16. tammikuuta 2015

Musta piti tulla sellainen hösöttäjä-äiti


Ennen pojan syntymää kuvittelin, että musta tulisi sellainen hösöttäjä-äiti, joka stressaa kaikesta. Ajattelin, että tulisin juoksemaan sydän kurkussa pojan perässä pyrkien välttämään jokaisen kolhun ja kolinan. Ja niin taisi luulla kaikki muutkin, jotka vähänkään mua tuntevat. Äitiyttä on kohta takana yhdeksän kuukautta ja voin ihmetyksekseni todeta, että ei musta tullutkaan sellaista. On aina yhtä jännää, kun pystyy yllättämään itse itsensä. En nimittäin ole mielestäni ollut yhtään sellainen äiti mitä kuvittelin olevani.

Äitiys on asia, jonka olen kokenut niin omaksi jutukseni, ettei mua pojan syntymän jälkeen ole hetkeäkään mietityttänyt pärjäänkö vai en (jos ei nyt lasketa ensimmäistä synnytyksen jälkeistä viikkoa, kun itkin babyblues-houruissani kotona että me ei selvitä tästä). Äitiys tuntuu olevan itselläni niitä harvoja asioita, jotka saavat aikaan sen hitto mähän osaan tämän homman -fiiliksen. Melkeinpä kaikessa muussa koen olevani keskinkertainen. Mutta oman lapseni hoito ja kasvatus tuntuu niin luonnolliselta ja sujuvalta. En epäröi tehdä asioita niin kuin ne itse parhaaksi näen. En myöskään juuri välitä muiden neuvoista, jos en itse koe niitä meille sopiviksi. Mielipiteitä on kuitenkin aina laidasta laitaan.


Vaikka meillä onkin varsin meneväinen lapsi, niin jotenkin sitä vaan osaa luottaa. Pieniä kolhuja ja kompurointeja tulee, mutta en ole kokenut tarpeelliseksi seisoa pojan takana jokaisessa tilanteessa. Jotenkin uskon, että liiallisella suojelemisella tekisin lapselleni vaan hallaa pidemmän päälle. Tarkoituksena kun on kuitenkin kasvattaa pojasta itsenäinen ja rohkea ihminen. Ja se uteliaisuuden määrä mitä tuossa pienessä ihmisessä selkeästi kasvaa, pitäköön siitä kiinni. Se tulee vielä viemään hänet pitkälle.

Tietystä rentoudesta huolimatta olen kuitenkin aika tarkka joissain asioissa. Yritän rajoittaa ylimääräistä pelleilyä ruokaillessa eikä meillä esimerkiksi oteta leluja mukaan ruokapöytään samaan aikaan kun syödään. Komennan, jos koen sen tarpeelliseksi ja sanon tarpeeksi monta kertaa tiukkaa eitä, vaikken tiedäkään mitä siitä menee vielä perille. Poika on kyllä viime aikoina alkanut huolestuttavan usein hihkumaan jotakin eeiihh kuuloista sanaa ja nauranut iloisesti perään, joten siitä voi varmaan päätellä miten ne komentelut on menneet perille..


Olen myös yllättynyt siitä, miten paljon olen rakastunut tiettyihin rutiineihin. Tässäkin suhteessa luulin olevani erilainen, mutta olen tosiaan oppinut nauttimaan siitä, miten paljon rutiinit helpottavat elämää lapsen kanssa. Esimerkiksi samalla kaavalla toistuvat illat eivät ole tärkeitä vain pojalle, vaan myös itselleni. Jotenkin ne rauhoittavat omaakin mieltä. (Heh.. Emmi muutama vuosi sitten ei olisi kyllä tajunnut mitään tästä mitä nyt höpötän..)

Kyllä sitä vaan näköjään voi löytää itsestäänkin niin paljon uusia puolia. Tai sitten on vain oppinut näkemään asioita aivan eri tavalla. Yksi ehkä tärkein lapsen kasvatukseen liittyvä oivallus on ollut se, ettei kasvatusta voi tehdä vain yhden ja tietyn kaavan mukaan. Tietyt periaatteet on hyvä olla, mutta jokainen lapsi on oma yksilönsä ja vaatii ihan omanlaistaan huomiota ja kasvatusta. Tärkeintä onkin mun mielestä oppia tuntemaan oma lapsi niin hyvin, että tietää mitä hän tarvitsee.

Vastasiko teillä omat uskomukset itsestänne sitä millaisia äitejä teistä todellisuudessa tuli? Olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia asiasta!

8 kommenttia:

  1. Rutiinit<3 Mä en oikeestaan osaa yhtään sanoa minkälainen äiti kuvittelin olevani, en siis osaa vastata kysymykseesi, mutta jaan täysin ajatuksesi tuosta luontevuudesta. Mulla on ensi hetkistä asti ollut yllättävän rohkeat ja varmat otteet, vaikka etukäteen pelkäsin uskaltaisinko edes pidellä vauvaa ettei se vaan rikkuisi :) Myös minä ajattelen usein olevani keskinkertainen, mutta äitiydessä en tuollaisia tunteita koe, vaan luotan siihen että tiedän mikä on parhaaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä niin ihanaa, kun voi kerrankin todeta osaavansa jonkun homman hyvin! :) Sama täällä, on jännää miten varmin ottein sitä esimerkiksi heti alusta saakka kanteli vastasyntynyttä vauvaa, kun se oli oma. Aina muiden vauvoja pidellyt niin varovasti :)

      Poista
  2. Pystyn hyvin samaistumaan sun fiiliksiin. Olin raskausaikanakin vielä aika neuroottinen, mutta pojan synnyttyä mut valtasi rentous. Itse en ole useinkaan kokenut olevani edes keskinkertainen vaan koen olevani monessa asiassa huono. Äitiys on kuitenkin tuonut ihan uutta itseluottamusta, tiedän olevani tässä hyvä. Se on rohkaissut minua myös tekemään muita isoja muutoksia elämässäni, toivonkin että tulevaisuudessa olen myös erittäin hyvä kätilö :) Päätin tehdä alan vaihdon ja aloitan opinnot hoitovapaan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että oot saanut lisää itseluottamusta äitiyden kautta! Mullakin on itsetunto tuntunut nouseen aika paljonkin äitiyden myötä ja nykyään ajattelen, että unelmat on tosiaan tehty toteutettaviksi meille jokaiselle ja niitä kannattaa ehdottomasti tavoitella! Onnea kätilöopintoisi!! :)

      Poista
  3. Ihanasti kirjotettu ja pystyn niin samaistumaan. Se on oikeesti mahtava tunne, ku tulee se fiilis, että mähän kelpaan ihan hyvin ja osaankin hoitaa mun lasta. Ihan vasta just mietiskelin, kun Niklas 2 vuotias, että ompa siitä kasvanu nii reipas ja ihana poika. Tuli tunne, että olen onnistunut ainakin tähän asti. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Se on kyllä ihan huippu tunne! Ja mikä voisikaan olla hienompaa kuin nähdä oman lapsen kehittyvän ja elävän onnellisena.. :) <3

      Poista
  4. Omg. Sivuprofiilist siu poika näyttää nii meiä Ompalta! :O :D

    VastaaPoista