15. lokakuuta 2015

NYT KÄVI NÄIN


Sen piti olla ihan tavallinen ja leppoisa vapaapäivä.

Kello on 4:45 ja kuulen lastenhuoneesta itkua ajatellen, että ei kai kello oikeasti voi olla noin vähän. Mies on nousemassa jo muutenkin ylös ja lähtee samalla katsomaan miksi toinen on herännyt niin ihmeen aikaisin. Luulen, että poika nukahtaisi uudestaan saatuaan tutin suuhunsa, mutta sen sijaan näen kuin näenkin silmiä raottaessani tuttujen pienten varpaiden tepsuttelevan jo eteisen käytävällä.

Aikaisia herätyksiähän meillä on ollut aina. Lapsemme on aamuvirkku ja herää jokaikinen aamu viimeistään kuuteen mennessä. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että aamuherätykset ovat pikkuhiljaa vaan aikaistuneet. Ollaan yritetty sopeutua tähän ja mennä pojan rytmin mukaan, nuokuttu aikaiset aamut puoliunessa sohvalla kahvikuppi kädessä. Tänään en vaan oikeasti millään jaksaisi nousta. Ennen viittä on vaan ihan liian aikaisin, sehän on suorastaan vielä yötä.

Lähdetään siis takaisin sänkyyn. Nostan pojan pinnikseen ja haen itselleni tyynyn ja peiton sängyn viereen lattialle. Väsyttää niin paljon. Puolisen tuntia toinen pyörii sängyssä, yritän laulella Nukkumattia ja pitää kädestä kiinni mutta mikään ei auta. Ja sitten se tapahtuu. Ennenkuin ehdin mitään huomata, on 1,5-vuotiaani tullut pää edellä alas korkean pinnasängyn laidan yli. Itku on kova. Pelästyn itsekin tapahtunutta, mutta hetken päästä poika rauhoittuu eikä minkäänlaisesta aivotärähdyksestä onneksi jää merkkejä. Noustaan itkuisen pojan kanssa aamupalalle ja pitkän yrittämisen jälkeen saan rättiväsyneen taaperon nukahtamaan vielä uudestaan.

Iltapäivällä nostan pinnasängyn patjan seinän viereen lattialle ja teen siihen toiselle unipesän. Pojalla kestää kauan ennenkuin suostuu nukahtamaan uuteen nukkumapaikkaansa, tunnin makaan ihan vieressä ja sinnikkäästi vaan yritän nukuttaa toista uneen. Illalla olisi tarkoitus irrottaa pinniksestä toinen laita kokonaan pois ja katsoa mahtaako tuo pieni suostua sinne vielä jäämään. Kai se on alettava nyt katselemaan ihan kunnon isompaa sänkyä tuolle kiipeilijälle.

Koko aamusta jää outo fiilis. Miksen osannut ennakoida tätä? Muutenkin meillä on nyt vähän sellainen vaikea vaihe meneillään. Välillä tuntuu, että arki kotona on yhtä rajojen testailua ja kieltämistä. Itsekään en kyllä raskaushormoneissani osaa aina käyttäytyä kovinkaan aikuismaisesti ja lähden välillä liian helposti kiukutteluun mukaan. Ensimmäistä kertaa äitiyteni aikana tunnen myös vahvaa riittämättömyyden tunnetta. Kukaan äiti ei ole täydellinen, mutta väkisinkin sitä alkaa miettimään kaikenlaista. Riittääkö se, jos yrittää antaa itsestään kaiken sen mihin tällä hetkellä pystyy? Vai pystyisinkö sittenkin olemaan vähän parempi äiti?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

14 kommenttia:

  1. <3 hei olet oikeesti paras äiti <3 Ei kaikkea vaan pysty eikä voi ennakoida, tsemiä oikeesti haastaviin aikoihin! Meillä on myös aamuvirkkuja lapsia joten tiedän kyllä mistä kirjoitat <3

    VastaaPoista
  2. Meillä esikoinen oli vajaa 8kk kun teki saman tempun. Eikä todellakaan osattu arvata että osaisi kiivetä melkein itsensä korkuisen laidan yli. Sitä ei koskaan tiiä koska ne oppii jotain eikä kaikkeen osaa varautua etukäteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho tulipas teillä toinen alas jo noinkin nuorena! Itsekään en kyllä yhtään ollut varautunut tähän, vaikka onhan tuo poika jo kova kiipeilemään :)

      Poista
  3. Voi ei, onneksi ei käynyt hullummin! <3 minulla myös jatkuvasti mielessä koska tuo meidän poitsu kuuluisi siirtää pois pinniksestä... Hän on kuitenkin vasta vuoden, eikä kunnolla osaa kävelläkään, niin haluaisin uskoa että vielä jonkin aikaa mentäisiin näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olin ajatellut, että pidetään nyt vielä hetki pinniksessä kun tuntui viihtyvän siellä. Mutta toinen olikin sitten yhtäkkiä eri mieltä.. :D

      Poista
  4. Hui! Onneksi selvisitte säikähdyksellä! Ei tuollaisia tilanteita voi osata arvata. Älä myöskään soimaa itseäsi äitinä, olet hyvä just noin enkä usko että kukaan voisi aina olla johdonmukainen ja rauhallinen kiukuttelevan lapsen kanssa. Meidän pojan uhma alkoi 1,5vuotiaana.. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maaria :) Voi olla että meilläkin alkaa olla jo sitä uhmaa, vaikka jotenkin tuntuu että tosi aikaisin jos jo nyt! :D

      Poista
  5. Samaa olen miettinyt ja kerran jo luulin hänen tulleen pinniksestä alas. Ikää pian vuosi ja kävelee jo kovaa vauhtia eikä malttaisi ollenkaan olla paikallaan. Meillä ei aikaisia aamuheräämisiä vielä ole, mutta kuitenkin aamuisin oon laittanut pinnikseen hetkeksi vielä touhuamaan kun itse torkun, mutta kai saa alkaa kans varautumaan siihen, että pian kiipeillään pois pinniksestä.

    Näitä sattuu, mutta niille ei mitään voi. Ei se tee sinusta yhtään huonoa äitiä, olet paras äiti omalle lapsellesi, AINA :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon tsempeistä <3 Meillä tuntuu, että pojalla aina tosi kova kiire nousta ylös touhuamaan, sänkyyn ei malttaisi enää millään jäädä!

      Poista
  6. Tottakai se riittää, että antaa kaikkensa! Miten voisitkaan antaa enemmän? :) Älä soimaa itseäsi liikaa, kaikille pienille sattuu välillä. Onneksi selvisitte vain säikähdyksellä<3 Meillä tuo isojen sänkyyn siirtyminen meni aika kivasti, pari viikkoa neiti kävi siellä vain pomppimassa ja ihmettelemässä, mutta kun oli valmis niin halusi itse sinne nukkumaan ja hyvin on nukkunut nyt jo useamman yön siellä :) Alkuun nukkui vain päikkäreitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna <3 Kiva että teillä on sujunut sängynvaihto noin hyvin! Me jatketaan nyt vielä heti tuolla pinniksellä ilman toista laitaa ja nyt muutamana iltana poika ainakin jo sujuvasti jäänyt sinne :)

      Poista
  7. Voih, hyvä kun ei käyny kuinkaan, mutta musta tuntuu etä meillä ollaan/oltiin aina jossain päällänsä. Muistan kun meidän tyttö liukastui n. 2vuotiaana pesuhuoneen laattialla, mähän siitä sitte pelästyin niin lujaa että menin melkeen sekaasin ja kurvasin samantien päivytykseen eikä tytön sitte ollu mikään :') Se on ollu pakko hyväksyä että pakostaki noiden kanssa sattuu ja tapahtuu jos on menevä lapsi.. Ei niitä voi mikää kypärä päässä kasvattaa.

    Että älä vaan soimaa itteäs, vahinkoja sattuu :)

    Ollaankin puhuttu miehen kanssa että kuinkahan sitä nyt osaa taas olla kun tulee pikkuinen, kun vanhemmat lapset on sen verran järkeviä että osaavat jo varoa ittekkin. Mutta kun nuo pienet ei niinkun vaan ymmärrä jos voi tulla kipiää ja toheltaa vaan menemään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, vilkkaat lapset vaan väkisinkin kolhii itseään enemmän eikä sitä vaan pysty koko ajan olemaan varuillaan ja vahtimaan.. Meillä poika ei itse edes oikein välitä vaikka kaatuilee tai lyö päätään, hetken saattaa itkeä mutta pian on jo puuhailemassa muuta.. Äitiä vaan kauhistuttaa.. :)

      Poista