16. helmikuuta 2015

Miten kasvattaa lapsesta itsevarma?


Kasvattaminen on vaikeaa ja haastavaa, mutta samalla kuitenkin jotain, joka meistä kumpuaa ihan luonnostaan. Eikö jokaisella vanhemmalla kuitenkin ole tarve kasvattaa lapsestaan hyvän itsetunnon omaava ja elämässä pärjäävä tyyppi? Aina puhutaan siitä, että kasvattaminen on rakkautta ja rajoja sopivassa suhteessa. Mutta mistä tietää milloin asettaa rajoja, mikä on liikaa ja mikä liian vähän?

Itse tuli kamppailtua itsetunto-ongelmien kanssa koko nuoruuden ajan eikä sitä tosiaankaan tullut pidettyä itseään erityisen hyvänä tyyppinä, vaan sitä haki jatkuvasti omaa paikkaansa ja mietti kelpasiko vai ei. Vasta nyt 25-vuotiaana voin sanoa, että kelpaan ja olen sinut itseni kanssa. This is who I am ja sen on riitettävä. Tiedän, että nuorena etsii itseään ja kokee olonsa helposti epävarmaksi, moni on varmasti läpikäynyt saman kuin minä. Mutta muistan kyllä nuoruudestani nekin tyypit, keillä oli oikeasti hyvä itsetunto jo silloin. Ne aurinkoiset, avoimet, kaikkien kanssa toimeentulevat nuoret, jotka tuntuivat olevan sinut itsensä kanssa jo 15-vuotiaana. Miten kasvattaa lapsestani sellainen nuori, sellainen joka oppisi jo varhain hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Mulle tärkeintä kasvatuksessa on rakkauden osoittaminen. Sitä ei vaan voi tehdä liikaa, eikä meillä säästellä pusuja ja haleja. Milton on oppinut pussailemaan ihmisiä poskelle ja hukuttaa suosikkipehmolelunsakin pusuihin harvase hetki. Haluaisin osata kasvattaa pojastani sellaisen nuoren miehen, joka ei viidentoista vuodenkaan päästä häpeilisi halata äitiään. Sellaisen, jolle välittämisen osoittaminen ei olisi noloa.

Sitten on ne kuuluisat rajat. Niitä on vaan oltava, mikäli haluaa lapsen kunnioittavan tulevaisuudessa itsensä lisäksi muitakin ihmisiä. Myönnän, että itse olen liiaksi 'kaikki mulle nyt' -tyyppinen ihminen. Pienestä saakka olen yrittänyt saada tahtoani läpi keinolla millä hyvänsä ja ehkä vähän liian usein lapsenakin saanut mitä halunnut. Vielä muutama vuosi sitten, mun oli vielä todella hankala käsitellä vastoinkäymisiä. Saatoin saada itkukohtauksen monessakin tilanteessa. Nykyään sitä onneksi osaa jo muutaman kerran vedellä syvään henkeä ja käsitellä asioita vähän tyynemmin. Siksi tähän on mun mielestä todella tärkeä kiinnittää huomiota jo lapsen ollessa pieni. Tietyt rajat on vaan asetettava, jotta lapsi oppisi sietämään myös pettymyksiä.

Välillä musta tuntuu, että olen meidän perheessä se tiukkiskasvattaja. Mietin, kiellänkö liikaa ja olenko liian nipottaja joissain asioissa. Antaisiko joku toinen äiti lapsen heiluttaa nokkamukia ees taas ruokailun aikana, kun itse otan mukin pojan kädestä pois ja sanon, että ruokaillessa ei leikitä. Mutta tämä on minun tyylini. Ja vaikka meillä kielletään tarpeen tullen, niin samassa suhteessa ja enemmänkin meillä myös kehutaan. Yhdeksänkuinen lapseni seuraa jatkuvasti katseellaan, miten suhtaudun hänen onnistumisiinsa ja olenkin yrittänyt pitää huolen, että kehuja ei meillä säästeltäisi. Yritän kehua poikaa uusista taidoista, leikkiessä ja kaikesta mistä voi kehuja keksiä. Joka ilta kerron hänelle kuinka rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, annan pusun ja silitän hiuksia. Haluan, että hän nukahtaa iltaisin ajatukseen, että hän on meille täydellinen juuri sellaisena kuin on. Ehkä hän tulevaisuudessa tuleekin pitämään itseään ihan hyvänä tyyppinä.

Millaisia kasvattajia te olette?

8 kommenttia:

  1. Hyvät ja tärkeät arvot teillä, aika samoja löytyy täälläkin. Itsekin kehun poikaa paljon ja hänestä näkee kuinka hän siitä nauttii. Neuvolassakin terkka sanoi, että huomaa, että poikaa on kehuttu. Se kyllä jäi mieleen ja tunsin tyytyväisyyttä. :) Ja meillä myös sylitellään, halataan ja pussaillaan paljon. Poika ei hirveästi itse pussaile, mutta ojentaa aina poskea jos pusuista puhutaan. :D

    Mutta ihanaa, kun pohdit itseäsi suhteessa omaan kasvatukseesi ja mietit missä asioissa on onnistuttu ja missä toivot toimittavan erilailla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kehuminen on kyllä niin tärkeää pienelle lapselle, ja onhan se itsestäkin ihanaa kehua toista! :) Joo on tullut paljon mietittyä omaa kasvatustani ja sen vaikutusta siihen millainen nykyään olen. Kasvatus ja kaikki siihen liittyvä on kyllä niin mielenkiintoista! :)

      Poista
  2. Oon vieraillut blogissasi aikaisemminkin, mutta nyt liityin lukijaksi. Ihana blogi! :)

    Ja sitten aiheeseen, muistan kun 19 -vuotiaana odotin lastamme ja itkin monesti illalla miehelleni, että en osaa olla oikealla tavalla äiti. Pelkäsin sitä, että en osaa. (Nyt voin sanoa, että olen hyvä äiti/kasvattaja lapselleni juuri tällaisena). Kuinka luonnostaan kaikki tuleekaan.. Rajoja ja rakkautta sopivasti. On ihana nähdä, kuinka oma lapsi oppii ilmaisemaan omia tunteitaan. Reilu 2-vuotias osaa kertoa, että rakastaa, tulee halaamaan ja antamaan pusuja. Näinä hetkinä sitä tuntee oikeasti onnistuneensa. Meillä ollaan joissain asioissa tosi tiukkoja, mutta osataan myös höllätä. Kaikkea sopivasti. Lapsi ei siihen kuole, jos häntä komennetaan. Joskus meidän kovapäistä pikkumurua saa melko kovastikin komentaa ;) Mun mielestä kasvatuksessa se on melko tärkeä juttu, että oli sitten kasvattajia yksi, tai useampi, niin kaikki vetävät yhtä köyttä. Kasvatusasioistakin voi keskustella ja yrittää löytää se "kultainen keskitie". Ei mikään yksiselitteinen juttu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kivaa, tervetuloa lukijaksi! :)

      Mulla oli raskausaikana ihan samoja ajatuksia, sitä mietti pajon, että osaako sitä nyt varmasti kasvattaa oikein. Mutta niinkuin sanoit, niin sitä vaan on hyvä äiti ja kasvattaja omalle lapselleen ihan luonnostaan :) Se on kyllä mahtavaa, kun lapsi osoittaa rakkauttaan <3 Ja oon aivan samaa mieltä tuosta, että vanhempien pitäisi vetää yhtä köyttä kasvatusasioissa, koska jos kasvatustyylit eroavat toisistaan, on se varmasti aika sekavaa lapsellekin.. Vaikka taitaahan se silti aika monessa perheessä olla niin, että toinen on vähän tiukempi ja toinen pikkasen rennompi ;) Mutta kunhan pääperiaatteet on molemmilla samat!

      Poista
  3. Sen kun tietäisi, miten niitä itsevarmoja lapsia kasvatetaan! Meillä kehutaan kanssa tosi pienistäkin asioista, mutta saa niitä pusuja ja haleja tietysti ihan ilman syytäkin. :)
    Se tiukkiksen rooli varmaan lankeaakin aika helposti juuri äidille, jos äiti on se, joka on enemmän kotona. Ainakin meillä kun isi tulee töistä kotiin noin tuntia ennen tytön nukkumaanmenoaikaa, niin ei siinä kauhean montaa eitä ehditä kuulla.
    Mä oikein muistan, miten mua lapsena ärsytti, jos joku asia oli kielletty, enkä ymmärtänyt miksi. Siksi yritän aina perustella kaikki säännöt lapselle, vaikka ei se toki vielä ymmärrä niitä perusteluja, mutta tuleepahan tavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo meilläkin kyllä pussaillaan ja halitaan ihan ilman syytäkin :) Toi on totta, että usein äidit ovat vähän tiukkiksempia, kun isät ovat vähemmän kotona.. Meilläkin mies on nyt ollut tosi paljon töissä niin tuntuu, että isän ja pojan välinen yhteinen aika arkisin jää kovin lyhyeksi. Ja just niin, perusteleminen on kaiken a ja o!! :)

      Poista
  4. Samanlaisia arvoja löytyy täältäkin. Meilläkin kehutaan paljon, kiitellään ja palkitaan. Uskon kuitenkin että itsevarmuus kumpuaa lapsesta itsestään oman oppimisen ja sen kautta innostumisen kautta. Meidän vanhempien tehtävä on kannustaa, rakastaa ja tukea. Kiva postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti, että itsevarmuus kumpuaa sitten lapsesta itsestään. Siihen vaikuttaa niin moni asia ja jotenkin sitä vaan haluaisi tukea lapsen kasvua ja kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla :)

      Poista