26. syyskuuta 2014

Onko se sitä että osa minusta on aina sun

Kuusi vuotta sitten, 26.9. olin juuri päässyt iltavuorosta ja innoissani viikonlopun alkamisesta. Tiedossa oli taas biletystä, mitäs muutakaan. Tuona syksynä viikonloput kuluivat lähinnä baarissa notkuen. Olin keväällä päässyt ylioppilaaksi ja kesän tehnyt jäätelömyyjän hommia. Asuin vielä äitini luona Porvoossa, mutta olin syksyksi saanut töitä sairaalasta Helsingistä ja kuljin päivittäin bussilla pääkaupunkiseudulle.

Muistan kyseisen perjantai-illan tapahtumat hyvin. Töistä tultuani tapasin kaverin, jonka kanssa laittauduttiin ja paineltiin Onnelaan pyörimään. Seuraavana iltana oli kunnon iltamat sovittuna tyttöporukan kanssa, joten ajattelin nyt ottaa vain muutaman siiderin. Onnela oli täynnä porukkaa, muttei juurikaan tuttuja naamoja. Kaverini jäi juttelemaan törmäämiinsä tuttuihin ja notkuin mukana. Porukassa oli mukana vaaleatukkainen nuorimies, jolla oli ystävällinen katse. Kun olin aikani seisonut mykkänä mukana, kääntyi tuo nuori mies puoleeni ja totesi "sä et taidakaan puhua ruotsia". Ymmärtämättömyyteni oli tainnut paistaa kasvoiltani melko hyvin, en nimittäin ollut tuohon aikaan pahemmin ruotsin kielen kanssa ollut tekemisissä. Nuorimies vaihtoi samantien kielen suomeksi ja otti mut mukaan keskusteluun. Kuukautta myöhemmin löydettiin itsemme istumasta ravintolassa toisiimme tutustuen. Samalla viikolla muutinkin Helsinkiin, jossa nuorimies jo asui ja opiskeli. Alettiin tapailemaan ja pikkuhiljaa huomattiin seurustelevamme.



Enpä olisi tuolloin vieä osannut aavistaa, että tuosta nuoresta miehestä tulisi lopulta aviomieheni. Meidän suhde ei ollut palavaa rakkautta ensisilmäyksellä, vaan kiinnostuttiin toisistamme ja tutustuttiin rauhassa. Puolen vuoden kuluttua mä olin rakastunut ja ehkä mieskin jo tässä vaiheessa oli, mutta osoitti sen vasta myöhemmin, sitten kun oli oikeasti varma että tässä se nyt on. Kun se vihdoin teki päätöksensä, niin sitä ei ole mikään enää horjuttanut.

Me ollaan luonteeltamme kuin yö ja päivä, mutta ollaan elämässä katsottu aina samaan suuntaan. Minä olen se hölösuu, avoin ja kärsimätön. Mies taas on hiljaisempi, hillitympi ja kärsivällinen. Välillä saadaan toisemme raivon partaalle ja kumpikin kyllä osaa riitelyn taidon. Meillä ei mökötetä, vaan korotetaan reippaasti ääntäSaan toisen näkemään punaista jatkuvilla vaatimuksillani ja sillä, että olen pahimman luokan materialisti. Minä taas meinaan repiä pelihousuni jokaisesta katotaan nyt -vastauksesta. Mutta meillä on samanlainen huumorintaju ja samanlaiset elämänarvot. Täydennetään toisiamme. Oon opettanut miehen nauttimaan matkustamisesta ja mua on opetettu säästeliäämmäksi raha-asioissa (ainakin yritetty).



Oon oikeasti todella onnellinen, että meidän tiet kohtasi tuona syksyisenä perjantai-iltana ja ollaan nyt tässä pisteessä. Mulla on mies, joka seisoo aina sanojensa takana ja jonka rakkautta mun ei tarvitse koskaan kyseenalaistaa. Kuusi vuotta takana, loppuelämä edessä.

9 kommenttia:

  1. Ihana tarina! :'D puhutteko muuten keskenänne nykyäänkin suomea? Puhutaanko Miltonille molempia? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo me puhutaan keskenämme suomea! Ja minä puhun Miltonille suomea ja mies ruotsia :)

      Poista
    2. Tulee olemaan Miltonille kyllä rikkaus :)

      Poista
  2. Ihana teidän rakkaustarina <3

    Jensku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, joo <3 Just mietin kuinka nuoria oltiinkaan tuolloin ja näin monen vuoden yhteiselon jälkeen tuo alkuvaihe tuntuu jotenkin ihan hassulta kuvitella! :D

      Poista
    2. Tiedän tunteen, mäkin olin 20-vuotias kun tavattiin Juhon kanssa :o

      Jensku

      Poista