5. syyskuuta 2015

ENTÄ JOS EI JAKSAKAAN

Heräsin tänään kahdeksalta hyvin nukutun yön jälkeen ja aamupalaa tehdessäni mietin, että tänään voisi olla kiva kuvailla blogiin "meidän lauantai"-tyylinen postaus. Uutta kuvamateriaalia tarvitsin muutenkin jo kipeästi, viikolla ei ollut juuri kameraa ehtinyt esiin ottamaan ja iltaisin kun olisi ollut aikaa ei ollut enää tarpeeksi valoa kuvailuun. Onhan jo syksy ja illatkin pimenee. Koko päivän mittainen kuvailu tuntui vielä herätessä hyvältä idealta. Hetken päästä tilanne oli kuitenkin toinen.


Ensimmäinen työ- ja opiskeluviikko on paahdettu täydellä energialla, maattu rättiväsyneenä illalla sohvalla ja herätty jokaikinen aamu klo 5. Viikko tuntui raskaalta ja eilen illalla olin niin loppu, etten jaksanut edes jutella. Vaivuin uneen hyvin aikaisin illalla. Sain nukkua yöllä kunnon unet ja tänään oli tarkoitus viettää rentoa kotipäivää perheen kanssa, hengaillen ja nauttien toistemme seurasta.

Jossain vaiheessa se kuitenkin purkautuu. Koko viikon stressi, jännitys ja se pieni koko ajan mielessä jumittava ahdistus omasta ja pojan pärjäämisestä. Ensinnäkin on tämä raskaus. Vaikka sitä voidaankin todella hyvin, niin vireystaso ei siltikään ole samanlaista kuin normaalisti ja sitä nyt vaan väsyy niin paljon helpommin. Kun tähän lisää kahden tunnin mittaiset työmatkat ja pitkän tauon jälkeen paluun työhön, joka vaatii täyden keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden, ei mikään ihme että stressi jossain vaiheessa vaan purkautuu. Puhumattakaan siitä, että samalla miettii koko ajan miten poika pärjää päiväkodissa.


Aamun valokuvailut saivat siis jäädä. Sen sijaan hetken kuluttua löysin itseni nyyhkyttämästä sängystä omaa jaksamistani ja arjen rankkuutta. Mietin, että voiko tämän vielä perua ja mihin ihmeeseen me oikein ryhdyttiin (ja en tarkoita raskautta vaan kaikkea muuta). Tänä aamuna kaikki tuntui vaan jotenkin niin raskaalta.

Koti on koko viikon ollut kaaoksen vallassa, kun ei vaan ole jaksanut siivota tai järjestellä paikkoja. Pyykkivuori tursusi pesemätöntä vaatetta, mutta edes pesukoneen täyttäminen ja tyhjentäminen on nyt iltaisin tuntunut ylitsepääsemättömältä asialta. Kun ei vaan ole jaksanut enää mitään ylimääräistä. Ja sitten on vielä tuo pieni, joka vaatii iltaisin tietysti täyden huomion. Toinen haluaa syliin, leikkiä, lukea kirjoja ja hassutella. Ymmärrättäväähän se on ja kyllähän sitä haluaakin viettää mahdollisimman paljon aikaa pojan kanssa. Mutta entä jos on vaan niin väsynyt, että ei oikeasti jaksaisi kuin maata paikallaan. Siitä tulee ihan kamalan huono omatunto.


Sitä miettii, että teenkö niin väärin lastani kohtaan kun kulutan itseni loppuun päivisin eikä musta enää iltaisin riitä tarpeeksi hänelle, tuolle pienelle ihmiselle joka aikaani oikeasti kaikkein eniten tarvitsisi.

Ja sitten on vielä tämä blogi. Tällä hetkellä tämä on oikeastaan ainoa harrastukseni. Jätin tänä vuonna teatterin väliin enkä ottanut uutta salikorttia. Nyt ei vaan ole aikaa sellaiseen. En kuitenkaan halua päästää tätä blogia otteestani, vaan haluaisin panostaa tähän ihan yhtälailla kuin tähänkin asti. Tämä oli mun henkireikä Miltonin vauvavuoden ajan ja uskon, että tulee olemaan sitä myös ensi vuonna kun jään uudelleen kotiin. Tällä hetkellä vaan tuntuu vaikealta saada muut ymmärtämään, kuinka tärkeää tämän blogin kirjoittaminen itselleni on ja miksi haluan käyttää tähän niin paljon aikaa ja vaivaa, vaikka päivät ovat jo valmiiksi täynnä ohjelmaa. Olen vaan sellainen ihminen, joka tekee asiat joko täysillä tai sitten ei ollenkaan. Ja tähän nyt vaan haluan panostaa täysillä, tämä on mun oma juttuni.


Huh, olen puhunut. Tuntuu helpottavalta saada näitä ajatuksia jotenkin ulos, koska kuten näkyy: vaikka ollaankin tällä hetkellä tosi onnellinen perhe niin meilläkin on omat huonot päivämme. Kun lauantaiaamu alkaa kotona kinastellessa tuntuu vaan, että koko viikonloppu vähän lässähtää. Toisaalta taas tuntuu tyhmältä valittaa väsymystä, kun maailmassa on niin paljon ihmisiä joilla on ihan oikeita vastoinkäymisiä.

Mutta kukapa tietää, ehkä tämä oli tämän raskauden ensimmäinen kunnollinen hormonimyrskyni. Olihan sitä jo odotettukin. Kaikki uusi vaatii totuttelua, meiltä jokaiselta. Poika totuttelee uuteen päiväkotiarkeen ja ryhmässä toimimiseen, mies totuttelee siihen että minä en olekaan enää kotona päivisin vaan ihan samalla tavalla poissa kotoa ja työntouhussa kuin hänkin ja itse yritän hyväksyä sen, että tällä hetkellä mun on vain parhaani mukaan pyrittävä suoriutumaan monella eri taholla.

Ehkä tämä tästä. Ensi viikko sujuu todennäköisesti jo himpun verran helpommin ja sitä seuraava viikko sitten jo paremmin.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

20 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin tutulta. Ja minä sentään en ole raskaana, töissä taikka opiskele, vaan edelleen tytön kanssa kotona. Mutta silti välillä tuntuu, että onpa välillä turhan rankkaa, vaikka monella on vielä ja oikeasti rankempaa. Myötätunto tsemppiä sinne siis paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ja tsemppiä sinnekin! :) Kyllä se arki vaan voi välillä olla rankkaa, oli sitten kotona tai ei :)

      Poista
  2. Tsemppiä!

    Varmasti jokaisella äidilla ja isällä tuloo noita tuntemuksia, ihan hyvä purkautua.. Onneksi viikonloput on keksitty ja pääsee huilaamaan noiden arkiviikkojen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Viikonloput on kyllä hyviä akkujen lataamiseen, itselläkin nyt jo paljon rentoutuneempi olo kun on taas viikonlopun saanut viettää kotona :)

      Poista
  3. Tiedän tunteen!!! Taapero aloittanut päiväkodin ja minä samoin töissä. Väsymys ja 24/7 pahoinvointi painaa päälle ja työmatkat pyörällä ovat raskaita. Onneksi taapero viihtyy päiväkodissa erittäin hyvin! Kunhan ruokaa on pöydässä, vaatteet ja tiskit puhtaina niin muuten keskityn kotona lepäämiseen ja tytön kanssa olemiseen. Täällä ollaan raskauden alkumetreillä ja toivo elää että väsymys ja pahoinvointi vielä hellittävät tosin kuin esikoisen kohdalla. Voimia ja muista levätä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon tsemppiä sinnekin! Yleensähän se pahin väsymys ja pahoinvointi hellittää kun toinen kolmannes alkaa, toivottavasti sinullakin! :)

      Poista
  4. Tsemppiä! Ymmärrän kyllä täysin, aina ei vaan voi jaksaa <3

    VastaaPoista
  5. Ihan ymmärrettävää! Sulla on nyt samaan aikaan niin monta asiaa, jotka ihan yksinäänkin voisi stressata tai väsyttää, että varmasti vielä moninkertaisesti tolla tavalla yhdessä kimpussa! Tsemppiä ja jaksamista :*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Joo tässä tuntuu olevan nyt niin monta rautaa tulessa, että on vähän sopeutumisvaikeuksia mutta ehkä se tästä! :)

      Poista
  6. Voi Emmi, tää voisi olla ihan täysin mun kirjoittama teksti, mä niin ymmärrän sua! Meillä on ihan samanlaista, viikot menee sellaisessa suoritusmoodissa ja ei tosiaankaan olla tehty mitään ylimääräistä ja sekös näkyy juuri pyykkivuoressa ja kotona noin ylipäänsä muutenkin.

    Iltaisin uni tulee aikaisin ja kunnon yöunet kutsuu todellakin enemmän kun illan istuminen tietokoneella blogin parissa, vaikka minäkään en haluaisi laiminlyödä blogia mutta olen kyllä huomannut että viimeisen kuukauden aikana se on väistämättäkin hieman käynyt niin :/

    Olen myös sata kertaa miettinyt voisko tän työhomman vielä perua ja haluaisin sittenkin olla vaan kotona kaksin tytön kanssa. Työarjen pyörittäminen lapsen kanssa on moninkerroin haastavampaa kuin sillon ennen ja tuntuu etten ehdi tehdä puoliakaan siitä mitä haluaisin ehtiä... ehkä tähän joskus tottuu tai ehkä mua ei vaan ole luotu tähän super-äitiyteen ja kaiken hallitsemiseen... tai ehkä mulla on vaan ihan liian suuret odotukset itselleni.

    Tsemppiä ja haleja teille<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna! <3 Samanlaisia fiiliksiä siis meillä kummallakin. Mä kanssa luulen, että olin asettanut itselleni vähän liian suuret odotukset kun ajattelin että tämä syksy tulee toimimaan tosta noin vaan ja pystyisin suoriutumaan erinomaisesti kaikesta.. Mutta ehkä tähän tottuu pikkuhiljaa.. :) Tsemppiä sinnekin! <3

      Poista
  7. Voih, samat fiilikset täälläkin! Väsyttää! :/ Kyllä tämä silti tästä! Tsemppiä!<3

    VastaaPoista
  8. Tiedän tunteen. Nyt enää 12päivää toisen syntymään ja energiaa ei ole enää leikkiä lapsen kanssa yhtään. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä sinnekin, varmasti loppuraskaus vielä raskaampaa väsymyksen osalta!

      Poista