30. syyskuuta 2015

#MAMAOOTD

Äitiysasujen kuvailuista on taas pieni tovi vierähtänyt eikä tässä totta puhuakseni oikein ole nyt ollut kuvailtavaakaan. Täällä on nimittäin nyt hetken aikaa kuljettu enimmäkseen taas ihan tavallisissa kotiasuissa myös julkisilla paikoilla, enkä usko että montaakaan kiinnostaisi postaukset kotityylistä. On ollut yövuoroa, paljon kotona oloa ja supistusten aiheuttamaa stressiä. En koskaan jaksa panostaa vaatteisiin mikäli mielessä on jotain mikä vähänkin stressaa, vaan kuljen tuolloin aina tavallisissa velourhousuissa ja hupparissa.


Tänään tuli kuitenkin taas puettua ylle jotain kivaa ja kun löysin siivouksen jäljiltä vanhat edellistä raskautta varten hankkimani pitkät perustopit, niin tykästyin kovasti tähän mustavalkoiseen yhdistelmään. Asu ei koostu yhdestäkään äitiysvaatteesta, mutta menee hyvin näin raskaana ja raskausajathan itselläni on tunnetusti tätä legginsien ja pitkien toppien kulta-aikaa. Ihan pakko hehkuttaa näitä Vimman legginsejä, supermukavat päällä ihan muutenkin ja varsinkin nyt odottaessa. Tänään tuli heidän nettisivuilleen taas hetkeksi myyntiin niitä suosittuja lettilegginsejä ja nyt lähti vihdoin tännekin yksi pari tilaukseen. Tilasinpa ne vielä tällä kertaa yhtä kokoa isompina, jotta olisi tuo vyötärö mahdollisimman löysä sitten isommankin mahan kanssa käytettäväksi.


Kävin myös tänään ensimmäistä kertaa kunnolla vaa'alla sitten edellisen neuvolakäynnin, josta alkaakin olemaan jo pian kaksi kuukautta. Tuohon ensimmäiseen neuvolakäyntiin mennessä painohan oli tippunut kilon verran ja jotenkin kuvittelin, että nyt olisi tullut ihan hirveästi kiloja jo lisää. Vaaka näytti kuitenkin yllättävän pientä lukemaa ja siihen alkuperäiseen ennen raskautta olleeseen lähtöpainoon olen tainnut kerryttää tähän mennessä vain hieman alle 3 kiloa. Viimeksi painoin tässä vaiheessa raskautta jo muutamia kiloja enemmän. Jotenkin jännää sinänsä, kun tuntuu että koko ajan on syömässä, mutta kai sitä sitten vaan kuluttaa myös enemmän tuon pikkumiehen perässä juoksennellessa.


Mitäs tykkäsitte tällaisesta mamma-asusta? Onko legginsit teille YES vai NO?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

28. syyskuuta 2015

VIIKONLOPUN TOUHUJA

Me ollaan aikamoisia koti-ihmisiä koko perhe ja vietetään mielellään viikonloppuisinkin aikaa ihan kotioloissa, välillä nähdään ystäviä mutta aika usein ollaan vaan ihan perheen kesken. Keväästä asti ollaan myös ehkä hieman tietoisesti vältelty sellaista kovin aktiivista julkisilla paikoilla oleskelua, koska tuo meidän pieni on nyt sellaisessa iässä, että kauppakeskuksissa hengailut tai ravintolakäynnit jätetään yleensä suosiolla väliin. Toinen kun haluaisi aina hypätä samantien rattaista ja tuoleista pois ja lähteä juoksentelemaan ympäriinsä niin tuntuu, että siitä aiheutuu vaan aina ylimääräistä stressiä jokaiselle. Viime sunnuntaina käytiin itseasiassa hyvin pitkään aikaan ulkona syömässä koko porukka ja kyllähän siinäkin sai aika kekseliäs olla että saatiin kaikki syötyä lautaset tyhjiksi (muumit kännykästä on yleensä toimivin keino).


Toisaalta on kuitenkin kiva välillä käydä koko porukalla ihmisten ilmoilla ja tehdä yhdessä muitakin juttuja kuin ulkoilua. Tänä lauantaina meillä oli ihan suunniteltua perhemenoa, kun suunnattiin Flamingo Spahan syyskauden avajaisiin. Meillä oli ensin yhteinen bloggaajatapaaminen, minkä jälkeen päästiin tutustumaan vesipuistonkin puolelle.

Meidän Milton on kyllä vilkas poika, mutta en jotenkin osannut aavistaa että toinen olisi noin vilkkaalla tuulella vesipuistoon päästessään ja jo ensimetreillä pukuhuoneessa päätti poika lähteä karkuteille. Muutaman lyönnin meinasi sydän jättää välistä, kun kaappirivistön taakse pujahtanutta Miltonia ei yhtäkkiä enää löytynytkään mistään. Eräs nainen onneksi huomasi pojan juuri ennenkuin tämä juoksi pukuhuoneen ulko-ovista ulos ja sain kuin sainkin tuon vikkelän tyypin kiinni läheltä pääovea. Säikähdyksellä siis selvittiin.


Vesipuiston puolelle kun päästiin niin käytiin meidän 1-vuotiaan kanssa testailemassa lastenallasta ja  istuskelemassa poreissa. Vaikutti kyllä tosi kivalta paikalta, jonne voisi mielellään mennä uudestaankin. Ensi kerralla muistetaan ottaa mukaan myös kellukkeet, mitkä alkavat olla meidän pikkumiehelle jo aika tarpeelliset.

Loppuviikonloppu kuluikin sitten ihan kotosalla, itse sain hyvin lepäiltyä vatsani kanssa ja mies jopa siivosi ajankulukseen vaatekaappini, joka olikin taas kerran aivan räjähdyspisteessä. Ja saatiinpa me vielä pojan kanssa sunnuntaina superhyviä banaanilettujakin iltapalaksi, joten kyllä kelpasi tällainen perheviikonloppu.

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli huojentavaa huomata, etten suinkaan ole ainut tällaisten vaivojen kanssa! 

Miten te vietätte yleensä viikonloput, kotosalla vai liikenteessä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

26. syyskuuta 2015

ENNENAIKAISIA SUPISTUKSIA

Kuten moni teistä tietääkin, esikoista odottaessani en tosiaan kuulunut niihin raskaana oleviin naisiin, jotka saivat ensimmäiset supistuksensa vasta synnytyksen käynnistyessä. Sain ensimmäiset harjoitussupistukseni joskus viikon 24 tienoilla ja viimeisen kolmanneksen alettua niitä alkoi tulla ensin päivittäin ja pian jo jatkuvalla syötöllä. Tuntui, että koko loppuraskaus oli yhtä supistelua ja vatsa oli kivikovana aina kun seisoin tai olin liikkeessä. Käytiin muutamia kertoja päivystyksessä, mutta eivät ne mitään aiheuttaneet eikä ennenaikaista synnytystä tarvinnut lääkärin mukaan pelätä. Pelkäsin silti. Loppuraskaus oli henkisesti raskasta aikaa.

Tällä kerralla en ollut kerennyt montaakaan ajatusta mahdollisille supistuksille suoda kun ne jo alkoivat. Siitä on nyt kaksi viikkoa kun sain ensimmäiset supistuksia muistuttavat tuntemukseni. Aluksi mietin, että tekeekö mieli kepposia ja kuvittelenko kaiken. Eihän nyt olla edes puolivälissä, miten kohtu voisi muka jo supistella näin tuntuvasti? Mutta kyllä se vaan taitaa olla juurikin sitä samaa, vaikka kuinka haluaisin uskoa muuta. Välillä on aina muutamia päiviä taukoa, ja sitten taas vatsaa kiristelee niin ettei seistä jaksa. Soitin alkuviikosta neuvolaan ja kyselin pitäisikö tässä jo huolestua vai yrittää vaan elää normaalisti. Terveydenhoitaja kehoitti lepäilemään ja ottamaan rauhallisesti sekä soittamaan mikäli tilanne muuttuu pahemmaksi ennen parin viikon päässä olevaa lääkäriaikaani. Totesipa hän samalla, että olen hänen urallaan tähän mennessä toinen odottaja, jolla supistukset ovat alkaneet jo tässä vaiheessa raskautta.


Eilen pyörähti käyntiin vasta 17. raskausviikko ja tänään on oikeasti alkanut jo vähän pelottamaan. Viime yönä heräilin jatkuvasti kummalliseen repivään kipuun vatsassa, joka oli onneksi aamulla kadonnut. Päivällä sainkin sitten taas kunnon supistusaallon ja varmaan kolmisen tuntia makoilin sohvalla ennenkuin se jatkuva jomotus viimein rauhoittui. Huolestuttavinta tässä on se, että tällä kertaa supistukset tulevat myös levossa ja ovat selkeästi särkevämpiä kuin ensimmäisessä raskaudessa. Vaikka harjoitussupistukset eivät saaneet minkäänlaista ennenaikaista avautumista aikaan edellisessä raskaudessa, niin miten voin tietää, ettei niin käy tällä kertaa?

Harmittaa, turhauttaa ja lapsellisesti tekisi mieli jopa vähän kiukutella, että taasko tästä tulee tällaista... Miksen edes tämän kerran saisi kokea sellaista autuasta ja helppoa raskautta kuten moni muu? En tunne yhtään toista samanlaista supistelijaa ja mieleen hiipii jopa ajatus siitä, että onko kropassani jotain vikaa kun se käyttäytyy näin kummallisesti?

Kuulisinkin nyt mielelläni teidän kokemuksia raskaudenaikaisista supisteluista, missä vaiheessa teillä ne on alkaneet ja millaisia supistukset ovat olleet? Kaikenlainen vertaistuki otetaan nyt avosylin vastaan.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

24. syyskuuta 2015

HEMPEÄ LASTENHUONE

 

Havahduin yhtenä päivänä siihen, että vaikka kuinka yritin järjestellä lastenhuonetta päivittäin niin lelut senkun levisivät ympäriinsä eikä huoneen yleisilme näyttänyt minään vuorokauden aikana siistiltä. Meillä oli pitkään ollut pääasiallisena lelusäilytyspaikkana iso ja vanha valkoiseksi maalattu pärekori. Leluja oli alkuun hyvin vähän ja pitkään kori tuntui ajavan asiansa hyvin. Kunnes sitä tavaraa alkoi sitten lastenhuoneeseenkin vaan kerääntyä enemmän ja enemmän.

Moni tuntui kehuneen Ikean Stuva-säilytysjärjestelmää ja niinpä mekin päätettiin suunnata katsastamaan millaisia yhdistelmiä Miltonin huoneeseen voisi keksiä. Koska huoneen säilytystila kuitenkin on aika rajallinen, päädyttiin tällä kertaa hankkimaan vain tuo valkoinen säilytyspenkki. Ensivaikutelma Stuvasta on kyllä hyvä ja isoimpia leluja lukuunottamatta mahdutettiin tuonne kaikki pojan autot ja muut pikkulelut. Tuntuu, että huoneen yleisilme muuttui samantien paljon siistimmäksi.

Innostuin myös vaihtamaan vähän järjestystä ja pojan keväällä synttärilahjaksi saama suloinen karusellitaulukin saatiin vihdoin ja viimein seinälle. Miltonin huone on edelleen väritykseltään hyvin hempeä ja rakastan tätä valkoisen, harmaan ja pastellinsävyjen yhdistelmää yli kaiken. Poika on vielä sen verran pieni, ettei ole kiire tehdä huoneesta tämän "poikamaisempaa", hyvin kun tuntuu toinen vielä viihtyvän tällaisessa hempeämmässäkin ympäristössä.

Huoneesta löytyy jonkinverran pieniä yksityiskohtia, joita on tullut hankittua pikkuhiljaa vauvavuoden aikana. Ikkunalla roikkuva viirinauha on Hemtexistä, vaaleansiniset tähtikorit ostin Stockmannilta jo ennen pojan syntymää, pieni soiva karuselli ollaan saatu tuliaisiksi, värikkäät pallovalot on Tigerista ja sininen pupulamppu löytyi Porvoon Pikku d -myymälästä. Suurin osa meidän lastenhuoneen kalusteista on hankittu Ikeasta ja jatkossa voisi esimerkiksi tuota Stuvaa hankkia lisää. Kohtapuolin olisi tarkoitus alkaa katsastamaan myös juniorisänkyä tuolle meidän taaperolle, vauvansänky kun siirtyy keväällä sitten tälle uudelle tulokkaalle.

Sisustatteko te lastenhuonetta hempeillä vai värikkäillä sävyillä? Millaisia säilytysratkaisuja teidän lastenhuoneista löytyy?

Äitiys- ja imetysvaatearvonta päättyi eilen ja voittaja on nimimerkki klaara. Onnea, sinulle lähtee sähköpostia!

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSA, FACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

22. syyskuuta 2015

MAAILMAN KAUNEIMMAT KUVAT

 
 


Viime päivinä olen kovasti katsellut kuvia Miltonin syntymän ajoilta ja herkistyn joka kerta nämä kuvat nähdessäni. Tuo sairaalassa vietetty viikko oli niin tunteikas, että sen varmaan muistaa yksityiskohtaisesti vielä vanhuuden päiviinkin saakka. Nyt tuo pieni vastasyntynyt on jo ihan pian puolitoistavuotias eläväinen pikkumies, jonka uusin lempijuttu on esitellä päivittäin isovanhemmille, päiväkodin henkilökunnalle ja tapaamillemme ystäville, kuka on hänen mammansa. Se on jotenkin todella hellyyttävää. Tuo pieni taapero tarvitsee minua edelleen yhtälailla kuin se hento ja unelias vastasyntynyt silloin aikoinaan. Välillä sitä ihan havahtuu miten hienoa on oikeasti saada olla äiti.

Ja nyt meille on tulossa toinen. Ei enää ensimmäinen, mutta varmasti ihan yhtä rakas ja tärkeä. Mietin, minkänäköinen tyyppi siellä vatsassa tällä kertaa kasvaa. Onkohan siellä poika vai tyttö ja tuleekohan siitä yhtä vilkas ja utelias kuin veljensä vai aivan erilainen. Tämä on niin jännittävää aikaa, odotella kuumeisesti rakenneultraa ja alkukevättä.

Ennen tätä raskautta suunnittelin, että en antaisi mahdollisen toisen raskauden vallata elämäämme samallatavoin kuin edellisellä kerralla, vaan kuvittelin kasvattelevani vatsaa siinä kaiken muun elämän ohessa. Ajattelin, että ei menisi aikaakaan kun huomaisin tuon yhdeksän kuukauden vilahtaneen ohitseni ja suoriutuisin kaikesta superäidin voimilla. Vähänpä tiesin.

Vielä ei olla päästy edes puoliväliin ja jo nyt tämä raskaus hallitsee hyvinkin vahvasti elämääni. Toivoisin, että se ei vaikuttaisi niinkään esikoisen elämään ja arkeen, mutta kyllä se vaikuttaa siihenkin.  Ensimmäinen raskaus oli rankka, mutta jotenkin aika kultasi muistot sen verran nopeasti, etten enää edes osannut kuvitella tästä tulevan yhtä raskasta (tai kenties vielä raskaampaa supistelujen alettuakin jo nyt). On erilaista olla odottava äiti ja kasvattaa samalla toista pientä lasta, yrittää juosta perässä ja nostella, pysyä yhtä energisenä ja kärsivällisenä kuin normaalisti. Tällä kertaa ei olekaan mahdollisuutta levähdellä sohvalla kun siltä tuntuu. Mutta kyllä tämä vaan silti on kaiken sen jaksamisen arvoista.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

19. syyskuuta 2015

TULEVAISUUS


Rakastan suunnittelemista, aikataulutusta ja asioiden pohtimista pidemmällä tähtäimellä. En ole sellainen elämän virran mukana kulkeva tyyppi, joka elää rennosti päivän kerrallaan ilman huolta huomisesta. Sen sijaan oman elämäni tasapainon löydän juurikin siitä, että saan jatkuvasti asettaa itselleni lyhyen ja pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Tavoitteet ja päämäärät on juurikin sitä mikä pitää itseni vireessä. Vaikka elämäni saattaisi jonkun toisen silmään näyttää siltä, että kehitän itselleni jatkuvasti vaan projektia toisen perään niin se on loppujenlopuksi juurikin sitä mistä pohjimmiltani elämässä nautin.

Viimeiset vuodet on olleet aika "projektinomaisia", jos niin voi sanoa. Meidän elämässä on tapahtunut paljon asioita ja tällä hetkellä ollaan tosi tyytyväisiä tämänhetkiseen tilanteeseemme. Olen 26-vuotias, äiti maailman suloisimmalle pojalle, odotan toista lasta, minulla on jo yksi ammatti ja toisen opintoja suoritan eteenpäin pikkuhiljaa. Kaikki on ihan hyvin, eikä elämästä puutu juuri nyt paljoakaan.

Tulevaisuus näyttää omiin silmiini valoisalta. Meillä on tietynlaisia toiveita tulevia vuosia varten, osa on ehkä tavoiteltavissa jo muutaman vuoden päästä ja osaa saa odottaa pidempään. Oikeastaan kaikki tavoitteet pyörivät loppujen lopuksi lapsemme (pian monikossa lastemme) ympärillä ja pyrimme tekemään ratkaisuja paljolti sen mukaan, että lapsilla olisi hyvä olla.


Perheen koko. Lapsiluvusta olen kirjoitellut aikaisemminkin ja tällä hetkellä ollaan kovasti sitä mieltä, että se tulee olemaan 2. Vanhempien huomion jakaminen kahden lapsen kesken tuntuu suht helpolta ajatukselta ja taloudellisesti pystyttäisiin todennäköisesti tulevaisuudessa tarjoamaan kahdelle lapselle heidän toivomansa harrastukset ja muuta tarpeellista. Kaksi tuntuu myöskin sopivalta ratkaisulta asumisen, matkustelun ja no vähän kaiken suhteen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä eikä ikinä kannata sanoa, että tämä on viimeinen raskauteni. Koska eihän sitä tiedä, jos vielä joskus monien vuosien kuluttua mieli muuttuu ja alettaisiinkin todella haaveilemaan vielä kolmannesta. Sen näkee sitten.

Asuminen. Ensiasunto meiltä jo löytyy ja tykätään kodistamme todella paljon. Jotenkin ei kuitenkaan koeta kerrostaloasumista loppuelämän ratkaisuksi, vaan mieli kaipaa ihan omaan taloon. Haaveissa olisi tilava monikerroksinen omakotitalo oman pihan ja mahdollisesti terassin kera. Tästä ollaan kyllä keskusteltu kotona paljonkin, mutta mikään kiire meillä ei vielä ole täältä nykyisestä kodistamme lähteä. Ehkä muutaman vuoden sisällä kuitenkin, aika näyttää.

Työllisyys. Olen itse ollut hieman ailahtelevainen näiden uravalintojeni kanssa ja 19-vuotiaana hakiessani ensimmäisen kerran opiskelemaan en oikein ollut varma vielä mistään ja luotto omaan itseen oli vielä kovin hataralla pohjalla. Opiskelin sitten sairaanhoitajaksi ja vaikka siitä edelleen pidänkin niin jotenkin olen pohjimmiltani aina tiennyt, että kasvatusala on se mitä oikeasti haluaisin tehdä ihan sinne eläkepäiviini saakka. Tällä hetkellä kasvatusopintoni ovat vielä reilusti kesken enkä edes tiedä mikä on se työ mihin tulen vuosien kuluttua lopulta päätymään, mutta ainakin vahvasti uskon että olen nyt sillä oikealla juuri minulle tarkoitetulla tielläni. Ja tällä hetkellä se riittää.

Harrastukset. Kun meidän elämä tästä taas hieman rauhoittuu, olisi ihana päästä jatkamaan omia harrastuksia. Olisi mahtavaa palata jossain vaiheessa taas kunnolla salitreeninkin pariin ja jatkaa teatteriakin ihan harrastelijamielessä. Nautin niistä kummastakin kuitenkin niin paljon. Blogiakin toivoisin pystyväni kirjoittamaan niin kauan kun omaa inspiraatiota riittää.

Äitiys. Jään alkuvuodesta taas uudelleen kotiin lasten kanssa ja tarkoituksena olisi kyllä jatkaa hoitovapaata vielä tuon tulevan äitiyslomankin jälkeen. Kursseja on tietysti suoritettava pikkuhiljaa aina silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti pyrin kyllä olemaan kotona vähintään siihen saakka, että nuorimmainen tulee samaan ikään kuin Milton on nyt. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tällä seuraavalla kerralla tekisi mieli olla kotona jopa hieman pidempäänkin, mutta en tiedä onko se opintojen kannalta oikein mahdollista. Sen näkee kuitenkin sitten, ihan vielä en aio sitä asiaa jäädä murehtimaan.


CaseAppin kanssa järjestetyn arvonnan voittaja on Teija / Pirppunen-blogi. Onnea, laitan pian sähköpostia! Sain myös antaa teille lukijoille alekoodin CaseAppille, koodilla YHTEENKASVETTU20 saatte 20% alennuksen tilauksestanne.


Millaisia suunnitelmia teillä on lähitulevaisuudelle? Löytyykö teiltä samantyylisiä vai täysin erilaisia ajatuksia kuin täältä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

17. syyskuuta 2015

SYKSYISTÄ MAMMATYYLIÄ (SIS. ARVONNAN)

Kurkataanpas taas tähän äitiysvaatteiden ihmeelliseen maailmaan. Nyt voi sanoa, että vaatetusta raskauden varalle alkaa olla jo aika mukavasti hankittuna eikä ainakaan vielä ole tullut aamuisin sellaista fiilistä, ettei kaapista löytyisi mitään päällemahtuvaa kivannäköistä vaatetta. Syksy on muutenkin äitiyspukeutumisenkin osalta aika helppoa aikaa, kun missään ei vielä oikein kunnolla palele ja takkejakin voi pitää vaan auki ja kietoa kaulaan jonkun mukavan huivin lämmikkeeksi.


Yhteistyön merkeissä sain äitiys- ja imetysvaatteita myyvältä 9kk.fi -verkkokaupalta tämän lämpimän pitkän neuletakin, joka on jännän mallinen ja tarkoitettu nimenomaan korostamaan kasvavaa vatsaa. Loppuraskaudestahan pukeutuminen menee sitten pakosti aika yksitoikkoiseksi ja ajattelin, että tämä neuletakki voisi olla kiva myös sitten siinä loppuvaiheessa niiden jokapäiväisten mukavuuslegginsien kaverina. Jotenkin tosi ihana ja sopivan erikoinen, tykkäsin kovasti!


Nyt kaikille äitiys- ja imetysvaatteista kiinnostuneille olisi myös pieni arvonta. Käykäähän kurkkaamassa 9kk.fi-verkkokaupan vaatteita ja linkittäkää kommenttikenttään suosikkinne heidän valikoimastaan, niin olette mukana yhden vapaavalintaisen tuotteen arvonnassa! Arvonta on avoin kaikille, mutta toisen arvan saa tykkäilemällä blogista Facebookissa. Muista liittää kommenttiin sähköpostiosoitteesi. Arvonta-aikaa on ke 23.9. saakka.

Postaus toteutettu yhteistyössä 9kk.fi kanssa.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

16. syyskuuta 2015

RYTMITÖNTÄ MENOA


Miten saisi päiviin lisää tunteja? On tämä uusi arki kyllä aikamoista rumbaa kun vertaa edelliseen vuoteen, nyt tuntuu nimittäin ettei aika meinaa millään riittää kaikkeen mitä haluaisi tehdä. Tai sitten kerkesin vaan liiaksi tottua siihen kotona oloon ja päivittäiseen samaan rytmiin.

Jonkinlaista rytmiä sitä tuntuisi todella kaipaavan nyt tähänkin arkeen. Meilläkun päivien aikataulut vaihtelevat suurestikin, on aikaisia aamuja ja vähän myöhäisempiä aamuja ja jatkuvasti pitäisi pystyä pitämään sekä mies, isovanhemmat että päiväkoti kartalla pojan viemisistä ja hakemisista, itsestäni puhumattakaan. Huomaan selailevani koko ajan kalenteria ja mielessä käy jatkuva organisointi, kun sovittuihin aikatauluihin tulee myös jatkuvasti muutoksia.


Onneksi päiväkodin suhteen kaikki on alkanut nyt sujumaan todella hyvin. Vielä viime viikon loppupuolelle saakka jouduttiin jokaikinen aamu jättämään itkevä Milton muiden syliin ja tuntui tosi pahalta lähteä itse pois, kun kuuli toisen itkun vielä ovenkin taakse. Yhtäkkiä se sitten kuitenkin vaan muuttui eikä sitä itkua enää tullutkaan. Sen sijaan tänäänkin poika juoksi innoissaan pikkuautojen luokse ja huudellessani heipat ovelta poika juoksi vielä vilkuttamaan iloisesti. Tuntui niin hyvältä ja niin huojentavalta.

Muuten tätä meidän arkea on tottapuhuakseni varjostanut myös pieni epävarmuus johtuen itseeni liittyvistä terveydellisistä syistä, jotka eivät kuitenkaan liity suoranaisesti raskauteen. Olen onneksi huomenna menossa lääkärille, jolloin toivottavasti saadaan vähän selvennystä tähän arkeen ja jatkoon. Raskaudesta kuitenkin puheenollen, olen taas alkanut tuntemaan supistuksia. Ensimmäiset taisi ilmaantua tuossa viikonloppuna kun 15. raskausviikko lähti käyntiin ja hetki tuli kyllä mietittyä, että onkos tämä nyt todella sitä mitä luulen. Mutta ei niistä kyllä ole tainnut voida erehtyä, viikonlopusta lähtien täällä on nimittäin tuntunut samaisia vatsan kiristelyjä ihan päivittäin. Miltonia odottaessahan kärsin loppuraskauden ajan ihan jatkuvista harjoitussupistuksista, jotka vaikeuttivat liikkumista todella paljon ja valitettavasti näyttää siltä, että samaa meininkiä on luvassa tälläkin kertaa. Vaikka ihan näin aikaisin nämä ei kyllä oikein saisi alkaa, viimeksi kun taisin tuntea ensimmäisiä supistuksia vasta 24. raskausviikon tienoilla.


Samalla vilauttelen tässä vähän kuvia näistä pikkutyyppimme uutukaisista syyskaupunkivaatteista. Tuo Pico-takki on vielä reilu, mutta itse asiassa aika hauska tuollaisena pitkänä versiona. Lämmittää hyvin jalkoja samalla. Ja nämä Gugguun uudet huivi ja pipo otettiin kanssa nyt jo käyttöön, vaikka alunperin niitä talveksi suunnittelin. Tuo burgundy väri sopii kyllä Miltonille niin kivasti ja tuo vähän särmää siihen ainaiseen sinisävytteiseen "poikavärien" maailmaan.

Mitäs teidän arkeen kuuluu juuri nyt?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSA, FACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

14. syyskuuta 2015

BLOGGAAMISEN TAVOITTEET

Blogi alkaa pian lähestyä kahden vuoden ikää ja kaikenkaikkiaan koko pari vuotta on mennyt kyllä ihan hirmu nopeasti. Kirjoittaminen on kulkenut meidän arjessa mukana, joinain kuukausina postaileminen on ollut päivittäistä, kun taas joskus on ollut hieman hiljaisempaa. Nykyään sitä uskaltaa jopa kutsua itseään ihan bloggaajaksi eikä tästä puhumista enää aristele oikeastaan millään lailla. Tästä on tullut niin iso osa elämää.

Kaikenkaikkiaan tästä on muodostunut itselleni todella tärkeä paikka ja nykyään kiireisen arjen keskellä tämä on se juttu mihin tykkään paneutua iltaisin. Blogi ei ole missään vaiheessa tuntunut raskaalta eikä itseasiassa kertaakaan ole tullut sellaista fiilistä, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Välillä on kausia, kun inspiraatio tuntuu olevan vähän hukassa ja postausaiheita on vaan jotenkin vaikeampi keksiä ja sitten taas välillä mielessä olisi miljoona erilaista ideaa, jotka tekisi mieli laittaa toteutukseen samantien.

En ole kauheasti puhunut tavoitteistani blogin suhteen ja totta puhuen alkuun niitä ei juurikaan ollut. Olen aina tehnyt tätä hyvin fiilispohjalta enkä ole ollut kovinkaan laskelmoiva sen suhteen mitä kirjoitan ja milloin. Vaikka seuraavan viikon postausideoita yritänkin miettiä ainakin muutamia jo ennakkoon niin hyvin harvoin kirjoitan mitään etukäteen valmiiksi.


Kirjoitan tätä blogia siksi, että tämä on yksinkertaisesti todella mukavaa puuhaa (ja tähän jää ikäänkuin koukkuun). Postauksiin on tullut tosi kivasti kommentteja ja lukijoiden kommentit tuntuvat tosi tärkeiltä. Olen saanut täältä niin paljon vertaistukea teiltä kaikilta kommentoineilta, ettette uskokaan miten iso merkitys sillä on itselleni varsinkin viimeisen vuoden aikana ollut. Kommentit antavat myös lisäpuhtia kirjoittamiseen ja mielenkiintoisen sisällön tuottamiseen ja tuntuu tosi palkitsevalta nähdä että teitä on siellä lueskelemassa nykyään yhä useampi. 

Tykkään panostaa pitämiini asioihin täysillä ja tavoitteenani on jo pitkään ollut panostaa tähän blogiin ihan kunnolla. Välillä aikaa ja energiaa on enemmän, välillä mennään rauhallisempaa tahtia. Tässä muutaman vuoden aikana on tullut huomattua, että mikäli haluaa blogilleen lisää kävijöitä niin on vaan oltava säännöllisesti läsnä somessa, kommentoitava ja markkinoitava omia tekstejään. Vaikka blogi olisi kuinka hyvä, niin sitä on vaikea bongata jos se ei ole tarpeeksi esillä. 

Kun johonkin asiaan käyttää paljon aikaa ja vaivaa, on mielestäni myös ihan kiva että siitä saa itsellekin silloin tällöin jonkinlaista korvausta. Siksi olenkin mielelläni tehnyt ajoittain yhteistöitä, mikäli niihin on ollut mahdollisuus ja aiheet ovat sopineet blogini tyyliin. Olin myös todella otettu päästessäni loppukesästä mukaan Blogirinkiin ja koen nyt muutenkin, että olen  päässyt taas askeleen etenemään tämän pienen blogini kanssa. Syksy tuokin blogiin uusia mukavia juttuja ja kalenteri on jo sopivaan tahtiin alkanut täyttymään blogijuttujen osalta. Vaikka oma vapaa-aika on nyt hieman kortilla ja bloggausaikakin on vain otettava niistä vähäisistä tunneista mitä tarjolla on, niin inspiraatio tätä hommaa kohtaan on silti tällä hetkellä kyllä aivan huipussaan.

Olisi ihana kuulla millaisena sinä tämän blogin näet ja millaisia juttuja tykkäät täältä eniten käydä lueskelemassa?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

11. syyskuuta 2015

RASKAUS JA PAINONNOUSU

Tänään täyttyy neljästoista raskausviikko ja vatsa on kasvanut jo aikamoiseksi. Kaksi vuotta sitten syksyllä ollessani ensimmäistä kertaa raskaana, oli vatsani tässä vaiheessa vain pienesti turvonnut. Juuri nyt kukaan tuskin enää miettii "onkohan tuo lihonnut", sillä vatsalla on jo selkeä kumpumainen muoto. Mutta se lihominen tai kauniimmin sanottuna painon kertyminen olikin se juttu, josta halusin tällä kertaa puhua.

Nyt toisella kolmanneksella voisin nimittäin syödä koko ajan. Ja niin kyllä syönkin. Varsinkin aamupäivisin tuntuu, että koko ajan on huutava nälkä ja jos ei heti saa jotain suuhunsa niin meinaa pökertyä. Itse vauva on vielä niin pieni, että tässä vaiheessa ei kyllä olisi vielä tarve syödä kahden edestä, mutta niin sitä vaan tulee aikamoisia määriä jo syötyä. Ja kun sitä hiilariakin tekee vaan niin paljon mieli. Leipä on aina ollut paheeni, mutta nyt raskaana tuo pahe on vielä entisestään korostunut. Lisäksi kaikenlaiset herkut maistuvat kyllä vähän liiankin hyvin.


Huomaan, että kroppani on alkanut pyöristymään. En ole enää yhtä hoikka, kasvot ovat alkaneet pyöristyä ja lantiolle on alkanut kertymään ylimääräistä. Mutta tällä kertaa en ole jaksanut stressaantua asiasta, koska kokemuksen rintaäänellä voin sanoa että kyllä ne ylimääräiset kilot sitten raskauden jälkeen lähtevät. Kerrytin Miltonia odottaessani kokonaiset 17 kg ja vaikka neuvolassa tuolloin kommentoitiinkin liiallista viikottaista painonnousua niin nyt tiedän, että kyllä ne vaan lähtevät jos hieman töitä sen eteen viitsii tehdä. Puoli vuotta ensimmäisestä raskaudesta ja jokaikinen kilo oli tippunut pois. Tottakai liiallinen painonnousu raskausaikana on haitallista, mutta kyllä sitä voi silti olla itselleen vähän armollinen eikä se nyt niin vaarallista ole mikäli raskausaikana hieman sattuukin pyöristymään.

Nyt en ole käynyt vaa'alla sitten ensimmäisen raskausneuvolakäynnin, joka oli kuukausi sitten. Tuolloin puntari näytti jostain syystä yhtä kiloa vähemmän kuin ennen raskautta, mutta kyllähän sitä tuli loppukesästä syötyä aika vähän (ainakin verrattuna näihin ruokamääriin). Seuraava neuvola onkin tässä vasta ensi kuussa, joten saan rauhassa kerrytellä painoa ilman punnituksia vielä jonkin aikaa. Liikuntaahan tässä tulee onneksi automaattisestikin nyt 1-vuotiaan perässä juostessa ja pyöräillessä päivittäin tuota päiväkodin ja kodin väliä mäkiä pitkin.


En siltikään voi sanoa pitäväni siitä, mitä näen peilistä. Pidän pyöristyneestä vatsasta, mutta en kuulu niihin raskaana oleviin, jotka nauttivat muutenkin uusista muodoistaan. Joinain päivinä näen vain jenkkakahvat ja kadonneen takapuolen. Pidin rinnoistani enemmän pieninä, nyt ne ovat taas tiellä. En kokenut viime raskaudessa sitä kuuluisaa hehkua, enkä ole kokenut sitä tälläkään kertaa. Vatsassani kasvaa pieni ihme, jota rakastan jo nyt, mutta en siltikään koe olevani raskaana ollessani ulkonäöllisesti mitenkään parhaimmillani.

Mutta on tämä silti ihanaa, ja niin ihmeellistä. Kannan vatsassani pientä ihmisenalkua ja kroppani tehtävänä ei ole nyt näyttää hyvältä vaan luoda paras mahdollinen kasvupaikka tuolle pienelle. Pyöreät muodot ovat taas tehneet paluun ja halusin sitä tai en niin aion kantaa jokaikisen ylimääräisen kilon ylpeydellä. Aion pukeutua kauniisiin äitiysvaatteisiin, liikkua ihmisten ilmoilla ja laittautua, syödä kakkua julkisestikin enkä vain salaa ja olla kiitollinen, että sain vielä mahdollisuuden toiseen lapseen.

Oletko sinä hehkunut raskaana ollessasi? Millaisia kokemuksia teillä on painon kertymisestä raskausaikana?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

9. syyskuuta 2015

AAMUVIRKUT


Me taidetaan siinä mielessä olla vähän outoa porukkaa koko perhe, että ollaan kaikki kunnon aamuihmisiä. Eletään päivät todella aamupainoitteisesti ja puolestaan illalla ollaan jo yhdeksän maissa koko porukka unten mailla. Välillä tuntuu kuin jopa elettäisiin vähän muusta maailmasta erillään, monen muun päivärytmit kun tuntuvat olevan niin erilaiset.

Olen itse parhaimmillani herättyäni. Elämä tuntuu aamuisin kaikkein valoisimmalta, olen energinen ja tehokas, kun taas iltaisin en yleensä saa paljoakaan enää aikaan. Tällä hetkellä parhaimmat aamut ovat silti sellaisia, jossa saan istuskella sohvalla kahvikupponen kädessä ja seurailla pojan leikkejä.


Milton herää aamuisin yleensä 5:30 - 6:00 välillä ja vaikka olenkin aamuihminen, niin onhan se nyt aikaisin. Sunnuntaiaamuisin lastenohjelmatkin alkavat vasta kahdeksan aikaan, mutta meillä ollaan hereillä ennen kuutta, oli sitten arki tai viikonloppu. Jonkin aikaa jaksoin siitä nurista ja olla kateellinen siitä, että monet muut lapset nukkuvat aamuisin pidempään, mutta nyt olen alkanut hyväksymään sen. "Ennen seitsemää en itse kyllä heräisi" -tyylisiä kommentteja kuulee paljon, mutta pakkohan se on vaan herätä. Ei tähän auta myöhäisemmät nukkumaanmenot, vaan meidän poika  vaan sattuu olemaan aamuvirkkua tyyppiä.


Poikkeusaamuja meillä on silloin tällöin ja niistä ollaan aina yhtä ihmeissämme. Maanantaina heräsin hätkähtäen hereille, miestä ei näkynyt enää nukkumassa ja huomasin että ulkona alkaa olla jo valoisaa. Koti oli hiirenhiljainen. Kaivoin puhelimen esiin ja ihmettelin hetken, kello oli jo 6:30. Olo tuntui todella levänneeltä ja täysin virkeältä. Nousin ylös ja pikkuhiljaa alkoi lastenhuoneestakin kuulua ääntä.

Olen itsekin niin tottunut tähän aamuelämään, että hätkähtelen automaattisesti hereille ainakin ennen seitsemää. Viikonloppuisin meillä on yleensä molemmilla vanhemmilla yksi nukkumispäivä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että itse ainakin omaan tahtiini heräilen silloinkin jo kahdeksaan mennessä. En voisi kuvitellakaan nukkuvani esimerkiksi kymmeneen. Puolet päivästä tuntuisi silloin menneen jo ihan ohi ja olisin varmaan todella pöllämystynyt.


Kavereiden kanssa menot menevät välillä ristiin, kun me oltaisiin viikonloppuisin kyläilyvalmiita jo siinä vaiheessa kun toiset vielä availevat silmiä ja sitten taas iltaisin muiden valvoessa ollaan yleensä jo nukkumassa. Viime lauantainakin painuttiin väsyneinä nukkumaan jo yhdeksän maissa ja naurettiin miten oudolta tämä meidän oma rytmi välillä tuntuu, omassa aikataulussa ja omassa perhekuplassa.

Aamukuuden päiväkotiinviemiset sujuvat onneksi heräilyjen osalta tosi automaattisesti. Iltapäivisin ja iltaisin kaipaisin kuitenkin vähän lisäboostia itselleni, sen verran vetämätön olo sitä on tässä viime aikoina aina loppupäivisin ollut, vaikka aamuisin olen yleensä täynnä energiaa. Jännä nähdä, miten nuo omat ilta- ja yövuoroni lähtevät töissä sujumaan, vai meneekö pasmat ihan sekaisin kun on nyt niin tottunut elämään tässä samassa rutiininomaisessa päivärytmissä.

Oletteko te aamun vai illan virkkuja? Mihin aikaan vuorokaudesta teillä sujuu arjen askareet parhaiten?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

7. syyskuuta 2015

UUTTA ILMETTÄ KUORILLA (SIS. ARVONNAN)

Hankin kesällä uuden iPhone 6:n vanhan rikkimenneen vitosen tilalle. Muistatte varmaan myös vesivahingon, joka tuolle uudelle puhelimelleni sattui vain viikon käytön jälkeen. Sain kuitenkin lopulta uuden puhelimen tilalle ja sen jälkeen puhelin on pysynyt visusti kassissa ja kaukana vettä sisältävistä paikoista.. Tarkoituksena on ollut hankkia puhelimelleni jotkut kivat kuoret ja sainkin sattumalta tässä jokunen aika sitten yhteydenoton CaseApp:lta, jonka nettisivuilla pääsee suunnittelemaan kuoria ja tarrakuoria puhelimiin ja kannettaviin tietokoneisiin. Lähdinkin mielelläni tekemään heidän kanssaan yhteistyötä ja mulla oli samantien mielessä minkä tyyliset kuoret meille haluaisin.


Halusin iPhone-kuoret ehdottomasti pojan kuvalla varustettuna. Mielessä oli jokin mustavalkoinen kuva kesältä ja tämä kuva, missä pikkumies poseeraa banaaniasussa ja kesähatussa on vaan jotenkin tosi ihana. Kuvan sai itse sommitella kanteen sopivaksi ja lopputulos oli kyllä mielestäni tosi onnistunut, kuvan laatukin pysyi hyvänä.


Sain suunnitella myös tarrakuoret Macbook Airilleni ja selaillessani Caseappin valmista valikoimaa löysin tämän ihanan marmorikuvioisen tarran. Ihana! Päätin siis tilata suoraan tämän. Tosi kivaa vaihtelua sille tavalliselle hopealle kannelle, joka mulla on jo muutamia vuosia ollut.


Saan myös järjestää teille arvonnan! Palkintona on yhdet vapaavalintaiset/itse suunnitellut kuoret CaseAppin sivuilta. Pääset osallistumaan arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen sähköpostiosoitteesi. Saat toisen arvan, mikäli seurailet blogia Facebookin, Bloglovinin tai Bloggerin kautta. Muista kirjoittaa kommenttikenttään, mikäli olet mukana kahdella arvalla. Arvonta päättyy su 13.9.

Postaus toteutettu yhteistyössä CaseAppin kanssa.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

6. syyskuuta 2015

PUKEUTUMINEN RASKAUSAIKANA

Tänään ajattelin tulla postailemaan vähän positiivisemmissa fiiliksissä ja kieltämättä oma olokin on jo paljon rentoutuneempi. Sain tuossa muutama päivä sitten kivan postaussarjaidean nyt raskauden ajalle, kun mietin edellisen raskauden pukeutumistyyliäni. Päätin nimittäin tuolloin, että mikäli meille vielä toinen lapsi suotaisiin niin tulisin oikeasti hankkimaan itselleni täksi raskausajaksi vaatteita, joista pidän ja joissa tunnen oloni nätiksi. 

Ajattelinkin nyt, että voisin säännöllisesti postailla tykkäämistäni raskausajan asukokonaisuuksista ja mahdollisesti loppuraskaudesta keräillä niistä vielä jonkinlaisen yhteenvedon kuvakollaasin muodossa. Miltäs kuulostaisi, saako idea kannatusta? Veikkaan nimittäin, että en ole ainut, jolle raskausajan pukeutuminen on aiheuttanut joskus päänvaivaa ja harmaita hiuksia.


Miltonia odottaessa pukeuduin omasta mielestäni todella tylsästi. Varsinaisia vatsalle tarkoitettuja raskausvaatteita hankin koko yhdeksän kuukauden aikana vain muutaman kappaleen ja käytin niitä sitten päivästä toiseen. Kaivoin kaapista pisimmät toppini ja venytin niitä mahan mukana kuukaudesta toiseen. Raskausfarkkuja jouduin metsästämään oikein urakalla ympäri kauppoja ja nettiputiikkeja. Loppujenlopuksi käytin kaksia farkkuja, toiset ostin Bebes- nimisestä liikkeestä ja toiset tilasin Asosin sivuilta. Nuo Asosilta tilaamani reikäfarkut osoittautuivat lopulta suosikkivaatteekseni ja ne tulevat varmasti kovaan käyttöön myös tällä kierroksella. Loppuraskauden kuljin pääosin H&M:n mustissa legginseissä ja kyllähän ne mukavat oli, mutta kun niiden kaverina oli vain joku tylsä trikoopaita niin oma pukeutuminen tuntui tuolloin jopa vähän hävettävän.


Tällä kertaa ajattelin käyttää edelleenkin paljon legginsejä, koska mukavuus nyt vaan sattuu olemaan kaikkein tärkeintä tässä olotilassa. Tarkoituksena olisi kuitenkin ostella vähän kivempia ja erikoisempia legginsejä tai ainakin käyttää niiden kanssa jotain kivoja mekkoja, jotka tuovat vähän särmää asukokonaisuuteen. Kuvassa näkyvät legginsit on Papun ja ne on aika kivat! Nämä eivät ole raskauslegginsit, mutta otin niistä vähän isomman koon, jotta ne menisivät sitten mahan kasvaessa ilman pahempia kiristyksiä. Kuvan Kanto-mekko on myös Papun, tilasin sen tästä uudesta mallistosta ja ihastuin heti täysin. Se on niin jännän mallinen, että menee varmasti vaikka minkä kokoisen vatsan kanssa (mutta myös raskauden jälkeen). Tällä hetkellä vatsani on jo aika pömppö, mutta tässä mekossa sitä ei juurikaan vielä huomaa.

H&M:ltä löytyy mun mielestä ihan kiva äitiysvaatevalikoima ja ainakin sieltä ajattelin tilailla jotain tarpeellista talvea varten, mahdollisesti uudet mammafarkut ainakin. Tällä kertaa aion nimittän oikeasti nauttia raskaudesta myös pukeutumisen osalta, koska sillä on tosi suuri vaikutus omaan mielialaan ja jaksamiseen.

Millaista teidän raskauspukeutuminen on ollut? Hankitteko äitiysvaatteita vai pyrittekö käyttämään niitä vaatteita, joihin pukeudutte muulloinkin kuin raskaana?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

5. syyskuuta 2015

ENTÄ JOS EI JAKSAKAAN

Heräsin tänään kahdeksalta hyvin nukutun yön jälkeen ja aamupalaa tehdessäni mietin, että tänään voisi olla kiva kuvailla blogiin "meidän lauantai"-tyylinen postaus. Uutta kuvamateriaalia tarvitsin muutenkin jo kipeästi, viikolla ei ollut juuri kameraa ehtinyt esiin ottamaan ja iltaisin kun olisi ollut aikaa ei ollut enää tarpeeksi valoa kuvailuun. Onhan jo syksy ja illatkin pimenee. Koko päivän mittainen kuvailu tuntui vielä herätessä hyvältä idealta. Hetken päästä tilanne oli kuitenkin toinen.


Ensimmäinen työ- ja opiskeluviikko on paahdettu täydellä energialla, maattu rättiväsyneenä illalla sohvalla ja herätty jokaikinen aamu klo 5. Viikko tuntui raskaalta ja eilen illalla olin niin loppu, etten jaksanut edes jutella. Vaivuin uneen hyvin aikaisin illalla. Sain nukkua yöllä kunnon unet ja tänään oli tarkoitus viettää rentoa kotipäivää perheen kanssa, hengaillen ja nauttien toistemme seurasta.

Jossain vaiheessa se kuitenkin purkautuu. Koko viikon stressi, jännitys ja se pieni koko ajan mielessä jumittava ahdistus omasta ja pojan pärjäämisestä. Ensinnäkin on tämä raskaus. Vaikka sitä voidaankin todella hyvin, niin vireystaso ei siltikään ole samanlaista kuin normaalisti ja sitä nyt vaan väsyy niin paljon helpommin. Kun tähän lisää kahden tunnin mittaiset työmatkat ja pitkän tauon jälkeen paluun työhön, joka vaatii täyden keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden, ei mikään ihme että stressi jossain vaiheessa vaan purkautuu. Puhumattakaan siitä, että samalla miettii koko ajan miten poika pärjää päiväkodissa.


Aamun valokuvailut saivat siis jäädä. Sen sijaan hetken kuluttua löysin itseni nyyhkyttämästä sängystä omaa jaksamistani ja arjen rankkuutta. Mietin, että voiko tämän vielä perua ja mihin ihmeeseen me oikein ryhdyttiin (ja en tarkoita raskautta vaan kaikkea muuta). Tänä aamuna kaikki tuntui vaan jotenkin niin raskaalta.

Koti on koko viikon ollut kaaoksen vallassa, kun ei vaan ole jaksanut siivota tai järjestellä paikkoja. Pyykkivuori tursusi pesemätöntä vaatetta, mutta edes pesukoneen täyttäminen ja tyhjentäminen on nyt iltaisin tuntunut ylitsepääsemättömältä asialta. Kun ei vaan ole jaksanut enää mitään ylimääräistä. Ja sitten on vielä tuo pieni, joka vaatii iltaisin tietysti täyden huomion. Toinen haluaa syliin, leikkiä, lukea kirjoja ja hassutella. Ymmärrättäväähän se on ja kyllähän sitä haluaakin viettää mahdollisimman paljon aikaa pojan kanssa. Mutta entä jos on vaan niin väsynyt, että ei oikeasti jaksaisi kuin maata paikallaan. Siitä tulee ihan kamalan huono omatunto.


Sitä miettii, että teenkö niin väärin lastani kohtaan kun kulutan itseni loppuun päivisin eikä musta enää iltaisin riitä tarpeeksi hänelle, tuolle pienelle ihmiselle joka aikaani oikeasti kaikkein eniten tarvitsisi.

Ja sitten on vielä tämä blogi. Tällä hetkellä tämä on oikeastaan ainoa harrastukseni. Jätin tänä vuonna teatterin väliin enkä ottanut uutta salikorttia. Nyt ei vaan ole aikaa sellaiseen. En kuitenkaan halua päästää tätä blogia otteestani, vaan haluaisin panostaa tähän ihan yhtälailla kuin tähänkin asti. Tämä oli mun henkireikä Miltonin vauvavuoden ajan ja uskon, että tulee olemaan sitä myös ensi vuonna kun jään uudelleen kotiin. Tällä hetkellä vaan tuntuu vaikealta saada muut ymmärtämään, kuinka tärkeää tämän blogin kirjoittaminen itselleni on ja miksi haluan käyttää tähän niin paljon aikaa ja vaivaa, vaikka päivät ovat jo valmiiksi täynnä ohjelmaa. Olen vaan sellainen ihminen, joka tekee asiat joko täysillä tai sitten ei ollenkaan. Ja tähän nyt vaan haluan panostaa täysillä, tämä on mun oma juttuni.


Huh, olen puhunut. Tuntuu helpottavalta saada näitä ajatuksia jotenkin ulos, koska kuten näkyy: vaikka ollaankin tällä hetkellä tosi onnellinen perhe niin meilläkin on omat huonot päivämme. Kun lauantaiaamu alkaa kotona kinastellessa tuntuu vaan, että koko viikonloppu vähän lässähtää. Toisaalta taas tuntuu tyhmältä valittaa väsymystä, kun maailmassa on niin paljon ihmisiä joilla on ihan oikeita vastoinkäymisiä.

Mutta kukapa tietää, ehkä tämä oli tämän raskauden ensimmäinen kunnollinen hormonimyrskyni. Olihan sitä jo odotettukin. Kaikki uusi vaatii totuttelua, meiltä jokaiselta. Poika totuttelee uuteen päiväkotiarkeen ja ryhmässä toimimiseen, mies totuttelee siihen että minä en olekaan enää kotona päivisin vaan ihan samalla tavalla poissa kotoa ja työntouhussa kuin hänkin ja itse yritän hyväksyä sen, että tällä hetkellä mun on vain parhaani mukaan pyrittävä suoriutumaan monella eri taholla.

Ehkä tämä tästä. Ensi viikko sujuu todennäköisesti jo himpun verran helpommin ja sitä seuraava viikko sitten jo paremmin.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

3. syyskuuta 2015

INSTA-FIILIKSIÄ

Istahdin tänään ruokatauolla kahvihuoneeseen, otin eväät eteeni ja aloin selailla puhelinta. Kun näin tuon kuvan pienestä pojasta makaamassa rannalla, iso pala nousi kurkkuun ja silmät kostuivat. Koko loppupäivän tuo kuva palasi mieleeni ja kotimatkan ajan luin vain uutisia tuosta kamalasta tilanteesta. Kun viimein pääsin kotiin, halasin pitkään pientä poikaani. Tänään ei ole tehnyt mieli valittaa turhanpäiväisistä asioista.


Meidän viikko on kulkenut eteenpäin vauhdikkaissa merkeissä. Palasin tällä viikolla sekä töihin että opintojen pariin ja koko viikon mielessä on pyörinyt vaikka minkälaisia ajatuksia. Iltaisin ollaan oltu todella väsyneitä koko poppoo ja nukkumassa ollaan kaikki oltu jo yhdeksältä.

Viikonloppuisten raskausuutisten myötä sai blogikin uuden aihealueen ja tällä hetkellä tekisi mieli kirjoittaa siitä aika paljonkin. Nyt kun siitä vihdoin uskaltaa puhua niin tekisi vaan mieli hukuttaa teidätkin näillä pitkään päässä pyörineillä raskausajatuksilla! Ehkä yritän nyt kuitenkin hieman hillitä itseäni, onhan tämä blogi paljon muutakin kuin pelkkä raskausblogi. Mutta toisaalta, kun jostain on vaan niin innoissaan niin siitä haluaa vaan puhua ja puhua, sellaistahan se on.


Kuvituksena tällä kertaa otoksia tuolta Instagramin puolelta, joka on näinäkin viikkoina pyörinyt aika aktiivisena. Sinne on tullut viime aikoina tosi paljon uusia seuraajia ja on ollut ihana huomata, että noinkin moni tykkää seurailla meidän päivittäisiä kuvahetkiä! Miellän nykyään koko Instagramin tilini niin tähän blogiin liittyväksi, etten enää meinaa edes muistaa laitella näitä kuvia aina silloin tällöin tänne bloginkin puolelle. Mutta mikäli et vielä seuraile meidän perheen touhuja Instassa niin pistähän seurantaan @yhteenkasvettublogi.


Seurailetteko te yleensä blogien lisäksi myös samojen henkilöiden Insta-tilejä? Vai onkos siellä mahdollisesti paljonkin lukijoita, jotka eivät käytä koko Instagramia?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

1. syyskuuta 2015

VALMIINA VÄLIKAUTEEN

Joko siellä on välikausivaatehankinnat tehty? Täällä on tänään vielä juoksenneltu etsimässä viimeisiä asusteita syksyn ulkoilua varten ja nyt tuntuisi meiltäkin kaikkia tarvittavia varusteita löytyvän ainakin yhdet kappaleet. Tänään oli ensimmäinen päivä kun itse myönnyin laittamaan takin päälle ja eiköhän sitä huomenna pueta poitsullekin ensimmäistä kertaa haalari päiväkotiin, sen verran nämä ilmat nyt yhtäkkiä viileni.


Halusin tällä kertaa panostaa ulkoiluhaalariin ja hankin Miltonille Polarn O. Pyretin kuorihaalarin, jossa on irrotettava fleecevuori. Olin kuullut ja lukenut tästä haalarista niin paljon hyvää, että päätös oli tänä syksynä aika helppo. Syksy aloitellaan ensin ilman fleecevuorta ja lisäillään se pukuun siinä vaiheessa kun ilman kylmenee.

Meillä itsellä ei näistä Popin haalareista ole aiempaa kokemusta, mutta uskon että tämä tulee olemaan tosi hyvä valinta, koska tässä on vesipilariarvokin niin hyvä. Päiväkodissa kertoivat, että Milton tykkää oikein kunnolla pyöriä maassa ja märän hiekan seassa, joten nyt on ainakin kunnon haalari pihaleikkeihin. Olin alkuun suunnitellut syksyksi jotain värikkäämpää haalaria, mutta tästä ei löytynyt kuin tämä tummansininen ja pinkki versio, joten ehkä me haetaan sitä väriä sitten talvella toppahaalariin.


Välikausihanskoista mulla ei oikein tietoa ollut, mutta törmäsin näihin Molo Kidsin fleecevuorellisiin hanskoihin ja vaikuttivat jotenkin kivantuntuisilta, toivottavasti ovat hyvät käytössä. Molosta meillä on kyllä hyviä kokemuksia, viime vuonna poitsu kulki heidän toppahaalarissaan ja tykättiin kovasti. Pehmeä fleecetuubihuivi on Mini Rodinin ja menee hyvin haalarin kanssa.


Ja sitten vähän kaupunkilookia! Bongasin tämän Mini Rodinin Pico-takin kesällä alesta ja tykästyin tuohon väriin ja malliin niin paljon. Tämä on pikkasen reilu vielä Miltonille, mutta olin vähän suunnitellut että poika pystyisi käyttämään sitä vielä ensi keväänäkin, joten kasvunvaraa saakin nyt olla.

Lisäksi meillä tullaan tänäkin syksynä näkemään asusteissa raitaa, huivi on Polarn O. Pyretin (saatu) ja pipo Papun. Nuo pienet Niken kengät olikin jo esittelyssä ja ajateltiin pitää ne sellaisina vähän siistimpinä kenkinä.  


Lasten ulkoiluvaatteisiin saa kyllä rahaa uppoamaan vähän liikaakin ja täytyy kyllä ensi kerralla vähän tarkemmin katsastaa nuo alet, jos saisi suurimman osan hankittua vähän halvemmalla. Tänä syksynä olen kuitenkin ostellut Miltonille sisävaatteita tosi paljon mm. Lindexiä ja muuta edullista, mutta näihin ulkovaatteisiin tuli nyt satsattua vähän enemmän. Jonkinlainen edullinen kakkoshaalari olisi kyllä varmaan vielä hyvä jostain hankkia varalle.

Millaisia välikausivaatteita teiltä löytyy tänä syksynä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSA, FACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA