6. lokakuuta 2015

OODI KOTIÄITIYDELLE

Tänä syksynä suorittajaminäni on tainnut kokea pienen kolauksen. Vielä hetkin sitten kirjoitin tulevaisuudensuunnitelmistamme ja totesin samalla jatkuvan tekemisen olevan itselleni suuri motivaattori. Toki näin onkin ja rakastan edelleen suunnitella asioita, miettiä mitä teen huomisen ja ylihuomisen lisäksi myös ensi vikolla. Jotain on kuitenkin tapahtunut ja tällä hetkellä tuntuu, että tämä syksy on muuttanut itseäni enemmän kuin osasin odottaakaan.

Elokuun lopusta saakka ollaan painettu eteenpäin kovalla tahdilla ja välillä tuntuu kuin seuraisin itseäni ja omaa elämääni pelkkänä sivustakatsojana. Kalenteri kädessä elämistä, minuuttiaikataululla liikkumista silmänaluset tummina liian vähäisestä nukkumisesta ja yhden asian suorittamista toisen perään. Mukava paluu "ihmisten ilmoille" on ollut enemmänkin vaan kaaosta. Siinä vaiheessa kun menee niin lujaa, ettei meinaa enää itsekään perässä pysyä, on ehkä ihan hyvä pysähtyä tarkastelemaan tilannetta uudelleen.


Kaiken tämän hulinan keskellä jään miettimään, että mitä ihmettä oikein olen ajatellut ryhtyessäni tällaiseen rumbaan? Miksen vaan jäänyt kotiäidiksi, kun siihen olisi kuitenkin periaatteessa ollut mahdollisuus? Lapset kasvavat niin huimaa vauhtia ja vaikka meille onkin tulossa pian toinen vauva, niin esikoisen taaperoaikaa en tule koskaan saamaan enää takaisin. Pian toinen on jo iso ja itsenäinen pikkumies ja saan vain jäädä miettimään mihin kaikki tämä aika katosi. Kaiken suorittamisen keskellä joudun kyllä myöntämään, että olen viime aikoina täydellisesti laiminlyönyt sitä tehtävää, jonka pitäisi ajaa kaiken muun ohi. Äitiyttä. Kun kaikki energia menee päivisin muualla, ei iltaisin vaan enää jaksa antaa itsestään tarpeeksi. Tuntuu, että olen ollut suoraansanottuna surkea äiti enkä varmaan koskaan ole tuntenut mistään näin huonoa omaatuntoa.

Suurimman osan arkipäivistä vietän joko koulussa tai bussissa matkalla kouluun ja takaisin. Töissä käyn kahdesta kolmeen päivään viikossa. Poika on päivät hoidossa ja iltaisin olen yleensä sen verran väsynyt, etten enää jaksa leikkiä tai olla muutenkaan kovin hyvää seuraa. Jos työpäiväni painottuvat viikonloppuun, ei meidän perheellä ole viikossa yhtään yhteistä vapaapäivää. Suurimman osan viikoista painan muutenkin yhden päivän vapailla ja eihän siinä ajassa nyt oikein palautua ehdi. Eilen sitten vietin tulevan viikon ainoaa vapaapäivää ja vein pojan hoitoon, jotta saisin levätä. Makasin sohvalla, söin suklaata ja katsoin sarjoja Netflixistä. Omatunto soimasi, mutta oli vaan yksinkertaisesti pakko, olin niin loppu työviikonlopun jäljiltä.



Lapset ovat nopeita sopeutumaan. Päiväkodin eteisessä katson haikeana pojan perään, tämä juoksee iloisena muiden luokse ja huudellessani heippoja on toisella jo muuta tekemistä. Iltaisinkaan ei enää juuri itketä äidin huomiosta. Tunnen piston sydämessäni, olenko minä pakottanut lapseni sopeutumaan näin radikaaliin muutokseen? Vielä jonkin aikaa sitten olin jo hieman kyllästynyt olemaan kotona, niihin samaisiin päivärutiineihin ja siihen, etten päässyt "etenemään" elämässäni vaan kyhjötin kotona. Enää en ole samaa mieltä. Kotiäitiys on ollut ihan parasta ja kaikki se aika, jonka olen saanut viettää kotona pojan kanssa on ollut ihan mahtavaa. Minkäänlainen eteneminen ei sille vedä vertoja. Tajuan sen kunnolla vasta nyt.


Koska taidan joskus vähän liiaksikin totella sanontaa ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, olen päättänyt nyt vaan jaksaa. Onneksi tunnelin päässä häämöttää jo valoa: marraskuussa alkaa hieman helpottamaan ja joulukuussa onkin sitten tiedossa jo huomattavasti rauhallisempia viikkoja. Pakko myöntää, että suorituskeskeisestä elämäntyylistä on loppujenlopuksi tainnut jollain tapaa mennä  vähän maku näin äitiyden myötä ja arvostukseni kotiäitiyttä kohtaan on kyllä nyt tänä syksynä noussut ihan uusiin sfääreihin. Onneksi kevät koittaa loppujenlopuksi aika pian ja sitten on taas aikaa keskittyä juuri siihen mikä elämässä oikeasti on tärkeää.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

17 kommenttia:

  1. Musta tuntuu että mulle kävi samoin, kun aikonaan palasin töihin ekasta äippälomasta. Suorittaminen ja työstressi ei ollut sen arvoista etten voinut yhtäkkiä viettää aikaa pojan kanssa. Kaiken vaan tajuaa aina sitten, kun sitä hetkeä ei olekaan.. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta! Joo samaa oon kyllä miettinyt, onhan se mukavaa vähän tienata taas ja saada opintoja eteenpäin, mutta pojan kanssa vietetty aika on kyllä kaikkea muuta arvokkaampaa <3

      Poista
  2. Kuullostaa NIIN tutulta, vaikka sen jo varmaan osittain arvasinkin kun olen samasta aiheesta kirjoitellut paljon itsekin. Mä en olisi ikimaailmassa uskonut kuinka raskasta tää arki voi oikeesti olla, yhdistää nyt siihen sitten vielä raskaus ja sen tuoma väsymys/paha olo/hormonit ja mitä näitä nyt on. Arvostan kaikkia työssäkäyviä vanhempia ihan hurjasti ja olen monesti miettinyt miten niin moni saa tämän saman näyttämään niin paljon helpommalta?!

    Onneksi Milton ei taatusti ajattele että olisit hänet pakottanut sopeutumaan päiväkotiarkeen, se on vaan meidän äitien päänsisäistä itsemme piiskaamista. Lapset todennäköisesti nauttii ikäistensä kavereiden seurasta ja päiväkodin aktiviteeteista.

    Halaus ja tsemppiä :) Kohta helpottaa, molemmilla meillä! ;) Mä kans just sanoin että kai tästä loppuajasta selviää vaikka päällään seisten :D Sitten saa taas olla kotona<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, Miltonin kyllä tuntuu ihan nauttivan päiväkodissa olosta ja kaikesta puuhaamisesta ja vilinästä mitä siellä on tarjolla hiljaiseen kotiin verrattuna :) Muttakun itsellä vaan on sellainen tunne..

      Kiitos Minna ja paljon tsemppiä sullekin! <3 Pian tosiaan päästään taas ihaniin rauhallisiin kotikuvioihin, kevät tulee äkkiä! :)

      Poista
  3. Mulla on ihan samat fiilikset! Ensin oli hirveä hinku pois kotoa kouluun ja tuntui mahtavalta laittaa uhmaava taapero osa-aikaisena pphlle, mutta nyt olen enemmän kuin onnellinen kun tämän kuun lopussa alkaa omien projektien teko, eikä tarvitse rahdata pikkujätkää hoitoon ollenkaan, vaikka tähänkin asti päiviä on ollut vain muutama viikossa. Mä en malta odottaa, että päästään taas kerhoihin, päikkäriajan voi käyttää blogin kirjoittamiseen jos siltä tuntuu eikä tarvitse juosta kello kaulassa. Tauko kotiäitiydestä teki hyvää ja vastaisuudessakin löytyy koko ajan projektia mitä tehdä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se vähän taitaa olla, että kaikkea täytyy ensin itse kokea että voi verrata sitä johonkin muuhun (ja parempaan). Ja rahdata nimenomaan, meilläkin kun tuo kodin ja päiväkodin väli on aika pitkä ja kävellen tai pyörällä vieminen tuntuu välillä kyllä aika raskaalta :) Mutta onneksi tämä jää itsellenikin vain hetkelliseksi tauoksi kotiäitiydestä :)

      Poista
  4. Mä olen monesti hehkuttanut, kuinka arvostan sitä, että saan olla kotona, nähdä lapseni kasvavan, reissata ja nähdä kavereita. Aivan korvaamatonta. Toisaalta olisin mennyt töihin jos niitä vain saisin, työtön maisteri ja lapsikin jo 2,5vee. Puolensa kaikella. Tsemppiä sinne kiireeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se korvaamatonta, ensi kerralla meinaan kyllä itsekin nauttia siitä enemmän! :) Itse olen onneksi sellaisella alalla, että töitä riittää niin paljon kun niitä vaan haluaa tehdä, mutta varmasti kurjaa tuokin että ei ole löytynyt omaa koulutusta vastaavaa työtä vaikka onkin ison urakan tehnyt opiskellessa tutkintoon :/ Kiitos tsempeistä!

      Poista
  5. Tykkään olla kotiäitinä. Meillä on kolme lasta, nuorin reilu 2,5 vuotias. Vaikka välillä kaipaakin omaa rauhaa ja olisi mukava tehdä asioita ihan itsekseen niin en kyllä silti luopuisi tästä. Olin aina halunnut olla kotiäiti, jos lapsia koskaan saisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanalta kuulostaa, mukavaa että pystyt jatkamaan kotiäitinä! :)

      Poista
  6. Tiedän tuon tunteen. Palasin töihin esikoisen ollessa 1v 3kk ja puoli vuotta jaksoin/halusin ja sitten siirryinkin tekemään puolta päivää. Nyt kakkonen on 1v 4kk enkä ole palaamassa töihin vielä hetkeen :) Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin toivoisin, että ensi kerralla voisinkin olla kotona himpun verran pidempään (ainakin osittain). Tällainen näin radikaali muutos taisi loppujenlopuksi sittenkin olla vähän liikaa :)

      Poista
  7. Pystyn hyvin samaistumaan ajatuksiisi vaikka olenkin vielä kotiäitinä. Mutta silti, välillä hirvittää tämä kalenteri ja kello kädessä eläminen. Juuri naputtelinkin postausta aiheesta.. Onneksi se kevät sieltä tulee ja pääset takaisin kotiäidiksi, nauttimaan vielä niistä hetkistä. Niin yksilöllistä tuo että milloin on hyvä aika palata työ-/ opiskeluelämään ja toisaalta ei sitä voi tietää aina varmaksi ellei kokeile. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ei sitä oikein tiedä millaista se loppujenlopuksi on ennenkuin kokeilee enkä kyllä olisi osannut ajatella tämän olevan näin rankkaa! Vaikka tietysti tähän vaikuttaa kaikki raskaushormonit sun muut myös.. :)

      Poista