30. lokakuuta 2015

NIMEN VALINTA

Probleema nimeltä nimi. Miten se tuntuukin nyt toisella kertaa paljon vaikeammalta päätökseltä? Ollaan alettu iltaisin pyörittelemään ääneen erilaisia nimivaihtoehtoja, mutta minkäänlaiseen päätökseen ei vielä olla tultu. Esikoisen kohdalla nimi taisi olla päätettynä jo heti rakenneultran jälkeen, oltiin satavarmoja valinnastamme eikä oikeastaan missään vaiheessa edes keksitty mitään yhtä hyvää nimivaihtoehtoa. Jotenkin vaan tiedettiin, että se se olisi.

Tällä kertaa ollaan sen sijaan heitelty erilaisia nimivaihtoehtoja, mutta jotenkin nyt on vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen juuri siitä oikeasta nimestä. Meillä on muutama varteenotettava vaihtoehto, mutta toinen on minun suosikkini ja toinen enemmän miehen mieleen.


Nimen valinnassa ollaan kuitenkin onneksi melko samoilla linjoilla, joten ei tämä miksikään kinasteluksi sentään ole mennyt. Tykätään hieman harvinaisemmista nimistä, mutta kuitenkin sellaisista jotka saattavat löytyä jopa almanakasta (kuten poikamme nimi). Poikien nimien suhteen ollaan ehkä oltu aina yksimielisempiä. Tykätään molemmat sellaisista poikien nimistä, jotka ovat ehkä hieman cooleja tai jotenkin vähän erikoisella tapaa söpöjä. Tyttöjen nimissä taas mieltymykset eroavat hieman. Itse haluaisin omalle tytölleni nimen, jota voi sanoa nimenomaan kauniiksi ja moni miehen ehdottama nimi ei ole tuntunut mielestäni tarpeeksi kauniilta, vaikka muuten kiva nimi olisikin ollut.

Tuntuu jotenkin todella vastuulliselta tehtävältä miettiä lapsilleen nimiä, joita he tulevat kantamaan koko elämänsä ajan. Toisaalta on ehkä ajateltava asia niin, että tämä on juuri niitä asioita, joita kukaan muu ei pysty päättämään kuin me itse, päätös johon ollaan etuoikeutettuja. Uskon, että kaikki vanhemmat antavat lapselleen nimen, jota pitävät kaikkein parhaimpana vaihtoehtona ja monestihan lasten nimissä näkyy myös vanhempien tyyli ja persoonallisuus tietyllä tapaa.

Saa siis nähdä mihin vaihtoehtoon tullaan päätymään. Haluttaisiin uudelle tulokkaalle nimi, joka kuulostaisi kivalta veljensä nimen rinnalla ja sointuisi jotenkin hyvin yhteen. Lisäksi halutaan  monikielisenä perheenä edelleen pitää kiinni siitä, että tämäkin nimi olisi kansainvälinen, mutta kuitenkin tarpeeksi helposti äännettävä kaikenkielisille. Vielä on onneksi aikaa pohtia, kunhan nyt jonkinlaiseen tulokseen päästään maaliskuuhun mennessä. Viime kerrallahan me pidettiin Miltonin nimi kaikilta salassa ihan ristiäisiin saakka, mutta tällä kertaa ei olla varmoja jaksetaanko salailla. Meinattiin nimittäin viimeksikin niin monesti lipsauttaa nimi muille jo ennakkoon, koska kutsuttiin kuitenkin toista omissa oloissamme alusta saakka ihan oikealla nimellä. Toisaalta taas siinä on se oma kutkuttava jännitys julkistaa nimi vasta kasteessa.

Minkälaisista nimistä te pidätte, yleisistä vai erikoisista? Tykkäättekö antaa sisaruksille samantyylisiä nimiä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

28. lokakuuta 2015

LÄMMINTÄ PÄÄLLE

Rakastan tätä lokakuista luontoa ja värikkäitä lehtikasoja kaduilla. Syksy on jo pitkällä ja pian siirrytään jo talveen. Hurjaa miten nopeasti aika vaan kuluu, vastahan oli elokuu ja aloiteltiin uutta syysarkea. Aamuisin on välillä jo tosi kylmä ja pikkuhiljaa on saanut kaivella yhä vaan lämpimämpää vaatetta päälle. Mikään kuumaverinen odottava mamma itsestäni ei tällä kertaa kyllä tullut ja sen sijaan vaatetta on nyt tehnyt mieli pukea päälle ihan kunnolla ja lämpimästi.


Edelliseltä raskaudelta oli jäänyt varastoon muutama kasvavalle vatsalle sopiva takki, mutta jotenkin ei vaan yhtään tänä vuonna tehnyt mieli niitä kaivella esiin. Halusin hankkia jotain uutta & erilaista ja päädyin ostamaan tämän Monkin vaalean talvitakin. Yritin pysyä järkevänä ja miettiä valinnassa myös vähän pidemmälle, joten hankin tällä kertaa takin, jota pystyisin ihan yhtä hyvin käyttämään vielä raskauden jälkeenkin. Tämä oli sopivan napakka, mutta silti vatsan kohdalta sen verran väljä malli, että maha kyllä mahtuisi sinne melko pitkäänkin. Ja jos nyt viimeisenä kuukautena tekisi tiukkaa niin aina voisin sitten vielä kaivella esiin ne vanhatkin takit.

Tässä asussa vilahtavat myös ihanat Vimman lettilegginsit, jotka on tainneet jo valikoitua suosikkihousuikseni. Nämä tuntuvat nimittäin olevan koko ajan joko käytössä ja pyykissä, niin mukavat ja nätit, ihan parhaat mammahousut vaikkeivat siihen tarkoitukseen olekaan alunperin tarkoitettu! Tilasin myös Asokselta (missä on ihan parhaita äitiysvaatteita!) uudet farkut ja nyt vaan pitää toivoa, että koko osuu nappiin eikä tarvitsisi lähteä enää vaihtelemaan. Jotenkin en mistään muualta ole löytänyt oikeasti hyvin istuvia äitiysfarkkuja ja H&M:n housujakin kun kokeilin niin en vaan millään saanut niitä istumaan hyvin, vaikka koko olisikin muuten osunut oikeaan. Legginseissä on pärjännyt hyvin vielä tässä vaiheessa syksyä, mutta talvella varmasti farkut lämmittävät jo vähän enemmän.


Tällä viikolla poikakin lähti päiväkotiin talvihaalarissa ja -kengissä. Miltonin talvivaatteista en ole vielä kerinnytkään kunnolla postailla ja haalarikin tuli ihan vasta hankittua. Kiinnostaisiko teitä nähdä millaisissa talvivermeissä meidän pikkumies tulee tänä talvena liikkumaan?

Hauska muuten huomata miten maha katoaa ihan täysin näissä kuvissa, vaikka sivustapäin katsottuna sen kyllä huomaisi takinkin kanssa jo ihan hyvin.

Millaisissa talvivaatteissa te muut odottavat äidit liikuskelette?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

26. lokakuuta 2015

HERKKUJA KIIREISEEN ARKEEN

Rakastan leipomista ja mikäli aikaa olisi, viettäisin keittiössä mielelläni pitkät tovit tehden erilaisia kakkuja ja muita herkkuja. Lapsiperheessä aika on kuitenkin valitettavan usein kortilla ja varsinkin näin työn, opintojen ja päiväkotipäivien täyttämän arjen keskellä on harvemmin aikaa suunnitella ja toteuttaa tunteja vaativia leipomuksia.

Päästiin mukaan Blogiringin ja Kungsörnenin järjestämään kampanjaan ja saatiin testiin erilaisia nopeasti valmistettavia leipomisaineksia. Kampanja ei olisi voinut osua parempaan aikaan, juuri nyt kiireen keskellä meillä tuntui olevan iso tarve kokeilla kerrankin jotain helppoa ja nopeaa.


Kungsörnenin tuotteissa tulee siis jauhoseokset valmiina eikä itsellä jää lisättäväksi juuri muuta kuin vesi ja voi. Me testailtiin pikkumiehen kanssa mm. perinteisiä vohveleita, jotka valmistuivat todella vaivattomasti vatkaamalla ainekset sekaisin ja valmistamalla kuumalla vohveliraudalla. Yhdestä paketillisesta valmistuikin iso kasa vohveleita, joten siitä riittää herkuteltavaa isommallekin porukalle. Kaikenlaiset letut ja vohvelit on ehdottomasti meidän pojan suurta herkkua ja katoavat yleensä lautaselta vauhdilla. Tällä kertaa lisäiltiin vohvelien päälle marjoja, kermavaahtoa ja vähän strösseliäkin, mutta näihinhän voi omaa mielikuvitusta käyttäen lisäillä päälle vähän kaikkea mitä tekee mieli.

Porkkanakakun tein miehen synttäripäivän kunniaksi. Kakkupohjan teko oli tosi helppoa ja ennenkuin huomasinkaan, oli jo aika alkaa lisäilemään kuorrutusta. Kakku taisi olla tarkoitettu hieman pienempään vuokaan, mutta tein sen itse tuollaiseen perinteisen kokoiseen vuokaan, joten siitä tuli hieman matalampi. Kuorrutuksen tekemiseenkin meni yllättävän vähän aikaa. Lisäilin päälle vielä porkkanaraastetta ilmettä tuomaan ja tämähän näytti ja maistuikin aivan kelpo kakulta, nam! Porkkanakakut kuuluu omien lempparikakkujen joukkoon muutenkin, niitä pitäisi kyllä tehdä useamminkin.

Viikonloppuna tartuttiin innoissamme myös Kungsörnenin suolaiseen puoleen, eli pizzantekoon ja oli niin hyvää! Seuraavana testiin lähtee ehdottomasti tuo mutakakkupaketti. Kannattaa siis kokeilla näitä mikäli muillakin kiirearki vaivaa, vieraille pitäisi saada nopeasti jotain hyvää tarjottavaa tai vaikka muuten vaan haluaa testailla helppoa leipomista lasten kanssa yhdessä. Ensi vuonna varmasti meilläkin innokas pikkuleipuri mukana keittiöpuuhissa, sitä odotellessa! Kungsörnenin tuotteita myyvät mm. Prisma, S-Market, K-Citymarket, K-Supermarket, K-Market, Siwa, Valintatalo ja Stockmann. Valikoima voi hieman vaihdella.

Onko Kungsörnenin tuotteet teille tuttuja? Millaisia leipomistottumuksia teillä on?


Yhteistyössä Kungsörnen

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

25. lokakuuta 2015

VIIKONLOPUN 10 PARASTA

1. Kuukauden viikonlopputyöputken jälkeen ollaan vihdoin päästy viettämään koko perheen yhteistä vapaata viikonloppua. Kyllä näitä hetkiä osaa nyt pienen tauon jälkeen taas arvostaa niin paljon enemmän.

2. Lapseni on sanonut pitkästä aikaa ja useaan kertaan sanan "mamma", mikä tuntuu ihan parhaalta. Muutenkin poika on tuntunut jotenkin hyvin onnelliselta siitä, etten lähtenytkään tänä viikonloppuna töihin.

3. Lauantaiaamun siivousinto. Kahdeksalta lähti ensimmäinen pyykkikone pyörimään ja vaihdoin meille puhtaat raikkaat lakanat. Tuuletin koko asunnon ja siivoilin lojumaan jääneitä leluja rauhassa.




4. Eilisellä ostosreissulla pikkumies käveli ihan kärryjen vieressä itsekseen eikä kertaakaan karkaillut omille teillensä. Muutaman kerran pojan katse harhaili liukuportaiden suuntaan, mutta sain pelkällä kehoituksella toisen takaisin vierelleni. Loistofiilis.

5. Sain vihdoin käytyä läpi Miltonin pieneksi jääneet vaatteet pois laatikosta ja kävin läpi mitä kaikkea haluaisin käyttää vielä myöhemmin tyttövauvalla. Nyt puuttuu enää kaikkien poikamaisten vaatteiden myyntirumba.

6. Ostin myös vauvalle ensimmäiset omat Newbie-vaatteet Kappahlista. Taisin vähän hymyillä hypistellessäni käsissäni kauan ihailemaani 56-kokoista mekkoa, joka oli ihan pakko kotiuttaa.

7. Vauvan potkut. Ihanaa kun ne tuntuu jo tässä vaiheessa niin hyvin.


8. Kahviteltiin ystävien kesken, joiden elämäntilanne on tällä hetkellä täysin samanlainen kuin meidän. Raskausfiilisten jakoa toisen kanssa ja tulevien vauvojen nimipohdintaa.

9. Omatekoinen pizza, alkoholiton olut ja leffahetki sohvalla miehen kanssa. Kiireetön ja onnellinen fiilis.

10. Tämä hetki, kun pojat lähti kahdestaan pyörälenkille ja itse makoilen vielä yöpaidassa peiton alla kirjoittelemassa blogia ihan rauhassa.

Mikä on ollut parasta teidän viikonlopussa?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

23. lokakuuta 2015

RAKENNEULTRA

Keskiviikkoaamua oltiin odotettu jännityksellä. Jotenkin se tuntui sellaiselta etapilta, jonka saavuttamisen jälkeen voisi lopulta kunnolla hengähtää ja alkaa todella nauttimaan raskaudesta. Luottaa siihen, että päästyämme jo tähän pisteeseen sujuisi raskaus varmasti hyvin myös loppuun asti. Tuntui, että välillä aika oli madellut todella hitaasti, mutta koittihan se päivä sitten vihdoin ja viimein.

Aamulla vietyämme pojan päiväkotiin, ajeltiin rauhakseen kohti sairaalaa ja jännitti kovasti. Mitä jos siellä ei olisikaan kaikki hyvin? Huolestutti, vaikka mieli oli silti pohjimmiltaan luottavainen. Vatsassa lenteli perhosia, paljastuisiko sieltä nyt viimeinkin poika- vai tyttövauva? Arvauksia oltiin heitelty kotona vähän kumpaankin suuntaan, pyöritelty mielessä nimiä kummallekin ja mietitty millaista elämä tulisi olemaan kahden pojan tai sekä pojan että tytön vanhempina.

Meillä on aina ollut todella mukavia ultrakokemuksia, tunnelma on ollut leppoisa ja rauhallinen. Tälläkin kertaa aloin heti hymyilemään nähdessämme meidän pienen kuvassa, jokin siinä vaan jokaikinen kerta herkistää. Mies katseli omaan tapaansa, insinöörimäisen tarkkaan edessämme olevaa ruutua, itse vaan hymyilin haltioituneena. Siellä se viuhtoi liikkeessä lähes koko ajan, meidän ihana tuleva kuopuksemme. Totesin, että odotettavissa on todennäköisesti yhtä vilkas lapsonen kuin ensimmäinenkin, pieni kun on jo tässä vaiheessa ollut niin kova potkimaankin.


Käytiin läpi kaikki tarvittava ja saatiin kuulla, että vauvalla oli kaikki kunnossa. Olo oli helpottunut, kaikki oli hyvin. Kasvun puolesta vauva ei vastannut aivan täysin meneillään olevia raskausviikkoja, mutta oli kuitenkin sopusuhtainen omaan kokoonsa nähden. Mietin, tuleekohan tästä pienestä kenties vaan hieman pienikokoisempi vauva. Kun aivot, sydän ja kaikki muu tärkeä oli käyty läpi, kurkattiin lopuksi vielä jalkoväliin. Hetken odottelimme täydessä hiljaisuudessa ja vilkaisin vaivihkaa miestä. Me kumpikin tiedettiin vastaus. Hetken päästä saatiin vahvistus ja tunsin samantien silmieni kostuvan.

"Kyllä täällä pieni tyttö näyttäisi olevan."

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

20. lokakuuta 2015

MAHAKUVIA

Viime raskaudessa aloitin mahan kasvun säännöllisen kuvailun vasta melko myöhään lähempänä toisen kolmanneksen loppua, koska maha tuli kunnolla esiin vasta siinä vaiheessa ja näytti sitä ennen pitkään pelkältä turvotukselta. Tällä kertaa ryhdyin kuvailemaan oikeastaan heti ensimmäisen kolmanneksen päätyttyä ja Instagram-tilille, @yhteenkasvettublogi, on tullut lisäiltyä mahakuvia nyt oikeastaan ihan viikottain.

Ajattelin, että olisi kiva keräillä jonkinlaista kuvagalleriaa tuosta mahan kasvusta ja koska tällä viikolla tulee tuo puolivälikin täyteen, niin nyt on jo ihan hauska seurata miten vatsa on tässä viikkojen saatossa muokkautunut. Seuraavan koosteen voisin vaikka vielä sitten loppuraskaudesta.

Viikot 13-15. Toisen kolmanneksen alussa vatsa oli jo selvästi esillä. Ensimmäisessä raskaudessa ei vatsassa vielä tässä vaiheessa ollut kunnollista raskausvatsan muotoa, mutta tällä kertaa maha tuntui tulevan esiin jo hyvin aikaisin. Omia farkkuja en enää tässä vaiheessa pystynyt käyttämään ollenkaan,  joten äitiysvaatteisiin oli siirryttävä. Onneksi kaapista löytyi vanhat tutut luottomammafarkut viime raskauden ajalta ja hyvinhän tässä on tullut legginseissäkin nyt viihdyttyä harvase päivä.

Viikot 16-17. Näillä viikoilla aamu- ja iltamahoissa tuntui olevan paljon vaihtelua. Aamuisin vatsa saattoi olla suht pienikin, mutta iltasin se turposi kuin ilmapallo. Ja eri vaatteet vaikuttivat kovasti siihen, miten isolta vatsa näytti kuten näistäkin kuvista huomaa. Oikeastaan vieläkin saan joidenkin vaatteiden kanssa vatsan katoamaan lähes täysin. Tässä vaiheessa vatsan kasvu tuntui kuitenkin hieman hidastuneen ja jonain hetkinä mietin jopa kasvaako se ollenkaan. Ehkä tässä tasoitettiin vähän sitä alkuvaiheen nopeaa kasvua.
Viikot 18-20. Näillä viikoilla se maha on sitten alkanut ihan kunnolla muotoutumaan. Enää se ei ole mikään pieni pömppö, vaan selkeä vauvavatsa. Tämä vaihe on jotenkin kiva, kun raskausvaatteet alkavat kunnolla istumaan eikä kukaan enää luule, että olisi vain lihonnut. Ja vielä vatsa ei kuitenkaan ole niin iso, että se häiritsisi päivittäisiä tekemisiä. Olen nyt alkanut ottamaan enemmän myös näitä vatsa paljaana -kuvia, koska niistä näkee vatsan muodon paljon tarkemmin.

Saa nähdä millaiseksi tämä maha vielä tässä loppukuukausien saatossa muokkautuu. On jotenkin tosi kiva postailla näitä raskausjuttuja taas tänne blogiin ja selkeästi niitä on teidän lukijoidenkin osalta tykätty lukea, sillä ne on nyt syksyn aikana olleet ehdottomasti blogin luetuimpia postauksia. Raskauskuulumisia tullaan siis täällä kuulemaan jatkossakin ja itseasiassa varmaan lisää aika piankin, meillä koittaa nimittäin huomenna kauan odotettu rakenneultra! Jännittää ihan hirmu paljon, että onhan siellä varmasti kaikki hyvin. 

Minkäslaista teidän mahojen kasvu on ollut? Onko tullut jo aikaisin esiin vai vasta vähän myöhemmin?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

18. lokakuuta 2015

HANKITTAVAA VAUVAN TULOA VARTEN

Pikkuhiljaa on aika alkaa pohtimaan mitä kaikkea sitä pitäisi vauvan tuloa varten hankkia. Esikoisen raskausaikana ei uskallettu ostaa mitään vielä ennen rakenneultraa ja osa jutuista hankittiinkin vasta pojan syntymän jälkeen. Nyt ajattelin olla kuitenkin hyvissä ajoin liikkeellä, koska aika kuluu lopulta tosi nopeasti. Tällä kertaa hankittavien lastentarvikkeiden määrä on onneksi vähän pienempi, aika paljonhan meiltä jo entuudestaan löytyy. Ajattelin tehdä pientä listaa siitä, mitä meiltä vielä puuttuu, mitä on vaihdettava uuteen tai tuplattava.


Tuplarattaat. Ollaan oltu tosi tyytyväisiä meidän Emmaljungan rattaisiin, jotka ostettiin esikoisen odotusaikana käytettyinä. Halusin ehdottomasti nuo valkoiset nahkaiset rattaat ja tehtiin kyllä hyvä löytö, koska ne oli edellisen käyttäjän jäljiltä melkeimpä uudenveroisessa kunnossa. Keväällä rattaat eivät kuitenkaan enää vastaa tarpeitamme, vaan pienen ikäeron vuoksi tarvitaan kyllä ehdottomasti tuplarattaat kahta lasta varten. Olen katsellut netistä erilaisia vaihtoehtoja ja mielellään haluttaisiin jotkut kaupunkikäyttöön soveltuvat kevyenoloiset mutta silti jämäkät rattaat, jossa lasten paikat olisivat vierekkäin ja toisen ratasosan tilalle saisi vauvankopan.

Syöttötuoli. Tätä vielä pohditaan, että onko enää tarpeellista hankkia toista syöttötuolia vai istuisikohan isompi (tuolloin 2-vuotias) jo normaalilla tuolilla. Meillä on ollut tuo monessakin perheessä suosittu Stokken Tripp Trapp ja juuri poistettiin siitä vauvan turvakaari, koska poika on jo oppinut kiipeämään itse tuoliin istumaan.

Newborn Set. Stokkelta löytyy Tripp Trappiin sopiva vastasyntyneen istuin, josta haaveilin jo Miltonin vauva-aikana. Tuolloin se jäi kuitenkin hankkimatta ja meillä pyöri sitten lainassa ollut sitteri ruokapöydällä mikä oli kyllä todella epäkäytännöllistä, mutta vauvan syöttäminen onnistui helpommin toisen ollessa samalla tasolla kuin itse istui. Päätin kuitenkin tuolloin, että jos meille toinen lapsi vielä tulee niin Newborn Set tulee ehdottomasti olemaan hankintalistalla. Pöydälle jää  näin enemmän tilaa, mutta vauva on silti mukana pöydän ääressä meidän muiden ruokaillessa jne. Voi siis olla, että jätetään sitteri tällä kertaa kokonaan hankkimatta.

Lastensänky. Esikoinen nukkuu vielä pinnasängyssä (josta toinen laita on nyt poistettu), mutta pian olisi tarkoitus etsiä pojalle ihan kunnon lastensänky. Pinnasänky siirtyy siis suoraan vauvalle ja tarkoitus olisi ainakin yrittää nukuttaa uusin tulokas omaan sänkyyn heti alusta saakka niinkuin isoveljensäkin aikoinaan.

Kantoreppu. Esikoisen vauva-aikana kantoreppu oli hyvin vähäisellä käytöllä, vaikka muutamat meillä on niitäkin ollut kavereilta lainassa. Manducasta tykättiin ja lainaversiota ollaan käytetty silloin tällöin mm. laivalla ja lentokentillä. Nyt tulevana vauvavuotena kantorepulle tulee kuitenkin todennäköisesti olemaan ihan säännöllistäkin käyttöä, koska vauvan lisäksi hoidettavana on myös taapero. Mietin josko ostettaisiin tällä kertaa ihan oma reppu, täytyy vielä selvitellä mikä on koettu parhaimmaksi.

Siinä nyt ne suurimmat hankinnat varmaankin on, lisäksi tulee varmasti tarvetta myös monelle pienelle jutulle mitä on esikoisen vauva-ajalta päässyt loppumaan tai puuttunut kokonaan. Kuulisin myös mielelläni vinkkejä mitä tarvikkeita te olette kokeneet hyödyllisiksi kahden lapsen kanssa? Ja millaisia tuplarattaita, lastensänkyä tai kantoreppua suosittelisitte?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

15. lokakuuta 2015

NYT KÄVI NÄIN


Sen piti olla ihan tavallinen ja leppoisa vapaapäivä.

Kello on 4:45 ja kuulen lastenhuoneesta itkua ajatellen, että ei kai kello oikeasti voi olla noin vähän. Mies on nousemassa jo muutenkin ylös ja lähtee samalla katsomaan miksi toinen on herännyt niin ihmeen aikaisin. Luulen, että poika nukahtaisi uudestaan saatuaan tutin suuhunsa, mutta sen sijaan näen kuin näenkin silmiä raottaessani tuttujen pienten varpaiden tepsuttelevan jo eteisen käytävällä.

Aikaisia herätyksiähän meillä on ollut aina. Lapsemme on aamuvirkku ja herää jokaikinen aamu viimeistään kuuteen mennessä. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että aamuherätykset ovat pikkuhiljaa vaan aikaistuneet. Ollaan yritetty sopeutua tähän ja mennä pojan rytmin mukaan, nuokuttu aikaiset aamut puoliunessa sohvalla kahvikuppi kädessä. Tänään en vaan oikeasti millään jaksaisi nousta. Ennen viittä on vaan ihan liian aikaisin, sehän on suorastaan vielä yötä.

Lähdetään siis takaisin sänkyyn. Nostan pojan pinnikseen ja haen itselleni tyynyn ja peiton sängyn viereen lattialle. Väsyttää niin paljon. Puolisen tuntia toinen pyörii sängyssä, yritän laulella Nukkumattia ja pitää kädestä kiinni mutta mikään ei auta. Ja sitten se tapahtuu. Ennenkuin ehdin mitään huomata, on 1,5-vuotiaani tullut pää edellä alas korkean pinnasängyn laidan yli. Itku on kova. Pelästyn itsekin tapahtunutta, mutta hetken päästä poika rauhoittuu eikä minkäänlaisesta aivotärähdyksestä onneksi jää merkkejä. Noustaan itkuisen pojan kanssa aamupalalle ja pitkän yrittämisen jälkeen saan rättiväsyneen taaperon nukahtamaan vielä uudestaan.

Iltapäivällä nostan pinnasängyn patjan seinän viereen lattialle ja teen siihen toiselle unipesän. Pojalla kestää kauan ennenkuin suostuu nukahtamaan uuteen nukkumapaikkaansa, tunnin makaan ihan vieressä ja sinnikkäästi vaan yritän nukuttaa toista uneen. Illalla olisi tarkoitus irrottaa pinniksestä toinen laita kokonaan pois ja katsoa mahtaako tuo pieni suostua sinne vielä jäämään. Kai se on alettava nyt katselemaan ihan kunnon isompaa sänkyä tuolle kiipeilijälle.

Koko aamusta jää outo fiilis. Miksen osannut ennakoida tätä? Muutenkin meillä on nyt vähän sellainen vaikea vaihe meneillään. Välillä tuntuu, että arki kotona on yhtä rajojen testailua ja kieltämistä. Itsekään en kyllä raskaushormoneissani osaa aina käyttäytyä kovinkaan aikuismaisesti ja lähden välillä liian helposti kiukutteluun mukaan. Ensimmäistä kertaa äitiyteni aikana tunnen myös vahvaa riittämättömyyden tunnetta. Kukaan äiti ei ole täydellinen, mutta väkisinkin sitä alkaa miettimään kaikenlaista. Riittääkö se, jos yrittää antaa itsestään kaiken sen mihin tällä hetkellä pystyy? Vai pystyisinkö sittenkin olemaan vähän parempi äiti?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

13. lokakuuta 2015

PUOLIVÄLI LÄHENEE

Siellä se raskauden puoliväli vaan häämöttää jo ihan lähietäisyydellä, vaikka juurihan tässä tehtiin jännittyneenä sitä positiivista testiä. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti, paljon nopeammin kuin miltä se ensimmäisellä kerralla tuntui. Tällä hetkellä täällä mennään siis viikolla 19 ja raskauteen on taas pikkuhiljaa alkanut kunnolla tottua. Kasvava vatsa ja sen asukas kulkevat nyt vahvasti meidän elämässä mukana.


Olin viime viikolla toista kertaa neuvolassa ja samalla tuli myös käytyä lääkärillä. Muutama viikko sitten kirjoittelin aikaisin alkaneista supistuksista ja tässä välissä ollaan saatu käydä jopa sairaalassa tutkittavana, sen verran pahoiksi ne tuntuivat jossain vaiheessa menevän. Kaikki oli kuitenkin hyvin, eivätkä supistukset olleet vielä tässä vaiheessa vaikuttaneet kohdun tilanteeseen. Viime viikosta lähtien supistukset ovat kuitenkin vähentyneet ihan huimasti, sillä nyt niitä tulee taas vain silloin tällöin satunnaisesti ja kävelykin onnistuu jälleen ihan normaalisti. Jännää kyllä miten kohtu voi  käyttäytyä, kun noinkin runsaat supistuksetkin vaan yhtäkkiä vähentyvät näin radikaalisti, mutta onneksi! Nyt vaan toivotaan, että ne pysyvät jatkossakin näin vähäisinä.

Nyt kropan voidessa taas paremmin olen osannut kunnolla jo nauttiakin raskaudesta. Voin hyvin, en ole enää mitenkään äärettömän väsynyt, ruoka maistuu ja vauvan hentoja potkuja on hauska tunnustella. Töissäolo on sujunut nyt normaalisti ja vaikka pientä ahdistusta on muuten tämän kiireisen arjen takia ollut, niin raskaus tuntuu juuri nyt todella hyvältä.

Eniten olen tainnut ihmetellä tätä vatsan muotoa, se nimittäin tuntuu ainakin tässä vaiheessa poikkeavan aika paljonkin ensimmäisen raskauteni vauvamahasta! Kiloja oli viime viikon neuvolakäyntiin mennessä tullut lähtöpainoon katsottuna vain kolme, mutta silti tuntuu että lantion seutu on aikalailla leventynyt lähtötilanteesta. Siinä missä esikoista odottaessa maha tuntui olevan suht pyöreä ja etupainotteinen, tuntuu tämä maha leviävän hurjasti sivusuunnassa juuri lantiolle. Jännää huomata miten erilaisia raskaudet voivat tältäkin osin keskenään olla, vaikka kyllähän tämä vatsan muoto tässä koko ajan raskauden edetessä muokkautuu.


Ruoka maistuu kyllä hyvin. Leipä, hedelmät ja makeat herkut houkuttelevat, mutta enää ei ole tarve syödä jatkuvasti jotain ja kestän tässä vaiheessa hetken jopa näläntunnettakin pyörtymättä. Vettä tulee kyllä juotua ihan jatkuvasti, töissäkin juon päivittäin monta pullollista vettä kun jatkuvasti vaan janottaisi.

Mielialat täällä heittelevät aina silloin tällöin, väsyneenä saatan olla aika räjähdysherkkä ja itkujakin on tullut tirauteltua vähän harvase päivä. Poika katseli tänäkin aamuna kummastuneena, kun aloin vaan yhtäkkiä itkemään siitä että toinen heitti maitomukinsa kahteen kertaan maahan. En vaan jaksanut alkaa torumaan ja sitten vaan alkoi itkettämään. Välillä myös tuntuu, että kaikki ärsyttää ja seuraavassa hetkessä taas rakastan kaikkia elämän ihmeitä. On tämä aikamoista.

Onkos teidän raskausmahoissa ollut eroja raskauksien välillä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

11. lokakuuta 2015

MITÄ KUULUU 1,5-VUOTIAALLE?



Siitä on jo aikaa kun olen viimeksi kirjoitellut Miltonin kuulumisia tarkemmin. Kuukausittaiset kehitykseen liittyvät postaukset päättyivät siinä pojan täyttäessä vuoden iän, mutta nyt puoli vuotta myöhemmin ajattelin, että voisi olla mukava kirjoitella vähän pikkumiehen tämänhetkisiäkin kuulumisia pitkästä aikaa. Virallisestihan tuo 1,5 vuotta pärähtää mittariin vasta kuun lopussa, mutta malttamattomana teki mieli kirjoitella jo nyt.

Mutta mistä aloittaisinkaan? Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon. On hauska lueskella nyt keväällä kirjoittamaani 1-vuotispostausta ja miettiä miten poika on tuosta vaiheesta kehittynyt. Ainakin hiuksia on toiselle tullut reippaasti lisää ja ne vaan tuntuvat kihartuvan päivä päivältä enemmän. Kertaakaan ei olla vielä toisen tukkaa leikattu, enkä jotenkin raaskisi noihin kiharoihin kyllä vielä koskeakaan.


Milton oli jo keväällä hyvin vilkas poika. Kävely opittiin nopeasti ja aika äkkiä kuvioihin tuli mukaan myös juoksu. Vauhti tuntuu tässä kesän ja syksyn aikana vaan kiihtyneen entisestään eikä toinen juuri paikoillaan viihdy. Uusin suosikkijuttu on ehdottomasti kiipeily, poika kiipeilee keittiön pöydälle seisomaan, wc:n lavuaariin hengailemaan ja testailee jokaikisen jakkaran jonka huoneesta löytää. Toistaiseksi ollaan vielä vältytty haavereilta ja hieman kauhulla odotan sitä päivää, kun toinen tulee jostain alas niin että oikeasti sattuu.

Meidän 1,5-vuotias on myös hyvin itsenäinen tapaus siinä mielessä, että haluaisi tehdä kaiken itse. Vain hyvin harvoin meillä suostutaan ottamaan kädestä kiinni esimerkiksi kaupungilla kävellessä, sillä mielenkiintoisempaa olisi vaan juosta ympäriinsä. Tästä syystä ei juurikaan pystytä laskemaan poikaa pois rattaista tai ruokakärryistä (vaikka kyllähän niistä yritetään kovasti itsekin kivuta pois) julkisilla paikoilla, mikä on sinänsä vähän harmi. Olisi niin mukava antaa toisen välillä itsekin liikuskella kävellen kaupoissa ja muualla. Mutta näin supervilkkaan lapsen äitinä sitä on kyllä oppinut toimimaan hyvinkin ripeästi erilaisissa tilanteissa ja kauppareissutkin hoidetaan aika tehokkaalla tahdilla.


Vieraiden ihmisten ujostelua meillä ei oikein missään vaiheessa ole kunnolla havaittu ja nykyäänkin poika tekee yleensä iloisesti tuttavuutta kaikenlaisten ihmisten kanssa. Milton on yleensä kovin iloinen ja hymyileväinen tyyppi ja harmituksetkin unohdetaan yleensä melko nopeasti. Poikamme rakastaa autoja ja erilaisia kulkuvälineitä yli kaiken. Pojan lelukori on täynnä erilaisia menopelejä ja hänellä on tapana kerätä autot ja traktorit vierekkäin ja ajella niillä kaikilla samaan aikaan. Myös kaikenlainen tekniikka, koneet ja johdot kiinnostavat nyt hurjasti.

Vielä keväällä meillä kuultiin aika paljonkin sanoja, mutta kesän aikana siinä suhteessa tuli pieni stoppi. Miehen kesäloman jälkeen pojan ruotsin kielen ymmärtäminen oli selkeästi parantunut, mutta samalla sanavarasto huomattavasti vähentynyt. Tällä hetkellähän poika kuulee molempia äidinkieliään melko tasapuolisesti, ruotsia ehkä jopa vähän enemmän dagis-päivistä johtuen. Juuri nyt pikkumurulla on kuitenkin käytössä ainoastaan kaksi selkeää sanaa: pappa sekä dit. Jossain vaiheessa mamma-sana tuli vielä hyvin vahvana, mutta yhtäkkiä se vaan jäi pois. Jännä nähdä miten tämä puheen kehitys tässä lähtee etenemään, seuraava neuvola-aika meillä on vasta tuossa kuukauden päästä.

Mutta ihanaa kyllä seurata tuon pienen puuhailuja ja sitä miten taitavasti poika on alkanut suoriutumaan asioista itse. Uusien taitojen kehittymistä ja ennenkaikkea sitä suurta oppimisen iloa on vaan niin mahtavaa näin äidin silmin seurata.

Mitäs muille 1,5-vuotiaille kuuluu? Millaisia kokemuksia teillä on tämänikäisten puheenkehityksestä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

9. lokakuuta 2015

MAMAN VAPAAILTA



Tajusin juuri, että syksyn aikana olen käynyt vain kahteen kertaan jossain ilman perhettä (jos koulua ja töitä ei lasketa). Kerran piipahdin elokuvissa ystäväni kanssa ja tasan viikko sitten perjantaina olikin tiedossa ihan kunnon ravintolaillallinen. Olin nimittäin viettämässä iltaa muiden porvoolaisten bloggaajien kanssa ja meidät oli kutsuttu mm. syömään ravintola Sinneen.


Tavattiin tällä porukalla ihan ensimmäistä kertaa ja oli tosi mukava päästä höpöttelemään muidenkin lähistöllä asuvien bloggaajien kanssa. Sinne-ravintola oli itselleni entuudestaan tuttu, muutamia kertoja on tullut siellä syötyä sekä lounasta että illallista. Meille tarjoiltiin maukas Oktoberfest-menu, joka sisälsi alkukeiton, pääruoan, juustopalan ja jälkiruoan. Ruoka oli kyllä oikeasti hyvää, erityisesti tykkäsin keitosta. Muut saivat maistella erilaisia viinejä ja itse sain kokeilla alkoholittomia juomia, mm. raparperi-minttumehua. Ihan kivaa vaihtelua sille ainaiselle kokikselle, jota helposti tulee ravintolassa ruokajuomaksi tilattua.






Ruokailun jälkeen ravintolan vieressä Taidetehtaalla oli myös Edu Kettusen musiikkikeikka, jossa itse tosin kerkesin käväistä vaan pyörähtämässä, koska seuraavana aamuna oli aikainen herätys töihin.

Harvoin tulee tosiaan nykyään lähdettyä käymään missään, koska poikaa näkee muutenkin niin vähän ja viikonlopputyöt hieman rajoittavat menemisiä. Ja niistä vähäisistä perheen yhteisistä hetkistä irtautuminen saa aina vähän huonon omantunnon aikaan, joten aika harvoin tulee omia menoja edes suunniteltua. Jotenkin sitä miettii sen niin, että juuri ne työ- ja koulupäivät olisivat nykyään sitä "omaa aikaa", vaikka eihän sitä todellisuudessa voi oikein omaksi ajaksi kutsua kun ei siinä juuri kerkeä rentoutumaan. Mutta nyt oli kyllä oikeasti tosi mukava ilta ja onhan se tärkeää päästä välillä itsekin hieman tuulettumaankin.

kuva Instagramista: @yhteenkasvettublogi

Mites muut työssäkäyvät ja opiskelevat äidit, tuleeko vietettyä muuten omaa aikaa?

Illallisen tarjosi ravintola Sinne / Visit Porvoo.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

8. lokakuuta 2015

PIKKUMIEHEN VAATEKAAPILLA

Tiedättekö mitä minä teen, kun olen stressaantunut? Alan ostelemaan, shoppailen minkä kerkeän. Ei varmastikaan mikään maailman järkevin stressinlievityskeino, mutta tapansa kullakin. Lisäksi tuntuu jotenkin taas huojentavalta, että tilille tulee kuukausittain muutakin kuin lapsilisät eikä jokaista vaatehankintaakaan tarvitse punnita säästöjä laskien.

Miehellekin totesin yksi päivä ruokakaupassa, että nyt muuten kyllä valitsen hyllystä sitä kaikista näteintä talouspaperia eikä sitä missä on paras tarjous. Vaikka teenkin itse puolikasta työaikaa tällä hetkellä niin käydään kuitenkin molemmat töissä ja mielestäni on ihan kiva tehdä nyt pitkästä aikaa näitä päivittäisiäkin ostoksia vähän vapaammalla otteella. Tarjouksien perässä kerkeää sitten taas juoksennella, kun hoitovapaa taas seuraavan kerran koittaa.


Itselle on tullut nyt ihan raskaudenkin takia osteltua aika paljon uusia vaatteita, mutta pojan vaatetus tuntuu jääneen tänä syksynä vähän vähemmälle huomiolle mitä aiemmin. Jo pitkään on pitänyt käydä Miltonin vaatekaappia kunnolla läpi, pakkailla varastoon pieneksi jääneet housut ja paidat ja tehdä tilaa oikeankokoisille. Jotenkin se homma on vaan kaiken muun keskellä jäänyt ja nyt huomasin, että vaikka Miltonin vaatekaapista löytyy kyllä edelleen paljon vaatetta on ongelmana nyt se, että suurin osa vaatteista on jäänyt jo reippaasti pieniksi. Tällä hetkellä sopivin vaatekoko alkaa olla jo 92, mutta edelleen tuolla joukossa pyörii jopa koon 80 housuja. Niitäkin ollaan tähän asti käytetty vielä kotikäytössä silloin tällöin, vaikka lahkeet eivät enää ihan nilkkoihin asti ylläkään.

Nyt päiväkotiarjen keskellä kyllä tuntuu, että vaatteita kuluu muutenkin paljon enemmän kuin pelkässä kotikäytössä. Niitä saa pestä jatkuvasti ja hoidossakin on hyvä olla aina muutamat parit hyllyssä varalla. Huomaan, että nyt syksyllä ollaan käytetty oikeastaan pelkästään sellaisia mukavia vaatteita ja esimerkiksi farkut ja neuletakit on jääneet hyvin vähälle käytölle kun ei niitä tule koskaan hoitoon puettua, viikonloppuisin vaan.


Tänään tein täsmäiskun Lindexille, josta lähti mukaan mm. ihana talvitakki, eläinkuosiset housut ja farkuilta näyttävät pehmeät siniset housut. Ja tulipahan meillä aikamoinen kiire myös pojan talvikenkäostosten osalta, mutta löydettiin onneksi illan kauppareissulla Miltonillekin kunnolliset kylmien kelien kengät. Tämä yhtäkkinen kylmyys pääsi kyllä nyt todella yllättämään, talvihaalarithan meillä on vielä kokonaan hankkimatta (ja jopa miettimättä), mutta onneksi pojan välikausihaalarissa on fleecevuori sisällä niin pärjäillään sillä vielä jonkin aikaa.

Tuleeko siellä käytyä säännöllisesti läpi lasten vaatekaappia? Vaihdatteko herkästi kaikki vaatteet isompiin kokoihin vai onko muitakin, joilla käy helposti sama juttu kuin meillä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

6. lokakuuta 2015

OODI KOTIÄITIYDELLE

Tänä syksynä suorittajaminäni on tainnut kokea pienen kolauksen. Vielä hetkin sitten kirjoitin tulevaisuudensuunnitelmistamme ja totesin samalla jatkuvan tekemisen olevan itselleni suuri motivaattori. Toki näin onkin ja rakastan edelleen suunnitella asioita, miettiä mitä teen huomisen ja ylihuomisen lisäksi myös ensi vikolla. Jotain on kuitenkin tapahtunut ja tällä hetkellä tuntuu, että tämä syksy on muuttanut itseäni enemmän kuin osasin odottaakaan.

Elokuun lopusta saakka ollaan painettu eteenpäin kovalla tahdilla ja välillä tuntuu kuin seuraisin itseäni ja omaa elämääni pelkkänä sivustakatsojana. Kalenteri kädessä elämistä, minuuttiaikataululla liikkumista silmänaluset tummina liian vähäisestä nukkumisesta ja yhden asian suorittamista toisen perään. Mukava paluu "ihmisten ilmoille" on ollut enemmänkin vaan kaaosta. Siinä vaiheessa kun menee niin lujaa, ettei meinaa enää itsekään perässä pysyä, on ehkä ihan hyvä pysähtyä tarkastelemaan tilannetta uudelleen.


Kaiken tämän hulinan keskellä jään miettimään, että mitä ihmettä oikein olen ajatellut ryhtyessäni tällaiseen rumbaan? Miksen vaan jäänyt kotiäidiksi, kun siihen olisi kuitenkin periaatteessa ollut mahdollisuus? Lapset kasvavat niin huimaa vauhtia ja vaikka meille onkin tulossa pian toinen vauva, niin esikoisen taaperoaikaa en tule koskaan saamaan enää takaisin. Pian toinen on jo iso ja itsenäinen pikkumies ja saan vain jäädä miettimään mihin kaikki tämä aika katosi. Kaiken suorittamisen keskellä joudun kyllä myöntämään, että olen viime aikoina täydellisesti laiminlyönyt sitä tehtävää, jonka pitäisi ajaa kaiken muun ohi. Äitiyttä. Kun kaikki energia menee päivisin muualla, ei iltaisin vaan enää jaksa antaa itsestään tarpeeksi. Tuntuu, että olen ollut suoraansanottuna surkea äiti enkä varmaan koskaan ole tuntenut mistään näin huonoa omaatuntoa.

Suurimman osan arkipäivistä vietän joko koulussa tai bussissa matkalla kouluun ja takaisin. Töissä käyn kahdesta kolmeen päivään viikossa. Poika on päivät hoidossa ja iltaisin olen yleensä sen verran väsynyt, etten enää jaksa leikkiä tai olla muutenkaan kovin hyvää seuraa. Jos työpäiväni painottuvat viikonloppuun, ei meidän perheellä ole viikossa yhtään yhteistä vapaapäivää. Suurimman osan viikoista painan muutenkin yhden päivän vapailla ja eihän siinä ajassa nyt oikein palautua ehdi. Eilen sitten vietin tulevan viikon ainoaa vapaapäivää ja vein pojan hoitoon, jotta saisin levätä. Makasin sohvalla, söin suklaata ja katsoin sarjoja Netflixistä. Omatunto soimasi, mutta oli vaan yksinkertaisesti pakko, olin niin loppu työviikonlopun jäljiltä.



Lapset ovat nopeita sopeutumaan. Päiväkodin eteisessä katson haikeana pojan perään, tämä juoksee iloisena muiden luokse ja huudellessani heippoja on toisella jo muuta tekemistä. Iltaisinkaan ei enää juuri itketä äidin huomiosta. Tunnen piston sydämessäni, olenko minä pakottanut lapseni sopeutumaan näin radikaaliin muutokseen? Vielä jonkin aikaa sitten olin jo hieman kyllästynyt olemaan kotona, niihin samaisiin päivärutiineihin ja siihen, etten päässyt "etenemään" elämässäni vaan kyhjötin kotona. Enää en ole samaa mieltä. Kotiäitiys on ollut ihan parasta ja kaikki se aika, jonka olen saanut viettää kotona pojan kanssa on ollut ihan mahtavaa. Minkäänlainen eteneminen ei sille vedä vertoja. Tajuan sen kunnolla vasta nyt.


Koska taidan joskus vähän liiaksikin totella sanontaa ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, olen päättänyt nyt vaan jaksaa. Onneksi tunnelin päässä häämöttää jo valoa: marraskuussa alkaa hieman helpottamaan ja joulukuussa onkin sitten tiedossa jo huomattavasti rauhallisempia viikkoja. Pakko myöntää, että suorituskeskeisestä elämäntyylistä on loppujenlopuksi tainnut jollain tapaa mennä  vähän maku näin äitiyden myötä ja arvostukseni kotiäitiyttä kohtaan on kyllä nyt tänä syksynä noussut ihan uusiin sfääreihin. Onneksi kevät koittaa loppujenlopuksi aika pian ja sitten on taas aikaa keskittyä juuri siihen mikä elämässä oikeasti on tärkeää.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

3. lokakuuta 2015

TYTTÖ VAI POIKA?


Tässä on meidän tuleva vauvamme. Kuvassa vielä hyvin hyvin pieni, nyt kuukautta myöhemmin jo reippaasti isompikokoinen. Tämä pieni tulee alkukeväästä liittymään perheeseemme, mutta kulkee vahvasti hengessä mukana jo nyt. Hänellä on ennenkaikkea tietty uniikki persoonansa, mutta hän on myös tiettyä sukupuolta, tyttö tai poika. Yleisintä taitaa kai loppujenlopuksi olla se, että nelihenkisen perheen kahdesta lapsesta toinen on tyttö ja toinen poika. Kaikissa perhe-elokuvissakin asia tuntuu aina olevan juuri näin. Silti suurimmasta osasta tuntemistani perheistä löytyy vain joko tyttöjä tai poikia.

Tässä kuussa koittaa meilläkin viimein rakenneultra-aika. Vaikka tuo tutkimus käsittelee montaa muuta paljon merkityksellisempää asiaa, en voi väittää etteikö itseäni kiinnostaisi tietää mitä sukupuolta tuleva lapsemme on. Joissain sairaaloissa sukupuoli kerrotaankin avoimesti, kun taas joissain paikoissa ollaan ilmeisesti nihkeämpiä sen suhteen. Itse en oikein ymmärrä miksi sukupuolta ei saisi ultran aikana udella, miksen muka saisi haluta tietää lapseni sukupuolta? Saahan sitä nyt vähän utelias olla.

Rakkauden määrään tuo tieto ei millään lailla vaikuta. Vauva tulee varmasti olemaan ihan yhtä rakas kuin isoveljensä, mutta on se silti hyvin mielenkiintoista kuulla. Tieto tai ainakin veikkaus mahdollisesta sukupuolesta tekee loppuraskaudesta ja vauvan odotuksesta jotenkin konkreettisemman, niin kävi viimeksikin. Kun sain tietää esikoisen olevan poika, näin samantien mielessäni hyvin vilkkaan, vaaleahiuksisen, kiharapäisen pikkumiehen. Ja niin hullulta kun se kuulostaakin, tuli pojasta muutenkin hyvin samanoloinen kun olin mielessäni kuvitellut. Heti ultran jälkeen lähdin myös ostamaan ensimmäisiä vauvanvaatteita ja aloin suunnitella sinisen sävyistä lastenhuonetta. Koko juttu tuntui enemmän todelta.


En juuri osaa arvata kumpi meille mahtaisi olla tulossa. En erityisesti toivo jompaa kumpaa sukupuolta, mutta tottakai sitä miettii erilaisia vaihtoehtoja. Ensimmäisen lapsen ollessa poika, olisi tietysti jännää saada myös tyttölapsi. Rakastan kaikkea tyttömäistä ja tyttöjuttuihin olisi helppo samaistua. Toisaalta taas toinen poika tuntuisi jotenkin hyvin luontevalta ja huomaan usein kuvittelevani mielessäni kaksi poikaa yhteisine autoleikkeineen ja läheisine veljessuhteineen.

Kaksi vuotta sitten odottaessani poikaamme, olin aluksi satavarma että vatsassani asusti tyttö. Raskauden kuitenkin lähestyessä keskivaihetta en enää tiennytkään kumpi sieltä tulisi. Ultraan mennessä olin täyttä kysymysmerkkiä. Kun kuultiin, että esikoinen aika varmasti olisi poika, hymyilin vaan onnessani ja nyökyttelin. Näinhän sen pitikin mennä. Tällä kierroksella olen ollut alusta asti yhtä kysymysmerkkiä enkä yhtään osaa arvata kumpi tuo pieni mahtaisi olla. Tässä raskaudessa on ollut ainoastaan yksi intuitioon liittyvä vahva tunne: tämä toinen raskaus tuntuu jotenkin kokonaisuudessaan hyvin erilaiselta kuin ensimmäinen. Tiedä sitten onko tuolla tuntemuksella viittausta sukupuoleen vai ylipäänsä vaan siihen, millainen tyyppi kuukausien päästä perheeseemme liittyvä pikkuinen oikein on. Aika jännää.

 Mitäs te veikkaatte, kumpi meille voisi olla tulossa?
Onko teillä ollut raskausaikana sellaista vahvaa tunnetta lapsen sukupuolesta?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

2. lokakuuta 2015

MEIDÄN VAPAAPÄIVÄ

Olen jo pitkään suunnitellut toteuttavani postausta meidän päivän kulusta ja nyt ajattelin, että ehkä tällainen kahdenkeskinen rauhallinen arkivapaapäivä voisi olla sopiva hetki kuvailuun ja päivän kulun kirjailuun. Edellisen kerran taisin tällaisen tehdä joskus vuosi sitten, joten ihan kivaa vaihtelua pitkästä aikaa. Tässä se nyt sitten tulisi, perjantai meidän matkassa.


5:45 Herään lastenhuoneesta kuuluvaan itkuun ja käyn hakemassa heränneen Miltonin viereeni hetkeksi köllöttelemään. Itseä väsyttäisi vielä, poika ei kauaa jaksa sängyssä makoilla ja kipittää itsekseen olohuoneeseen. Nousen hetken päästä ylös ja siellähän tuo pieni odottelee jo kiltisti sohvalla aamun muumeja. Aamupesujen jälkeen laitan pojalle muumit pyörimään ja käyn vielä itsekin sohvalle lepäilemään.


6:30 Alan valmistamaan meille aamupalaa. Milton kiipeää jo nälkäisenä syöttötuoliinsa ja poika syö aamupalansa (luonnonjogurttia, banaania ja mysliä) sillä aikaa kun valmistelen omaa puuroannostani.  Pojan syötyä pistän tälle lastenohjelmat telkkarista auki ja istahdan itsekseni ruokapöydän ääreen. Olen taas palannut vanhaan tuttuun puuroaamupalaani, joka sisältää marjoja, mehukeittoa ja raejuustoa. Niin hyvää ja täyttävää! Saankin syötyä puuroni ihan rauhassa, Milton leikkii sillä aikaa autoilla ja katselee sivusilmällä telkkaria.


7:30 Pukeudutaan ja yritän vähän siivoilla, mutta Milton kaipailee kovasti leikkiseuraa, joten kasaillaan hetki legoja. Late Lammas-ohjelman pärähtäessä käyntiin poika kuitenkin liimautuu sen verran tiiviisti telkkarin eteen, että päätän käyttää tilaisuuden hyväkseni ja ryhtyä siivoamaan keittiötä. Tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen uudestaan sekä putsaan tasot turhista tavaroista.



8:30 Sitten ulkovaatteet päälle ja kohti lähipuistoa. Muita ei ole paikalla vielä näin aikaisin ja tuntuu vähän autiolta leikkiä täysin tyhjässä puistossa. Ystäväni laittaa viestiä lähdetäänkö kahvittelemaan kaupungille ja päätetäänkin samantien lähteä kaupan kautta heitä treffaamaan. Syödään pojan kanssa kahvilassa kevyet aikaiset lounaat.


11:30 Kotiin päästyämme laitan väsyneen pikkumiehen unille omaan huoneeseen ja istahdan itse tietokoneen äärelle. Päiväunien aikana olisi tarkoitus saada kirjoiteltua blogihommia, mutta netti päättääkin alkaa jumittamaan ja alankin sitten aika nopeasti leivoskelemaan miehen synttäripäivän kunniaksi.


14:00 Äitini on saapunut meille pojan päiväunien loppupuolella ja pitkien unien jälkeen alkaa lastenhuoneesta viimein kuulua juttelua. Vielä uninen Milton haluaa kuitenkin heti syömään ja laitan toiselle lautaselle ruokaa. Syön samalla itsekin.


15:00 Itselläni on illaksi menoa, joten käyn suihkussa ja alan laittautumaan iltaa varten. Supistukset kuitenkin iskevät päälle nyt taas sen verran voimakkaina, että jonkin aikaa on vain pakko makoilla ennenkuin ne taas hieman rauhoittuvat.



16:15 Meikit on laitettu, vaatteet puettu ja hiuksiakin kiharreltu. Mies tulee kotiin ja alan tekemään pikkuhiljaa lähtöä. Sanon vielä pojalle heipat, nappaan auton avaimet ja kipitän pihalle.

Mitäs mieltä olitte tällaisesta meidän päivä-postauksesta?
Laitelkaahan muita postausideoita, niitä voisin nyt mielelläni toteuttaa!

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA