19. marraskuuta 2014

Minäkö muka yksinäinen?


Pimeys yrittää ottaa mustakin vallan, vaikka kuinka taistelen vastaan. Päivät tuntuvat matelevan hitaammin, kaikki tapahtuu vähän kuin hidastetussa filmissä. Välillä yritän kieltää sen jopa itseltäni, mutta pakko se on myöntää. Taidan olla vähän yksinäinen.

Kai tavallaan tiedettiin tämä, kun päätettiin hankkia lapsi ennen suurinta osaa ystäviämme. Astuttiin uuteen elämäntilanteeseen, missä muut ei vielä olleet ja samalla pakosti hieman erakoiduttiin. Ollaan paljon kotona ja tehdään sellaisia asioita mitä lapsiperheet tekee. Mutta ei kai kukaan lapsia hankkisikaan sillä ajatuksella että nyt mekin voidaan kun kaveritkin? Me vaan oltiin valmiimpia tähän vähän ennen muita ja tämä oli sopiva ajoitus juuri meille. Vaikka yksikään ystävistämme ei ole mihinkään kadonnut niin tuleehan sitä nykyään pidettyä monen kanssa vähemmän yhteyttä, koska elämäntilanteet vaan ovat niin erilaiset.


Koen että olen ihan sosiaalinen ihminen. Mutta silti mussa asuu pieni ujous ja joku juttu, joka estää mua heittäytymään uusiin ihmissuhteisiin. Siksi läheisten ystävyyssuhteidenkin luominen on aina vienyt multa aikaa. Vaikka olenkin avoin niin avaudun täysin vain muutamille. Miksi on niin vaikea olla rehellisesti täysin oma itsensä ihmisten seurassa? Kai sitä vähän pelkää jollain tavalla haavoittuvansa, jos ei kanna ympärillään sitä suojamuuria. Ei se ennen haitannut itseäni, mutta nyt kun olen ikäänkuin yksin tässä uudessa elämäntilanteessani niin on välillä aika orpo olo. En pahemmin enää soittele ystävieni kanssa ja silloin tällöin tulee heitä tavattua, mutta suurimmaksi osaksi päivisinkin mun ainoat juttelukumppanit pojan lisäksi on äitini ja mieheni äiti. Välillä mietin, että tämä arki olisi varmaan aika kurjaa jos en olisi heidän kanssaan niin läheinen. 

Tavallaan olen ihan itse rakentanut tällaisen tilanteen itselleni. Tuntuu vaan niin turhauttavalta soitella ihmisille, kun mulla ei koskaan ole mitään uutta kerrottavaa. Muiden elämässä tapahtuu niin paljon, mutta aina kun multa kysyy mitä kuuluu, vastaus on sama ihan hyvää. Voisin tietysti kertoa ummet ja lammet siitä, kuinka Milton on saanut ensimmäisen hampaansa, kuinka hienosti hän nukahtaa nykyään yksin omaan sänkyyn omaan huoneeseensa, kuinka hän käy jo istumaan ja kuinka taitavasti osaa nousta seisomaan tukea vasten, vaikkei ole vielä edes seitsemää kuukautta. Nämä on näitä mun elämän kuulumisia, itselleni kuitenkin todella tärkeitä. Jotenkin en vain usko, että nämä kuulumiset olisivat muiden mielestä kovinkaan mielenkiintoisia. Siksi jätän usein soittamatta.


Ollaan alettu käymään keskiviikkoisin Babytreffiksessä ja torstaisin on muskari. Musta on ihanaa katsoa, kuinka paljon Milton nauttii muiden lasten seurasta. Olen itsekin alkanut pikkuhiljaa jutella muille äideille ja olisi niin mukavaa tutustua samanhenkisiin ihmisiin paremminkin. Olisi kivaa saada uusia kavereita, joita tavata päivisin kahvittelun merkeissä. Välillä mietin, onko edes reilua Miltonia kohtaan olla tarjoamatta hänelle enempää vertaiskontakteja? Pienen lapsenhan kuuluisi saada leikkiä muiden lasten kanssa eikä aina vaan aikuisten. Välillä vaan tuntuu, että tämä uusi roolini äiti on itselleni vieläkin sen verran vieras, että en vain osaa tehdä niitä aloitteita ja oikeasti ystävystyä muiden äitien kanssa.

Siksi olen alkanut harrastamaan näin paljon omia harrastuksia. Ehkä siksi kiirehdin takaisin opintojen pariin, takaisin ihmiskontaktien luokse. Olisiko edes reilua lasta kohtaan pitää häntä kotihoidossa pitkään lapsikontaktien ollessa näin vähäisiä?


24 kommenttia:

  1. Mulla oli ihan samoja tuntemuksia kun olin vielä äitiyslomalla ja on niitä oikeastaan vieläkin vaikka oon jo palannut töihin. Teen töitä firmassa jossa keski-ikä on 50, joten juteltavaa ei kauheasti ole työasioiden lisäksi ja iltapäivät olen sitten kaksin lapsen kanssa kotona. Vaikka mulla muutama kaveri saikin lapsen samaan aikaan kun itse, niin ei se lisännyt sitä näkemistä yhtään. Ei siihen tarvitse kun vähän eri päivärytmit lapselle niin koskaan ei onnistu näkemään. Missäpäin te asustatte?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla etten ole ainut.. :) Tuo on kyllä totta, että päivärytmit on niin erilaisia lapsilla että voi mennä kaikki ajat ihan ristiin muiden kanssa. Me asutaan Porvoossa.

      Poista
  2. Tulkaa joku päivä käymään!!! ��

    VastaaPoista
  3. Oon kohdannut saman asian tuossa kuulumisten kertomisessa. En tykkää että lapsettomat ihmiset kysyy mitä kuuluu koska aina vastaus on hyvää. Mutta heti jos kysyjä on vanhempi itsekin onkin yhtäkkiä vaikka mitä kerrottavaa. Onneksi minulla on näitä samanhenkisiä ja samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä. Harmi että tunnet olosi yksinäiseksi :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanhenkisiä ystäviä multakin kyllä löytyy, mutta elämäntilanteet vaan on eri.. :) Kyllä tää tästä, varmasti tällä vuoden pimeimmällä ajalla on vaan vaikutusta tähän oloon!

      Poista
  4. Hyvää pohdintaa ja varmasti monella on sama tilanne. Tärkeintä on kuitenkin, että itse tiedostat tämän ja kekseit tapoja oman olosi parantamiseen :) tykkään tosi paljon tavastasi kirjoittaa ja aiheet ovat monipuolisia! Joten kyllä sulla muutakin puhuttavaa on ja paljonkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista :) Kiva että tykkäät lukea juttujani!

      Poista
  5. Ystävät ja äitikaverit tuovat kieltämättä paljon energiaa arkeen, ilman heitä kokisin arjen varmasti erilailla. Onko siellä miten kerhoja tai avoimia päiväkoteja? Olen itsekin enemmän hiljainen kuin suuressa äänessä ihmisten keskellä, mutta äitiyden myötä olen löytänyt itsestäni täysin uuden puolen kun olen niin rohkeasti kysellyt puolituttuja esim. puistosta meille leikkimään jos kemiat tuntuvat kohtaavan. Tätä kautta on sitten syntynyt monta kaverisuhdetta niin lapsille kuin itsellekin. Vaikutat niin sympaattiselta ja ystävälliseltä, että moni saisi sinusta ihanan äitikaverin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin pitäisi vaan rohkaistua ja reippaasti alkaa vaan tekemään aloitteita ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaupunki järjestää täällä kyllä avoimia kerhoja ja juuri tuo babytreffis on sellainen mikä onkin meille sopiva kun siellä kaikki lapset alle 1,5v, muut kerhot taitavat olla vähän vanhemmille lapsille :) Kiitos Anne ihanista sanoista <3

      Poista
  6. Itelläki vähän sama ongelma. Olispa niin ihanaa tutustua muihin äiteihin. Ite asun oulussa enkä tunne sieltä melkeen ketään. Päivät kuluu miestä odotellessa kotiin. :S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tämä taitaa olla ongelma useammallakin :/ Päivän ulkoilut vähän rikkovat sitä arkea ja saavat ajan kulumaan nopeammin, mutta meilläkin varsinkin iltapäivät kuluu välillä hitaasti, kun odotellaan isää kotiin.

      Poista
  7. Muutamat mun kaverit on sanoneet, että heitä kyllä kiinnostaa minun (eli tällä hetkellä käytännössä lapseni) kuulumiset, mutta he eivät vaan osaa kysyä aiheesta mitään, koska heillä itsellään ei ole lapsia. Ehkä sunkin kavereita kiinnostaa enemmän kuin ajattelet! :)
    Mutta se äitikavereiden hankkiminen on kyllä myös minulle hankalaa, vaikka en oikein tiedä miksi. Eihän siinä mitään menettäisi kun menis vaan ja juttelis niitä näitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti ja varmasti totta itsenikin kohdalla, sitä vaan jotenkin ajattelee että tämä oma kotiarki ei ole muiden mielestä ollenkaan mielenkiintoista.. :) Ja niin, reippaasti vaan pitäisi kai lähteä uusiin ihmisiin tutustumaan, mutta jostain syystä sitä vaan pysyttelee aina vähän taka-alalla.

      Poista
  8. Itse odotan esikoistani tällä hetkellä ja jo nyt raskauden puolivälin lähestyessä alan huomaamaan että kaverit alkavat 'häviämään' ympäriltä. Ja se tuntuu todella raskaalle, koska olen asunut tällä paikkakunnalla vasta vajaat 4vuotta ja kavereita en täältä ole itselleni oikein löytänyt joten kun ne vähäisetkin alkaa kaikkoamaan on vain pieni ja joskus suuri yksinäisyys jäljellä ! :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, onpa tosi kurjaa! :( Voihan tietysti olla, että elämäntilanteesi muuttuminen on kavereillesikin vielä hieman uusi ja vieras asia ja siksi ovat olleet nyt vähemmän yhteyksissä vaikka kenties haluaisivatkin? Toivottavasti löydät pian myös uusia ystäviä <3

      Poista
    2. Niin, oon kuitenkin onneks ite yrittänyt aktiivisesti pitää kaikkiin yhteyttä ja myös kertoa niille joilla ei vielä lapsia ole, että ehkä elämäni muuttuu niin, että en voi illalla noin vain lähteä mihinkään, mutta sama ihminen sitä silti ollaan :D ;; Toivottavasti, äitikavereita olisi kyllä mukava saada lapsen synnyttyä, että kun muut ovat töissä tai opiskelemassa niin en olisi aivan yksin lapsen kanssa kaiken aikaa :)

      Poista
    3. Niinpä! Vaikka minäkin koen, että ajatusmaailma muuttui jollakin tapaa lapsen synnyttyä ja elämän prioriteetit meni vähän uusiksi niin silti tässä ollaan se sama Emmi kuin ennenkin :)

      Poista
  9. Tärkein ja läheisin ystävä järkyttyi omasta raskausuutisestani, väitti että pilaan ensisijaisesti hänen elämänsä lapsella. Silloin tuntui todella pahalta koska olin ajatellut että tottakai ystävä on iloinen puolestani. Ja vielä välillä pojan ollessa jo 8kk ystävä jaksaa ihmetellä miksi en pidä hyvänä ajatusta: viihteelle joka toinen viikonloppu. Ystävyyttä koetellaan aina kun on eri elämäntilanteet.
    Minulla ei siis ole ystäviä kenellä olisi lapsia, mutta onneksi veljen vaimo on sellainen kenelle voi kertoa huolet ja murheet koska heillä on myös lapsia ja muutenkin samalla aaltopituudella minun kanssani :).
    Itsekään en ole mikään sosiaalinen ihminen siinä mielessä että menisin tuntemattomalle äidille puhumaan niitä näitä:/. Vaikka viihdyn hyvin ja tykkään olla pojan kanssa kotona niin siltikin olisi kiva jos olisi niitä äiti-kavereita, joita voisi pyytää kylään tai käydä jossain. Mies kun tulee töistä niin höpötän hänelle aina ummet ja lammet :D -miten niin kaipaan juttu seuraa :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä vähän outoa, miten voisit mitenkään pilata toisen elämää sillä että saat lapsen? Uskon, että on tuntunut pahalta :/ Elämäntilanteet todella vaikuttavat paljon siihen, miten paljon ystäviä milloinkin näkee mutta olisihan se ystävyyden kannalta tärkeää ymmärtää, että aina ei voida olla samassa elämäntilanteessa.

      Juttuseuraa kyllä kaipaa päivisin, onneksi täällä netissä saa myös sitä vertaistukea paljon! :)

      Poista
    2. Ehkä sillä että hänelle ykkösjuttu on ollut viihteellä käyminen minun kanssani, ja lapsen myötä niin ei enää ole. Ja hänen mielestään olin aivan liian nuori saamaan lapsen (20v).
      Totta, ja välillä tuntui hassulta se että ystäväni vähätteli raskausajan vaivoja ja sanoi ettei se voi olla niin raskasta vaikka hänellä ei realistista kokemusta ollut asiasta:/. Vaikka raskauteni olikin helppo jäätävää iskias kipua ja satunnaista vessassa vierailua rv13 eteenpäin, niin siltikään en aina jaksanut nähdä kun piti töissäkin vielä yrittää käydä.

      Poista
    3. Muistan itsekin tuon raskausajalta, että välillä oli ihan täystyö siinä että jaksoi työ-/koulupäivän ja sen jälkeen teki vaan mieli maata kotona peiton alla. Harmi, että teillä on ollut tuollaista :(

      Poista
  10. Ihan samoja fiiliksiä ollu mullakin! Kun on ensimmäiset kaveripiiristä jotka saa lapsen, jää sitä helposti aika yksin kotiin muiden ollessa koulussa/töissä/harrastuksissa/riennoissa. Ja todellakin, mitä minä sanoisin siihen "mitä kuuluu" kysymykseen? Ei mulle kuulu mitään, aina tulee vastattua jotain lapsista. Aina. Nykyään en ole enää niin yksin, olen saanut pari (uutta) äitikaveria ja ystäväni odottaa nyt esikoistaan. Muistan kyllä silti elävästi sen ajan kun en tehnyt mitään, siis oikeasti MITÄÄN ikinä missään esikoisen kanssa. Oltiin kotona. Ja se oli aina toki helpointakin syömisten ja nukkumisten kanssa. Sitten kuopuksen synnyttyä ei voinut ihan samalla lailla linnoittautua kotiin, kun se 2v esikoinen kaipasi kuitenki ulos ja seuraa. Oli lähdettävä myös oman mielenterveyden takia kun seinät tuntuivat kaatuvan aika pahasti päälle. Ihmisten ilmoilla ei myöskään kehdannut huutaa uhmaavalle esikoiselle kuten kotona :D

    Löysin just blogisi ja tässä oon selaillu vanhojakin juttuja. Teidän häät näytti ihanilta! Ahh häät. Ikävä sitä päivää. Mutta tsemppiä! Toivottavasti löydät äitikavereita, vertaistuki ja seura päivisin kun muut on "normielämässä" on niiiin tärkeetä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se tekee kyllä niin hyvää käydä ulkona, piristää päiviä! Mulla alkoi nyt opiskelut osa-aikaisesti, niin tulee käytyä myös yksin ihmisten ilmoilla, mutta olisi kyllä niin kiva saada uusia äitikavereita keitä nähdä päivisin kun on pojan kanssa kotona :)

      Juuri eilen muistelinkin häitä, oli ne kyllä ihanat. Siitäkin on jo puolitoista vuotta, aikaa kuluu niin nopeasti <3

      Kiitos tsempistä ja kommentistasi! :)

      Poista