8. helmikuuta 2015

Aina ei jaksaisi sanoa ei



"Ei sinne, hei ei! Milton, sinne ei saa mennä. Ne on Gunin ruokia, älä laita kättä sinne!"

Noudan iloisesti olkansa yli hymyilevän lapsen kissanruokakipoilta pois ja mennään tiskialtaalle pesemään käsiä. Se on sekuntti, jos sitäkään ja tiskipöydän reunalle jäänyt vettä sisältävä kattila on lattialla. Purskahdan itkuun, mikä päivä.. Lasken pojan kävelytuoliin. Keittiö lainehtii vedessä ja alan kuivaamaan lattiaa. Käytän kokonaisen talouspaperirullan.

"Nyt katsotaan Muumeja! Noh, istus nyt hetki mamman sylissä, kato siellä on Niiskuneiti. No mene sitten lattialle. Hei niitä johtoja ei saa irrottaa tietokoneesta, eikä sitä kovalevyä ottaa mukaan.. Nyt mennään pois tästä huoneesta."

Kuulostaako tutulta? Yhdeksän kuukautta ja melkein kaksi viikkoa. Kaksien pitkien päiväunien ajan meillä on rauhallista, mutta muuten koko hereilläoloaika täällä painetaan hurjaa vauhtia paikasta toiseen, revitään kaapeista ja pöydiltä mukaan kaikki mitä silmät näkee ja nauretaan iloisesti. Jatkuva eieiei alkaa jo ärsyttämään omaakin korvaa. Vastaukseksi saan aina hymyn ja toiminta senkun jatkuu. Harmitusitku tulee kuitenkin hyvin helposti, kun sitä vessaharjaa ei saakaan maistella tai tunkea käsiä vessanpönttöön.

Mun älypuhelin on alkanut reistailemaan, koska se on käynyt liian monta kertaa pojan suussa. Kiellän ja kiellän, mutta silti se kiinnostaa eniten. Kaukosäätimiä piilotellaan tyynyjen taakse, mutta ne piilopaikat on kyllä tulleet jo pikkuetsivällekin tutuksi, joten turha yrittää hämätä. Periaatteesta ei olla annettu kaukosäätimiä rämpytettäväksi, mutta tänään annoin. Herätys oli jo viideltä ja aamupuuroilujen mentyä vähän miten meni, oli vain pakko saada juoda kahvi rauhassa. Otin ison kupin kahvia, istahdin sohvalle ja tyynen rauhallisena katsoin, miten poika nappasi kaukosäätimen käteensä silmät kiiluen. En vain jaksanut kieltää tai ottaa sitä pois. Leikkikalu jaksoi kiinnostaa viisitoista minuuttia, jonka seurauksena telkkari oli sekaisin, mutta lattialla hihkui tyytyväinen lapsi ja äitikin oli jo piristynyt kahvin seurauksena. Välillä on vaan pakko olla olematta johdonmukainen.

Poika on mulle kaikki kaikessa, eikä sitä tosiaan muuta se tosiasia, että valppaana saa olla kellonympäri, kieltää kiellon perään. Kaikesta huolimatta en tunne oloani hyväksi poistuessani koululaukku olalla ovesta pojan jäädessä hoitoon. Sen sijaan tunnen huonoa omaatuntoa, kun en ole hänen kanssaan. Koulussa tunnen ikävää, vaikka se onkin suoranaista rentoutumista kotihulinan keskellä. Äitiys on välillä raskasta, mutta silti parasta. Ei tätä vaihtaisi mihinkään, mistään hinnasta. On tuo pieni ihminen vaan sen verran rakas meille.

Oletteko muuten jo nähneet Instagramista, mitä jännää meillä tapahtui tänään aamulla? Jos ei, niin käykäähän kurkkimassa! Meitä voi seurata nimimerkillä @emmiyhteenkasvettu.

15 kommenttia:

  1. Mua alkoi jotenkin niin naurattamaan tuo ensimmäinen lause :D. Tuttua täälläkin siis. Juuri tuossa mietin että mihin ihmeeseen laittaa kissan ruoat, ettei aina olis kädet ruokakipoissa. Sit meillä on ihan hitti myös uunin alaosassa oleva 'laatikko' missä säilytän uuninpellejä, aina kun kiellän poika kyllä katsoo minua ihme virne naamalla ja samalla jatkaa uunipellien repimistä pois laatikosta.
    Itse odotan aina sitä päiväuni aikaa, että saa edes hetken olla omassa rauhassa ilman että joku roikkuu koko ajan jaloissa tai on muuten vaan pahanteossa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kiinnostuttiin uunista vasta nyt viikonloppuna ensimmäisen kerran, koko ajan kyllä löytyy uusia mielenkiinnon kohteita.. :D Joo päiväunien aikaan on niin ihana päästä vaan rauhassa istumaan sohvalle, kahvikaan ei ole ikinä maistunut niin hyvältä mitä se nyt maistuu päiväuniaikaan! :D

      Poista
  2. Niin tuttua, niin tuttua! Meillä on varsinkin vessanpönttö ja vessaharja Tiitiäisen mielestä ihan huippuja..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne taitaa olla monen pikkuisen mieleen, valitettavasti.. :D

      Poista
  3. Tuttua on... meidän kissa syö nykyään tiskipöydällä kun kyllästyin siivoamaan joka päivä lattialta joko murot tai kaatuneen vesikupin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on meilläkin käynyt mielessä, mutta meidän kissa sotkee syödessään niin paljon, että en jotenkin halua niitä ruokia siihen keittiön työtasolle! :D

      Poista
  4. Niin tuttua! Meillä on samanikäinen pikkutyttö ja aamusta iltaan (miinus ne päikkärit) on kyllä täysi tohina päällä. Johdot, kaukosäätimet, kännykät ja tietokoneet kiinnostaa ehdottomasti eniten :)

    http://notwowithoutthethirdone.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikähän siinä on että kaikki muu on aina kiinnostavampaa kuin omat lelut?! :D

      Poista
  5. Niin tuttua ja kuule se jatkuu vieläkin! ;)

    VastaaPoista
  6. Niin piti vielä sanoa että siihen liittyy myös se, että sanotaan vielä vastaan! :D

    VastaaPoista
  7. Jep, tutulta kuulostaa :P ikävintä tuossa on se, ettei sitä ein merkitystä vielä ymmärrä.. Meidän vanhin kuitenkin jo tajuaa jos kieltää, mutta ei aina halua olla yhteistyökykyinen ;) se huono fiilis lasten jäädessä hoitoon on taatusti joku äitien sisänrakennettu ominaisuus, jottei me hylätä lapsia vaan palataan aina heistä huolehtimaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, se onkin sitten jo oma juttunsa kun meilläkin aletaan ymmärtää, muttei silti totella.. :D Tuota sisäänrakennettua ominaisuutta minäkin luulen, vaikka lapsella olisi kuinka hyvä olla toisen hoitajan kanssa niin silti sitä vaan potee huonoa omaatuntoa..

      Poista
  8. Niin tuttua, niin tuttua. Plus 3 ja 5-vuotiaat, jotka tuntuvat välillä uskovan ihan yhtä paljon kuin tuo kohta 9kk... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mä oonkin tässä kyllä miettinyt, että me kielletään toistaiseksi vielä yhtä lasta kun toisilla on jo monta kiellettävää! :)

      Poista