiin L:n kanssa poikaa, tuijoteltiin sitä päivästä toiseen omassa pienessä huoneessamme. Kotiinpäästyämme ihmettely jatkui ja ensimmäiset päivät itkin edelleen kipua. Poika oli siinä, hoidimme sitä vuorotellen ja kaikki tuntui jotenkin todella ihmeelliseltä.

Ensimmäiset viikot, ja oikeastaan koko ensimmäinen kuukausi katselin mun pientä lasta ja hoidin sitä niin hyvin kuin vain kykenin. Mutta vasta nyt, kahden kuukauden yhteiselon jälkeen voin sanoa, että mun äidinrakkaus on noussut täysin pintaan. Tottakai rakastin lastani heti ensimmäisistä hetkistä lähtien, rakastin jo ennen kuin se syntyi. Mutta sellainen äidinrakkaus, millä ei ole mitään rajoja ja mitä ei voi mitenkään selittää ennen kuin sen kokee, se tunne on vasta nyt ottanut musta vallan. Siinä vaiheessa kun Milton alkoi ottamaan katsekontaktia ja osoittamaan, kuinka tärkeänä hän mua pitää, vasta sitten jotenkin täysin tajusin, että tässähän se mun maailman rakkain olento on.

Me opeteltiin Miltonin kanssa tutustumaan toisiimme ja samalla mun äidinrakkaus kasvoi päivä päivältä. Ja kasvaa edelleen. Mun poikani hyvinvointi menee nyt omani edelle, Miltonin onni on mun onnea. Joka päivä mä iloitsen uusista asioista, joita Milton oppii. Joka päivä katselen sitä, kun se nukkuu ja mietin että hyppäisin vaikka junan alle sen puolesta, jos tarve vaatisi. Lukemattomien yhteisten katseidenvaihtohetkien, hymyjen, naurujen, kokoajan lisääntyvien juttelujen ja halauksien myötä meille on kasvanut sellainen suhde, että voin vihdoin sanoa olevani ÄITI.

8 kommenttia:

  1. <3 Niin koskettava kirjoitus, mä ihan itken täällä. Ja kyllä, on maailman hienoin asia olla ÄITI<3

    VastaaPoista
  2. Ihana teksti!
    Mulle tuli se äiti-fiilis silloin, kun vauva vasta alkoi hymyillä, ja hymyili aluksi pelkästään mulle. Tuli sellanen olo, että jotain oon nyt tehnyt oikein. :)

    VastaaPoista
  3. Koskettava teksti :') Ihanaa vihdoin nähdä Milton elokuussa <3

    Serkkusi J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, ihana nähdä sitten!! :) Kiva kun kommentoit!

      Poista
  4. Onpas arka aihe - hyvä, että oot käynyt läpi synnytykseen liittyneitä tunteita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, suuria tunteita :) Näitä juttuja on tullut paljon käytyä läpi tässä kahden kuukauden aikana.. :)

      Poista