5. lokakuuta 2014

Mitä äiti edeltä, sitä poika perässä?


En koskaan ollut se kiltti ja helppo lapsi. Olin määrätietoinen, vaativa, kovaääninen, itsepäinen ja itsekäs. Tai ainakin nämä ovat niitä sanoja, jotka ovat jääneet mieleeni itsestäni puhuttaessa. Mun oli kuulemma saatava tahtoni läpi aina ja kiukuttelin paljon. Jotenkin nuo sanat iskostui päähäni ja aina itsekin ajattelin olevani sellainen.


Jossain vaiheessa nuoruuttani huomasin, että välitin tosi paljon muiden mielipiteistä. Ja jos aiheutin toiselle pahan mielen, mulle tuli siitä ihan kamala olo. Halusin miellyttää muita, halusin olla pidetty. En voinut hyväksyä sitä, että joku ei pitänyt musta. Jatkuvasti mietin mitä mun pitäisi tehdä toisin, millainen mun pitäisi olla ja miten pitäisi käyttäytyä.

Nykyään oon onneksi tajunnut faktan tässä maailmassa olevan se, että kaikki ei pidä kaikista. Itsekin saatan tavata uuden ihmisen, jonka läheisyydessä mulla nousee heti karvat pystyyn. Kuinka joku tuntematon voi pelkästään ilmeillä ja eleillä aiheuttaa niin voimakkaita negatiivisia fiiliksiä, sanomatta välttämättä sanaakaan. Ja sitten on niitä, joiden kanssa kemiat kolahtaa samantien. Se fiilis, kun tapaat uuden ihmisen ja ihastut sen koko olemukseen ja ajattelet vaan, että tuohon on pakko tutustua.


Oon viime vuosina alkanut tekemään enemmän havaintoja siitä, millaisena itse näen itseni. Ei niinkään miten muut näkevät luonteeni ja käyttäytymiseni. Mulla on todella vahvoja mielipiteitä ja välillä voisin pitää suuni kiinni tai ainakin laskea kymmeneen ennen sen avaamista. Oon kaikki mulle heti nyt -ihminen ja todella itsepäinen. En kuitenkaan näe itseäni itsekkäänä ja läheisilleni haluan vain hyvää. Koen olevani ihan hyvä ihminen, riittävän hyvä. Mulle on edelleen todella tärkeää, että ne keistä itse pidän paljon, pitävät myös minusta. On helppoa hyväksyä se, että sellainen ihminen josta ei itse niin välitä, ei myöskään pidä sinusta. Paljon vaikeampaa on hyväksyä se, että joku josta itse pitää kovasti, ei tunnekaan samoin.

Kaikkein kamalinta olisi, jos lapseni ei oppisikaan rakastamaan minua niin kuin minä häntä. Onneksi se on hyvin harvinaista normaaleissa äiti-lapsi-suhteissa.


En tiedä vielä millainen persoona omalle pojalleni rakentuu. Tuleeko hänestä samanlainen tunteilla eläjä kuin minä, vai niinkuin järjen ääntä kuunteleva isänsä? Miettiikö hän tulevaisuudessa liikaa muiden mielipiteitä ja pyrkii rakentamaan minuuttaan niiden mukaan? Miten opettaisinkaan hänet uskomaan jo nuorena, että on ihan okei olla sellainen kuin on. Vaikka olisi vähän itsepäinen.

(Kuvituksena omia lapsuuskuviani ensimmäisiltä ikävuosiltani.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti