21. heinäkuuta 2014

Tässä ja nyt


Lapsen saannin jälkeen oon yhä enemmän ja enemmän alkanut miettimään omaa elämäntyyliäni. Mulla on aina ollut kova tarve suorittaa asioita ja tämä tarve on vaan korostunut mitä vanhemmaksi oon tullut. Mulla on aina oltava jokin "projekti" meneillään. Elän aina seuraavaa hetkeä varten, oon aina suunnittelemassa jotain uutta. Uusia hankintoja kotiin, remonttia, reissuja ja jatkuvasti uusia päämääriä. En jotenkin osaa pysähtyä ja nauttia kunnolla elämästäni ja siitä mitä mulla on. En tarkoita, että elämässä ei saisi olla tavoitteita tai suunnitelmia. Tottakai niitä kuuluu olla, elämässä pitää toteuttaa niitä asioita mitkä kiinnostavat eikä jämähtää paikalleen. Mutta musta tuntuu, että välillä tämä menee mulla vähän liiallisuuksiin. Valmistuin sairaanhoitajaksi, olin vuoden töissä ja totesin, että se on ihan kivaa mutta ei kuitenkaan se mitä oikeasti haluaisin tehdä seuraavat vuosikymmenet. Hain uutta opiskelupaikkaa, tein töitä paikan eteen ja sain sen. Olin ylpeä itsestäni ja askeleen lähempänä omia unelmiani.


Miltonin synnyttyä oon kuitenkin yhä enemmän alkanut pohtia omaa suhtautumistani elämään ja miettimään kuinka hyvin mulla asiat on. Mulla on maailman ihanin lapsi, joka täyttää mun päivät ilolla ja rakkaudella. Mulla on välittävä aviomies, joka huolehtii meistä ja painaa kovasti duunia, jotta me pystyttäisiin elämään niinkuin haluamme. Meillä on oma suht iso asunto, hyvällä ja rauhallisella asuinalueella. Asunto ei ole täysin priimakunnossa, mutta riittävän hyvä juuri nyt. Pojan isovanhemmat asuvat lähellä, saadaan aina apua heiltä aina kun sitä tarvitsemme. Mulla on opiskelupaikan ohella myös vakituinen työpaikka. Me ollaan kaikki terveitä. Me rakastetaan toisiamme. Kaikki on paremmin kuin hyvin, siitä saan olla kiitollinen.


Osittain tämä jatkuva suorittamisen tarve johtaa kai juurensa omaan lapsuuteeni ja asioihin, jotka ovat jostain syystä jääneet käsittelemättä. Kaivoin eilen kaapinpohjalta esille Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjan, jonka luin kauan sitten. Huomasin samaistuvani moniin kirjassa mainittuihin persoonallisuuden tuntomerkkeihin paremmin kuin hyvin. Mun mielestä kirjassa kuvataan asiaa niin hyvin ja osuvasti: "Vahvan minuuden omaava ihminen näkee suuren arvon olemisessa. Hänellä on kyky olla syvällisesti koko persoonallaan läsnä tässä hetkessä riippumatta siitä mitä siinä hetkessä on. Hänen ei tarvitse pakonomaisesti ajaa takaa seuraavaa hetkeä. Minuuden puuttuminen pakottaa ihmisen hakemaan omaa arvoaan seuraavasta hetkestä, sillä siellä kangastaa täyttymys. Hänestä kehittyy sitten kun -ihminen. -- Tällaisella ihmisellä on aina kiire vaikkei hän tiedä mihin. Mikä on se, jota hän ajaa takaa? Tätä hän ei tiedä, koska hänellä ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan." Kolahtaako? Kyllä.


Mä oon päättänyt nyt yrittää muuttaa oman ajatteluni suuntaa. Mulla on kaikki hyvä tässä ja nyt. Elämässä mennään eteenpäin ja unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta kaiken ei tarvitse tapahtua samantien. Haluaisin remontoida meidän keittiön, mutta me tehdään se sitten kun on varaa. Haluaisin kotiini uusia huonekaluja ja sisustustavaroita, mutta hankin niitä pikkuhiljaa sitten kun niihinkin on varaa. Haluaisin eroon raskauskiloista, kiinteämmän kropan ja lisää lihasta. Näihinkin tavoitteisiin pääsen varmasti joskus, kun jaksan vaan syödä terveellisesti ja liikkua säännöllisesti. Mitä sitten jos välillä ostankin irtojäätelöä kioskilta, vaikkei olisikaan herkkupäivä? Kunhan en tee sitä joka päivä. Mitä sitten jos en aina jaksa mennä tai pääse salille, menen sitten kun menen. Ei mun tarvitse olla mallinmitoissa, riittää kun saavutan joskus mitat joissa viihdyn itse.


Lauantaina lähdetään minilomalle mökkeilemään kolmistaan ja pysähdytään vaan nauttimaan toistemme seurasta. Odotan tätä kovasti.

Muistetaanhan nauttia niistä ihanista asioista, joita meillä on. Ehkä minäkin jonain päivänä pystyn luopumaan "sitten kun" -ihmisen tittelistä ja olemaan "tässä ja nyt" -Emmi. Sitä odotellessa lupaan yrittää parhaani.

4 kommenttia:

  1. Ihana<3 mulle tää ajatusmaailma mistä kirjoitat kasvoi raskauden aikana ja oon niin onnellinen että tämä rennompi minä on jäänyt myös raskauden jälkeen olemaan :) oon mä vieläkin kova suunnitteleen ja touhuaan mutta ihan eri asenteella, ei se niin justiinsa jos ei aina jaksa mennä salille tai siivota, elämässä on tärkeämpääkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli raskaana ihan kamala pesänrakennusvietti päällä ja esimerkiksi koti olisi pitänyt saada heti remontoitua kuntoon nimenomaan vauvaa varten... :D Nyt oon onneksi vähän höllännyt sitä vouhotusta. Ja niin, eipä se haittaa vaikka välillä antaa itsensä ihan oikeasti vaan olla kun siltä tuntuu :)

      Poista
  2. Voi apua, ihan itku silmissä luin tuon! Toi on niin totta, ja niin tärkeää. Mieheni kysyi viime viikonloppuna olenko ehtinyt nauttia kesästä. Oikein havahduin tajuamaan, että en... Kun on niin paljon kaikkea hommaa - kun itte niin järjestää. Nyt sais oikeasti vaan olla, katsella ja halia vauvaa. Keskittyä hetkeen ja elää tässä ja nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kai se vaan on jotenkin tosi vaikeaa pysähtyä ja nauttia. Mutta pakko nyt yrittää!! :)

      Poista