14. tammikuuta 2015

Uusi arki on alkanut

Niin se maanantai sitten koitti ja oli aika pakata koululaukku valmiiksi ja suunnata takaisin yliopistolle. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa, syksyllä olin käynyt siellä vain pikaisesti hakemassa lukuvuositarran opiskelijakorttiin. Yleensä nukun kuin tukki, mutta sunnuntain ja maanantain välisen yön pyörin sängyssä ja valvoskelin muutaman tunnin keskellä yötä. Ilmeisesti jännitti. Aamulla heräsin aikaisin, poika oli vielä unessa ja sain rauhassa syödä puuron ja juoda pari kuppia kahvia. Mies lähti hakemaan äitiäni meille ja laitoin itseni sillä aikaa valmiiksi. Tässä vaiheessa tuntui kuin olisi lähdössä ensimmäistä kertaa ihan vieraaseen paikkaan, aivan kuin ensimmäisenä koulupäivänä. Poika nukkui edelleen, kun tehtiin lähtöä. Olisin halunnut sanoa pienelle heipat, mutta annoin toisen nukkua ja lähdettiin vähin äänin ajelemaan.

Fiilis oli innostunut. Viimeiset kahdeksan kuukautta olin aloittanut jokaisen aamun vaipanvaihdolla ja maidonjuottamisella. Tuntui oudolta olla itsekseen ja menossa tekemään jotain yksin näin aikaisin aamulla. Ensimmäinen päivä oli hyvin lyhyt, vain yksi luento, joka päättyi jo aamupäivällä. Kävin syömässä ja suuntasin takaisin bussilla. Olo oli motivoitunut ja innostunut, mutta samalla kova ikävä pientä kohtaan. Kotona olinkin jo puolilta päivin. Milton oli juuri nukkumassa päiväuniaan, mutta heräsi pian paluuni jälkeen. Aamupäivä oli mennyt heillä hyvin eikä poika tuntunut edes huomanneen poissaoloani. Iltapäivä katseltiin Muumeja ja leikittiin.

Tuli seuraava aamu, kuskattiin poika toisille isovanhemmille hoitoon, jonne pikkumies jäi vilkuttamaan iloisesti. Tämäkään päivä ei ollut pitkä, mutta kotiin palatessa tuli sellainen fiilis, että nyt oli vaan pakko saada olla kotona muutama päivä ja päätin, että menisin seuraavan kerran koululle vasta perjantaina. Huomasin, että jo kahden päivän jälkeen aloin tuntemaan pientä eroahdistusta. Poika ei näyttänyt olevan moksiskaan, olihan hänellä tutut ja turvalliset hoitajat, mutta itseäni vähän ahdisti.

Onneksi aloitellaan pehmeällä laskulla uuteen arkeen. Tiedän, etten olisi valmis olemaan pojasta erossa yhtään enempää, kolmekin kertaa viikossa tuntuu olevan jo paljon. Mielessä pyörii kysymyksiä. Mitä jos en enää olekaan se tärkein? Mitä jos poika kokee, että hylkään hänet? Mitä jos se saa jotain kamalia traumoja, jotka ei vaan vielä näy ulospäin? Mitä jos sillä on ihan hirveä ikävä äitiä?

Ehkä tämä tästä. Päivä kerrallaan. Ensi viikko on onneksi kokonaan vapaa koulusta ja saan olla kotona. Alkuvuosi menee nopeasti ja maaliskuusta eteenpäin olen taan pojan kanssa pääsääntöisesti kotona. Kevääksi meillä on muutenkin muutamia erittäin mielenkiintoisia juttuja suunnitteilla, sekä itselläni että koko perheellä. Niistä tulen varmasti kertomaan myöhemmin lisää. Huomaan, jo nyt että olen saanut tällä viikolla rutkasti lisää energiaa. Siivoilut ja kokkailutkin tuntuvat kiinnostavan paljon enemmän.  Musta tuntuu, että tästä tulee hyvä vuosi. 


Kuva löytyy myös Instagram -tililtäni @emmiyhteenkasvettu. Meidän kuulumisia kannattaa seurailla myös sitä kautta, päivittelen profiilia aktiivisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti