6. elokuuta 2014

Kuka minä olen

Sitä usein sanotaan, että ihmiset muuttuu saatuaan lapsen. Että elämä muuttuu, arki muuttuu ja ihminen siinä mukana. Toki se elämä muuttuu aika kertaheitolla, mutta en kuitenkaan itse koe muuttuneeni ihmisenä. Mulla on lapsi ja mun kiinnostuksenkohteet ovat ehkä vähän muuttuneet, sillä kiinnostuksen kohde nro 1 on nyt lapseni. Mutta se ei tarkoita sitä, että muut kiinnostuksenkohteet olisivat hävinneet. Ne ei vain ehkä tule samalla tavoin esiin niinkuin ennen.


Mä sain lapsen 24-vuotiaana, oman ystäväpiirini keskuudessa aikaisin. Suurin osa mun ystävistä on lapsettomia ja ehkä siksi mustakin tuntuu, että meille tuli lapsi melko aikaisin. Todellisuus on kuitenkin se, että ollaan L:n kanssa oltu yhdessä kohta kuusi vuotta, menty naimisiin, kummallakin on koulutus (vaikka mä halusinkin hypätä jo seuraavaan koulutukseen), oma asunto ja elämä muutenkin asettunutta. Me oltiin valmiita tähän. Mä olin haaveillut lapsesta jo monta vuotta. Oltiin kuitenkin päätetty, että ensin valmistutaan ja mennään naimisiin ja sitten katsotaan miten käy. No sittenhän se elämä muuttui ja tässä sitä nyt ollaan. Onnellisempana kuin koskaan.

Tällä hetkellä mun tärkein tehtävä on olla äiti ja niin se tulee olemaan tästä eteenpäinkin. Oon kuitenkin luonteeltani menevää tyyppiä enkä kovin kauaa viihdy kotona omissa oloissani. Tällä hetkellä tuntuu hyvältä olla suurimman osan ajasta kotona, mutta ennenpitkää kaipaan varmasti myös paljon enemmän niitä omia juttuja elämään.


Mä en tiedä näkeekö muut mua enää samana ihmisenä kuin ennen, mutta haluaisin olla muidenkin silmissä muutakin kuin äiti. Oon kuitenkin edelleen se Emmi, joka tykkää käydä salilla, ostoksilla, matkustella ja käydä välillä juhlimassa kavereiden kanssa. Moni on sanonut, että pitää mennä ja matkustella ennenkuin tekee lapsia, että sitten ei enää pääse mihinkään. Eihän se nyt niin ole, lasten kanssahan voi mennä ja tehdä kaikenlaista, matkustella ja nauttia elämästä ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Onhan se erilaista, mutta varmasti ihan yhtä kivaa. Mun mielestä kaikki on vaan asennoitumisesta kiinni. Meidän elämä ei ole todellakaan loppunut lapsensaantiin, päinvastoin musta tuntuu että nyt se on kunnolla päässyt käyntiin. Ehkä mä vaan olen niin perhekeskeinen, aina ollut.

Mä en malta odottaa, että Milton vähän kasvaa ja se pääsee paremmin tutustumaan asioihin joista me pidetään ja käymään paikoissa joissa me tykätään käydä. Milton kasvaa koko ajan ja mä meinaan pikkuhiljaa lisäillä omia juttujani arkeenkin. Toki koen oman läsnäoloni pojalle erittäin tärkeäksi, mutta toivoisin että lapsestani kasvaisi sosiaalinen ja reipas poika, joka viihtyy myös muiden läheisten aikuisten seurassa. Parin viikon päästä oon menossa Helsinkiin asioille ja kampaajalle päiväksi ja Milton menee hoitoon joiksikin tunneiksi, kunnes isänsä hänet hakee töistä tultuaan. Lisäksi mulla on hyvin hoitoapua arkisin tarjolla muutenkin ja pääsen aina välillä myös aamuisin salille, jos haluan. Nämä on näitä juttuja mitkä antaa mulle energiaa kotiäitiyteen, se että välillä saan olla myös jotain muuta. Ihan vaan oma itseni.

2 kommenttia:

  1. Olen ihan samaa mieltä kanssasi! Itse parin kuukauden ikäisten kaksosten äitinä tiedän, kuinka tärkeää omakin aika on. Ajattelen, että jos on hyvinvoiva äiti, myös lapset voivat hyvin :) Kyllä sitä on paljon virkeämpi, kun käy yksin tunnin salilla tai lenkillä. Ja mikä parasta, on ihana tulla kotiin, kun vastassa on kaksi hymynaamaa<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, vaikka kotona onkin ihana olla niin todella tärkeää on välillä päästä myös muualle ihan itsekseen! :)

      Poista