30. joulukuuta 2016

LAPSI TARVITSEE MUITA LAPSIA + ARVONTA


Sain jokunen aika sitten yhteydenoton lasten ja nuorten kasvatusta sekä lastensuojelukysymyksiä käsittelevältä Lapsen maailma -lehdeltä. Sain mahdollisuuden tutustua tähän itselleni aiemmin täysin vieraaseen lehteen ja näin äitinä ja kasvatusalalla opiskelevana lähdin mielenkiinnolla lukemaan heidän tekstejään. Lapsen maailma -lehdeltä löytyy myös nettisivut ja löysinkin sieltä erään syyskuussa julkaistun artikkelin, jonka aihetta halusin ehdottomasti käsitellä myös täällä blogissa.

Tuo aihe on lasten yksinäisyys.



Tässä artikkelissa puhutaan siitä, miten moni lapsi nykyään on oikeasti yksinäinen ja miten herkästi lasten yksinäisyys lähtee jo sieltä varhaislapsuudesta. Aloin miettimään meitä ja meidän perhettä ja oikeastaan tämä aihe ei olisi voinut parempaan saumaan tulla, sen verran paljon on tullut viime aikoina mietittyä varsinkin esikoisen sosiaalisia vertaissuhteita ja sitä milloin toisen olisi oikea aika aloittaa taas päivähoito. Koska pikkusisko on vielä niin pieni, toivoisin voivani olla kotona vielä koko ensi vuoden, mutta ei oikein olla vielä tehty minkäänlaisia päätöksiä asian suhteen ja vaikka esikoinen voisi päiväkodista jo hyötyäkin niin jotenkin mielellään ehkä kuitenkin laittaisin heidät hoitoon sitten vasta yhdessä kun en itse enää kotiin jää.

Meidän Miltonhan oli päiväkodissa vuosi sitten sen reilun puolen vuoden ajan ennen pikkusiskon syntymää ja vaikka hän tuntui silloin 1,5-vuotiaana vielä loppujenlopuksi kovin pieneltä sinne muiden joukkoon niin olin kyllä todella tyytyväinen siihen hoitoon ja kasvatukseen mitä toinen omassa ryhmässään sai. Kun Wilhelmina sitten viime keväänä syntyi, jäi myös Milton meidän kanssa kotiin ja tämän syksyn poika onkin ollut kotihoidossa.



Vaikka halusin ehdottomasti pitää kummatkin lapset kotona nyt äitiyslomalla ollessani niin meille oli selvää, että jonkinlainen kerhopaikka pojalle olisi jo täksi syksyksi saatava. Saatiin onneksi heti alkusyksystä paikka puistokerhosta, jossa toinen on käynyt nyt kahdesti viikossa ja tykännyt ihan tosi paljon. Meidän reilu 2,5-vuotias on aktiivinen tyyppi, joka viihtyy muiden lasten seurassa ja nauttii valtavasti kun ympärillä tapahtuu asioita. Kerhon lisäksi ollaan yritetty käydä ainakin kertaalleen viikossa perhekahvilassa leikkimässä.

Niinkuin artikkelissakin sanotaan, ei kaikilla vanhemmilla välttämättä ole suurta sosiaalista verkostoa ja tällöin myös lapset jäävät ehkä vähän vähemmille kaverikontakteille. Itsekin koen oikeasti tärkeäksi, että pystyn kotona ollessani tarjoamaan lapsilleni tarpeeksi sosiaalisia kontakteja ja pakko sanoa, että vaikka meiltäkin löytyy tuttavapiiristä lapsille leikkikavereita niin ollaan kyllä koettu nämä kaupungin tarjoamat avoimet varhaiskasvatuspalvelut todella kivoiksi. Olin alkuun pojan ollessa vauva vähän arka niissä käymään, mutta nyt olen innostunut ja rohkaistunut äitinä sen verran itsekin, että tuntuu oikeasti tosi mukavalta ja luontevalta lähteä sinne muiden lasten ja äitien seuraan höpöttelemään ja juomaan samalla kahvia.


Nyt joululomalla kerhojen ja perhekahviloiden lomaillessa ollaan mekin oltu aikalailla vain omissa oloissamme ja eilen poika alkoikin tässä jo kyselemään, että haluaisi päästä taas kerhoon ja eikö voitaisi lähteä perhekahvilaan leikkimään. Joulupukki toi säkillisen uusia ihmeellisiä leluja, joilla toki on kiva leikkiä mutta kyllä se leikki vaan on silti paljon kivempaa kun ympärillä on myös niitä muita vertaisleikkijöitä.

Ja loppuun vielä arvonta, sillä sain arvottavaksi teidän lukijoidenkin kesken yhden 6kk määräaikaisen tilauksen Lapsen maailma -lehteä. Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä kommenttikenttään sähköpostiosoitteesi. Arvonta päättyy 4.1. klo 23:59.  

Kaipaavatko teidän lapset paljon muiden lasten seuraa? Käyttekö te paljon perhekahviloissa ym.?

Kaupallinen yhteistyö Lapsen maailma-lehden kanssa

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

28. joulukuuta 2016

UUSIA TUULIA

Oi että miten olen odottanut, että pääsen paljastamaan mitä kivaa olen tässä loppuvuoden aikana oman kotiarkeni keskellä oikein suunnitellut ja pähkäillyt. Tänään kaikki varmistui viimein kunnolla ja nyt pääsen tästä teillekin kertomaan: olen perustanut toiminimen ja aloitan alkuvuodesta uuden työn tähän kotiäitiyden rinnalle!

Koko syksyn on tullut pohdittua tulevaa vuotta, opiskelu- ja työkuvioita. Olen miettinyt pääni puhki milloin olisi sopiva aika lasten aloittaa päiväkoti ja mikä mahdollistaisi sen että voisin vielä olla kotona ja jatkaa rauhalliseen tahtiin myös opintoja. Loppusyksystä sainkin sitten idean ja päätin vaan rohkeasti lähteä siihen mukaan.


Kaikki lähti liikkeelle kun pidin alkusyksystä meillä kotona ekologisia naisten- ja lastenvaatteita valmistavan NOSHin kotikutsut. Tykästyin heti NOSHin laatuun ja olin innoissani, että kivojen lastenvaatteiden lisäksi heiltä löytyi hyvännäköisiä ja samalla mukavia vaatteita myös naisille.

Lokakuussa kun NOSHilla käynnistyi edustajahaku, mietin että tässähän voisi oikeasti olla juuri itselleni sopiva harrastus/työ hoitovapaalla olon rinnalle. Oma juttu jota pääsisin tekemään iltaisin ja viikonloppuisin, saisin samalla vähän omaa aikaa ja tapaisin muita aikuisia, mutta pystyisin silti olemaan päivät yhä kotona lasten kanssa. Päätin laittaa hakemuksen ja pääsin mukaan. Ja niinpä aloitankin nyt alkuvuodesta uutena NOSH-edustajana! 


Tällä hetkellä vähän jännittää niinkuin kaiken uuden äärellä aina, mutta vain positiivisessa mielessä. Meidän remontti valmistuu näillä näkymin helmikuun alkupuolella, jolloin päästään muuttamaan ja arki rauhoittuu takaisin tavallisiin uomiinsa. 

Myös nämä NOSH-edustajan hommat aloitankin sitten samaan aikaan juuri sopivasti  helmikuussa ja tulen siis pitämään kotikutsuja pääosin paikkakunnallani Porvoossa + tässä lähikunnissa, mutta edustajan työt aloitettuani kauttani voi tilata tuotteita vaikkei täälläpäin asuisikaan. NOSHiltahan ilmestyy juuri tuolloin helmikuun alkupuolella uusi mallisto ja kutsuja voi varailla jo nyt, joten jos teidän lukijoiden joukosta löytyy halukkaita kutsujärjestäjiä niin mulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen emmi.vainio@nosh-kotimyynti.fi . Tulen mielelläni esittelemään!

Sellaisia kivoja uutisia tähän loppuvuoteen, täällä ollaan kyllä niin innoissaan näistä uusista haasteista ja oikein jännityksellä odotellaan tulevaa kevättä!

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

22. joulukuuta 2016

ERILAINEN JOULU


Meillä vietetään tällä kertaa vähän erilaista joulua. No okei, ei se viime jouluksi iskenyt noro-viruskaan varsinaisesti mihinkään perinteisiin kuulunut. Viime vuonna kuitenkin valmistelin joulua innoissani, kun taas tänä vuonna koko joulu on tuntunut vähän vieraalta ja kaukaiselta jutulta ja viime viikolla mm. ihmettelin että nytkö se jo tulee, vaikka juuri vasta siirryttiin joulukuun puolelle.

Tykkään yleensä alkaa laittelemaan joulua kotiin jo hyvissä ajoin, viime vuonna siirryttiin aitoon kuuseenkin kun sitä ennen oltiin menty muovikuusella. Lahjat ostan aina viime tipassa ja paketitkin väsään kasaan aina viimeisinä iltoina, mutta rakastan jouluvaloja ja kaikenlaista joulutunnelmaa niin paljon. Viime vuoden aito joulukuusi oli aivan ihana, se tuoksu!


Tämä vuosi on kuitenkin ollut poikkeus siinä mielessä, että ei olla lasten kanssa valmistauduttu jouluun oikeastaan millään lailla. Yhdet piparit tehtiin äitini luona muutama viikko sitten ja tällä viikolla mies laittoi yksi aamu tietokoneelta joululauluja soimaan. Joulukorttikuvat lapsista jäi ottamatta ja kaikki jouluvalotkin jäi laittamatta, kun ei oikein tällä hetkellä varsinaisesti ole omaa kotia mitä laittaa. Olen siis ollut tänä vuonna varsin antijouluihminen! Lähdetäänkin huomenna koko perhe kissaa myöten joulun viettoon miehen vanhemmille ja ollaan siellä kokonaiset kaksi yötä. Siellä on iso perhe, kuusi, hyvää ruokaa ja joulupukkikin luvannut tulla käymään, joten varmasti se joulufiilis löytyy sitten viimeistään aattona. Mies kyllä ajatteli vielä huomisillan viettää raksalla, mutta sanoin että aattona pakko tämänkin pitää kyllä yksi kokonainen vapaapäivä remonttihommista.

Tämä on myös ensimmäinen joulu, kun Miltonkin alkaa tajuta kuka on joulupukki ja mitä jouluna oikeasti tapahtuu. Kovat odotukset toisella ainakin on, paloautoa tämä odottaa jo kovasti ja ollaan joka ilta yhdessä laskettu kuinka monta yötä pukin tuloon on. Lahjoja ollaan hankittu aika maltillisesti tänä vuonna, perheenjäsenille ja muutamille ystäville sekä tietysti kummilapsille paketit. Miltonille ja Mimalle ollaan muutama lahja ostettu, niitä tulee kuitenkin niin paljon lisää muilta.


Mutta näissä tunnelmissa meidän perhe siirtyy pikkuhiljaa joulun viettoon ja me toivotetaan teille kaikille oikein ihanaa ja rauhallista joulua! Muistakaahan nauttia, rentoutua ja latailla akkuja. 

Millaisia joulufiiliksiä siellä on? Vietetäänkö teillä joulua kotona vai muualla?

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

15. joulukuuta 2016

KUN ÄITI RYHTYI TEKEMÄÄN RUOKAA + ARVONTA

Meidän taloprojekti lähti käyntiin muutama viikko sitten ja mies on nyt ollut oikeastaan kaiken vapaa-ajan remontoimassa, joten olen ollut nyt illat ja viikonloput pääosin lasten kanssa kolmistaan. Sen lisäksi, että kiirettä pitää nyt enemmän kuin koskaan ja tunnit meinaavat loppua päivistä kesken, tajusin myös että remontin aloituksen myötä musta tulikin toistaiseksi meidän perheen virallinen ruoanlaittaja.



Meillä on kotityöt jakautuneet aina tosi tasapuolisesti, yhdessä siivotaan, minä hoidan pyykinpesut ja mies tekee ruoan. Se on tuntunut helpolta ja sujuvalta, kumpikin tekee sitä mistä tykkää ja missä on hyvä. Mies on tehnyt aina iltaisin meille seuraavaksi vuorokaudeksi ruoat valmiiksi ja päivisin meillä onkin niin hulinaa, että ennen päiväunia tulisi vaan kiukku ja kiire jos alkaisi ulkoilujen jälkeen vielä kokkailemaan. 

Olen siis tosissaan nyt vajaan kahden kuukauden ajan käytännössä yksin lasten kanssa, joten kai se on tämänkin äidin vaan viimein opeteltava tekemään maistuvaa ruokaa. Sain tässä jokunen aika sitten sopivasti yhteistyöehdotuksen suomalaiselta Makua Foodsilta, joka maahantuo mm. italialaisia parhaita 5. laatuluokan La Molisana -pastoja sekä maistuvia ja lisäaineettomia Tenuta Fragassi -tomaattikastikkeita ja saatiin heiltä paketillinen erilaisia tuotteita testattavaksi.


Sunnuntaina lähdettiinkin viettämään päivää lasten mummin eli äitini luokse ja kokkailin siellä meille spaghettibologneseaterian lounaaksi. Meidän Milton on nykyään tosi valikoiva kaikelle ruoalle (herkut kyllä maistuisi) ja on mm. tosi tarkka ruokien koostumuksesta ja yleensä esimerkiksi liha ilman mitään kastiketta jää kokonaan syömättä ja poika pistelee suuhunsa vain pelkät pastat, riisit tai perunat. Meillä tuntuu vähän kaikki tapahtuvan nykyään mielikuvitusleikkien kautta ja spagetista sain pojan innostumaan, kun tajusin mainita että sehän muistuttaa vähän kuin pitkiä matoja. Ja hyvin maistui sunnuntain spagettiruoka, vaikkei se ollutkaan isän tekemää. Ja niin maistui kyllä meille muillekin! Pikkusisko mutusteli siinä vieressä oman ruokansa lisäksi kurkkusiivuja (joista toki puolet löytyi ruokailun jälkeen lattialta kuten kuvista näkyy).


Olen nyt yrittänyt muutenkin keskittyä vahvasti rutiineihin ja siihen että ruokailut ja nukkumiset sun muut tapahtuisivat aina samaan ja aikaan ja tapaan. Huomaan että meidän lapsille rutiinit ovat tosi tärkeitä ja ne myös helpottavat omaa jaksamistani arjessa. Ollaan yritetty syödä nyt aina kaikki samaan aikaan ja oikeasti myös vähän istua siinä pöydässä ja rauhoittua ruokailuun. Kyllähän ne ruokailuhetket kahden pienen lapsen kanssa on pakostakin hälinää, puolet ruoasta on yleensä lattialla ja sotkua tulee eikä itse saa kyllä juuri koskaan syötyä lautastansa tyhjäksi ilman keskeytyksiä, mutta kuitenkin.

Oikeastaan kyllä ihan hauska haastaa vähän itseäänkin ja alkaa miettimään mitä kaikkea sitä oikein opettelisi kokkaamaan. Olen aina ollut innostunut leipomaan, mutta ruoanlaitossa olen vähän ollut sellainen kaavoihin kangistunut. Teen kyllä silloin tällöin ruokaa, mutta ollaan kaikki todettu että paremmin ne menevät meillä kaupaksi jos mies ne tekee kun kerran oikeasti osaa laittaa ruokaa. No nyt on kuitenkin ihan hyvä aika opetella vähän kokeilemaan uusia juttuja itsekin ja ehkä viimeinkin jopa innostua siitä.



Ja hei, saan myös arpoa teidän kesken erilaisia La Molisana -pastoja ja Tenuta Fragassi -tomaattikastikkeita sisältävän tuotepaketin! Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä kommenttikenttään sähköpostiosoitteesi. Arvonta alkaa nyt ja päättyy ti 20.12. klo 23:59.

Mitä teillä tykätään syödä? Entä kuka teidän perheessä tekee yleensä ruoat?

Kaupallinen yhteistyö Makua Foodsin kanssa

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

12. joulukuuta 2016

MEIDÄN BABY ON JO 8 KUUKAUTTA


Saatiinhan me vähän kahdeksankuukautiskuvia otettua, vaikka nykyään alkaa neidinkin kuvailu olemaan jo vähän vaikeaa. Tyttö ei malta istuskella paikallaan enää ollenkaan ja koko ajan on kiire liikkua ja tutkia maailmaa. Enimmäkseen toinen seisoskelee pöydän reunaa vasten ja välillä konttailee taas eteenpäin. Muutaman kerran on jo irrotettu kädet tuesta, mutta sen verran jännittävää tuntuu olevan vielä ettei ihan vielä oikein kunnolla ehkä uskaltaisi.

Syntymästä saakka ollaan kutsuttu tyttöä Minaksi, mutta isoveli on aina sanonut Mima ja nyt pikkuhiljaa me muutkin perheenjäsenet ja lähipiiri ollaan tykästytty siihen niin paljon että ollaan alettu kutsumaan toista Mimaksi. Silloin kun tytön nimi päätettiin niin käytiin miehen kanssa pitkään keskustelua siitä että kannattaako antaa nimeä, jota käytetään vain virallisena nimenä kun kutsumanimi tulee kuitenkin olemaan lyhyempi. Minä epäröin, mutta mies oli sitä mieltä että miksi ei. Enää se ei kyllä itsestänikään tunnu oudolta. Uusille ihmisille ja virallisesti esittelen tytön aina Wilhelminana, mutta muuten puhuessani neidistä sanon aina Mina tai Mima. Huomaan, että käytän Mimaa nykyään aina kun puhun suoraan tytölle ja muille puhuessa saatan sanoa usein Mina. Nämä kutsumanimet ja niiden muodostuminen on kyllä mielenkiintoisia juttuja, jännä nähdä kumpi näistä sitten jää lopulta elämään.

Kuun alussa oltiin neidin kanssa verikokeissa ja meillä oli aika lastenpolille lyhytkasvuisuuden vuoksi. Kaikki näytti siltä osin olevan ihan kunnossa, hyvä tietysti niin vaikka ainahan nuo pistämiset ja muut on tosi kurjia näin pienille. Tyttö oli nyt myös kasvanut vähän reippaammin pituutta kun silloin muutama kuukausi sitten ja oli noussut takaisin neuvolan käyrillekin, joten eiköhän se kasvu tästä lähde pikkuhiljaa tasaantumaan. Mitat oli nyt 8,5kg ja 67cm. Pikkuinen neitokainenhan tuo on, katsoin omaa neuvolakorttiani niin olin ollut 8kk iässä kymmenisen kiloa ja reilusti yli 70 senttiä,  tismalleen samankokoinen kuin Milton oli tässä iässä.

Meidän pikku-Mima 8kk..

.. on hyvin kiinnostunut kaikesta elektroniikasta

.. ääntelee paljon ja on muutaman kerran sanonut jo mm. mamma ja anna

.. ei yhtään viihdy rattaissa tai turvakaukalossa hereillä ollessaan, mutta nukkuu niissä mielellään

.. konttaa vauhdilla huoneesta toiseen

.. harjoittelee sormiruokailua pikkuhiljaa, mutta hieman vielä jännittää erilaisia koostumuksia

.. ei viihdy kauaa sylissä, vaan tykkää puuhailla itsekseen lattialla

.. nauttii suunnattomasti kylpemisestä

.. ei vierasta, mutta on silti kovasti äidin perään

.. herää öisin kahdesti tissille

.. ihailee suuresti isoveljeään ja hihittelee tämän hassutteluille

.. ei loukkaannu herkästi mutta osaa kyllä jo ilmoittaa äänekkäästi mikäli kokee tulleensa väärinkohdelluksi

.. on samanlainen ihana ja aurinkoinen oma itsensä kuin aina tähänkin asti

Onkos teidän vauvoilla kutsumanimiä erikseen vai käytättekö aina virallista etunimeä? 

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

7. joulukuuta 2016

HORMONAALISET MUUTOKSET RASKAUDEN JÄLKEEN

Aina puhutaan raskauden jälkeisestä painosta ja kropan palautumisesta ennalleen. Itsellänikin oli  keväällä omat kamppailuni, joista pääsin kuitenkin yli ja joiden ylitsepääsemisestä kirjoittelinkin loppukesästä. Painon suhteen en ole jaksanut nyt syksynkään aikana stressata ja vaakaakaan ei enää nykyään tule käytettyä. Tässä ollaan nyt vaan nautittu olosta vauvan kanssa ja syöty sitä suklaatakin mikäli mieli on tehnyt. Halusin kuitenkin ottaa nyt puheeksi toisen raskauden jälkeiseen aikaan liittyvän aiheen, josta ehkä vähemmän puhutaan mutta joka ainakin itseäni on tässä viime aikoina pohdituttanut paljon enemmän kuin raskauskilot.

Vähän reilu kuukausi sitten huomasin yhtenä päivänä, että kappas vaan, kuukautiseni ovat tehneet comebackin. En ollut osannut odottaa niitä lainkaan, sillä viimeksi niitä ei näkynyt eikä kuulunut ennenkuin lopetin imetyksen kokonaan. Ja tällä kertaa ne sitten tulivatkin jo nyt, kesken imetyksen.


Siinä sitten odottelin niiden loppumista ja no loppuivathan ne, mutta vain hetkeksi. Ei mennyt kuin vajaa viikko niin ne alkoivat taas uudestaan. Ja samaan aikaan alkoi ilmetä muitakin jänniä oireita. Normaalisti suht puhdas ihoni pamahti yhtäkkiä täyteen finnejä ja ihoni oli niin epäpuhdas etten ollut moista nähnyt kasvoillani sitten pahimman teini-iän. Normaalisti kuljen arkisin ilman meikkiä niin nyt en enää suostunutkaan näyttäytymään ihmisten ilmoilla ilman kunnon pakkelikerrosta. Myös tukka alkoi rasvoittua ja latistua, suorastaan liimautui päähän kiinni.

Ulkoisten muutosten lisäksi huomasin jatkuvasti olevani todella herkässä mielentilassa, hermostuin helposti, loukkaannuin ja liian usein ei vaan meinannut olla energiaa oikein mihinkään. Olen normaalisti aika tarmokas ja aktiivinen, tykkään suunnitella ja touhuta, mutta nyt olo tuntui ikäänkuin lamaantuneelta. Joinain iltoina vaan makasin sohvalla kun en vain oikeasti jaksanut nousta ylös. Se tuntui oudolta. En tuntenut oloani yhtään omaksi itsekseni, vaan tuntui siltä kuin joku muu olisi ohjaillut käyttäytymistäni ja tuntemuksiani. En keksinyt mitään järkevää syytä olotilalleni, mullahan oli kaikki hyvin, ihana perhe, taloprojekti ja kaikkea. Synnytyksen jälkeinen masennus olisi varmasti ilmennyt jo aikaisemmin eikä mikään masennus olisi selittänyt tällaisia iho-oireita ja muita.

Aloin miettimään meidän imetystä ja tajusin että se oli vähentynyt aika radikaalisti vähän ennen näiden oireiden alkua ja mietin josko oma hormonitoiminta olisi siitä syystä lähtenyt nyt käyntiin vähän liiankin vauhdikkaasti. Olinhan kuin kävelevä hormonipommi. Kun oireet jatkuivat viikosta toiseen, aloin jo vakavissani miettiä koko imetyksen lopettamista. Tyttö ei jostain syystä viihtynyt rinnalla päivisin enää yhtään ja kaikki tuntui vaan kamalan vaikealta. Jotenkin tuolla jossain takaraivossa pysytteli kuitenkin edelleen se sama toive vuoden mittaisesta imetyksestä ja päätin sinnikkäästi vielä yrittää.


Onneksi en mennyt lopettamaan imetystä, sillä nyt pikkuhiljaa huomaan oloni tasantuneen entiselleen. Imetys sujuu taas ja tyttökin on alkanut juomaan taas paremmin maitoa. Se päivittäinen ahdistuneisuus ja maailma kaatuu -fiilikset ovat poissa ja olen taas tuntenut itseni siksi samaksi Emmiksi millaisena olen tottunut elämään. Samalla myös kasvot ovat alkaneet rauhoittumaan. Ihankuin hormonitoiminta olisi pikkuhiljaa tasaantumassa normaalille tasolle.

Esikoisen raskauden jälkeen en muista kokeneeni mitään tällaista, tämä oli jotain ihan uutta. Toki raskausaikanakin sitä oli herkillä, mutta ei tällaisessa mittakaavassa. Tavallaan mielenkiintoista kyllä huomata, miten sekaisin oma hormonitoiminta voi raskauksista ja imetyksistä mennä ja miten suuren työn oma kroppa ja pää tekee siitä palautuakseen.

Onko kukaan muu kokenut tällaista raskauden jälkeen / imetyksen vähennyttyä? Kuinka kauan teillä on mennyt että oma hormonitoiminta on palautunut takaisin ennalleen?

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?

3. joulukuuta 2016

KOLME VUOTTA BLOGGAUSTA


Lapset ovat mulle kaikki kaikessa. Vaikka koen päivittäin huono-äiti fiiliksiä, riittämättömyyden tunnetta, omaan liian usein lyhyen pinnan ja venymättömät hermot niin silti asetan nuo kaksi aina etusijalle, kaikessa. Välillä jopa niin, että unohdan omat tarpeeni ja väsähdän kun en vaan muista huolehtia itsestäni ja omasta jaksamisestani. Once you bring kids into the world, it's not about you anymore. Vaikka oikeasti tiedostankin, että oman jaksamisen kannalta on kyllä muistettava huolehtia lapsien lisäksi itsestäkin eikä unohtaa omia harrastuksia ja tärkeitä juttuja.

Blogi on ollut mulle se oma rakas juttu, jota saan työstää arjen keskellä, suunnitella ja toteuttaa. Ja tällä viikolla tämä tuotokseni täytti jo kolme vuotta. Yhteenkasvettu, tuo hetken mielijohteesta keksitty ja muotoiltu nimi, josta mulla on aina ollut vähän ristiriitaiset fiilikset. Nimi on tuntunut aina samalla vähän nololta, mutta silti jotenkin osuvalta juuri meidän elämään enkä oikeastaan muuta nimeä tälle blogille osaisi enää kuvitellakaan. Jos tässä vaiheessa lähtisin vaihtamaan nimeä niin se olisi sitten suoraan aika perustaa myös uusi blogi vanhan tilalle.



Blogi on kulkenut mukana koko äitiyteni ajan, aina esikoisen raskauden puolivälistä saakka. Elänyt vahvasti mukana meidän elämän ylä- ja alamäissä jo niin kauan etten oikein enää osaisi edes kuvitella millaista arki ilman blogia edes olisi. Viime kesänä sain ensimmäistä kertaa kunnon kirjoitustukoksen ja loppukesästä pohdin jopa koko blogin lopettamista, koska tuijottelin aina vain tyhjää tekstikenttää ja jostain syystä kirjoittaminen ei vain millään meinannut sujua. Onneksi päätin kuitenkin jatkaa, sillä nyt olen saanut tästä taas kiinni ja tämä on alkanut tuntua taas yhtä kivalta touhulta kuin aina ennenkin. Olen saanut taas kiinni omasta tyylistäni kirjoittaa.





Kolme vuotta sitten blogilla oli vain muutama lukija ja vaikka alkuun aloinkin kirjoittamaan tätä vain itseäni varten niin kyllähän sitä lukijakunnan karttuessa alkoi pikkuhiljaa kunnolla innostua siitä että meidän jutut alkoivat kiinnostaa muitakin ja tänne pikkuhiljaa löysi yhä enemmän porukkaa. Olen aina kirjoittanut blogia pääosin harrastuspohjalta ja se on antanut vapauden kirjoittaa asioista mitkä itse olen kokenut tarpeellisiksi. Välillä olen kirjoitellut tiheämmin ja välillä harvemmin. Musta on kuitenkin kiva, että olen saanut blogin kautta aina silloin tällöin myös työjuttuja ja tämän voi ehkä sanoa olevan jonkinmoinen epäsäännöllinen sivutyö.

Tässä vuosien saatossa bloggaamisesta on tullut opittua paljon ja olen huomannut, että ainakaan itselläni lukijamääriin yms. oman blogin kiinnostavuuteen lukijoiden silmissä ei ole vaikuttanut niinkään tiheä postaustahti vaan enemminkin se mitä tänne kirjoittaa. Varsinkin nyt viimeksi loppuraskauden aikaan ja Wilhelminan synnyttyä lukijoita tuli yhtäkkiä aika paljon lisää. Kirjoitin joskus jopa päivittäin, mutta nykyään ei olisi sellaiseen edes mahdollisuutta ja kirjoitustahti on rauhoittunut siitä aika paljon. Tykkään kuitenkin blogin tämänhetkisestä tyylistä enemmän, kirjoitan aina kun on oikeasti asiaa ja jätän sellaiset täytepostaukset kokonaan tekemättä. Ja aion kyllä tehdä tätä niin kauan kun hyvältä tuntuu.



Siinä missä viime vuonna blogi täyttyi paljolti raskausaiheisista postauksista, tänä vuonna postaukset ovat pyörineet enimmäkseen lasten ympärillä. Blogin myötä olen innostunut valokuvauksesta ja nykyään tykkään kovasti kuvata erityisesti lapsia, siksi blogissanikin on paljon kuvia omista lapsistani. Miltonin vauva-aikana en pitkään laittanut pojasta tänne mitään kasvokuvia, mutta nykyään en enää näe asiaa samalla vaan koen että ne ovat lopulta ihan vaan kuvia.

Sen sijaan olen viime aikoina miettinyt paljonkin lapsista ja heihin liittyvistä jutuista kirjoittamista ja luulen, että tästä eteenpäin tulen vähän tarkemmin miettimään millaisia asioita tänne kirjoitan ja miten tarkkaan. Olen kertonut avoimesti meidän pahasta uhmasta ja siihen liittyvistä arjen haasteista, koska se nyt vaan hallitsee tällä hetkellä niin vahvasti meidän arkea joten tuntuisi oudolta vain vaieta siitä kokonaan. Muutamia postauksia olen kuitenkin nyt laittanut täältä kokonaan piiloon, koska näin jälkikäteen on tuntunut että ne ovat ehkä sittenkin liian henkilökohtaisia jättää blogiin loputtomiin. En siltikään kadu että olen niistä puhunut. Ja vaikka jonkun silmään saattaisi vaikuttaa, että tuon avoimesti koko meidän elämän tänne blogiin niin ei se ihan niin ole, on paljon lapsiin ja meidän koko perheeseen liittyviä asioita mistä en koskaan täällä tule kirjoittamaan.


Mutta ihanaa, että te olette siellä ja luette meidän juttuja. Kesällä kun meinasin laittaa pillit pussiin koko blogin kanssa, sain blogin eri kanaviin ihania kommentteja ja tajusin, että enhän mä tätä oikeasti halua lopettaa. Onhan tämä nyt vaan niin kiva harrastus. Joten kiitos, että olette siellä ja jaksatte kommentoida.

Keräsin tähän postaukseen kuvia tältä vuodelta, arkisia hetkiä näistä kahdesta päivänsäteestä. Omia suosikkikuviani, joista suurin osa ei koskaan ole tainnut tänne blogiin edes päätyä. Vielä ehditte myös osallistumaan blogin synttäriviikon kunniaksi järjestettäviin Puine NY pupuviiriarvontaan blogin Facebookissa ja  BEIBAMBOOn lastenvaatearvontaan Instagramissa.

Millaisia blogeja te tykkäätte lukea?

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

29. marraskuuta 2016

KURKISTUS TULEVAAN KOTIIN


Voi että se ensimmäinen kerta kun menet omilla avaimilla omaan uuteen kotiin, avaat hitaasti oven ja astut varovasti sisään. Kun vastaan tuleva tuoksu ei ole vielä tuttu ja eteen avautuva näkymä tuntuu vielä vähän vieraalta, mutta samalla kuitenkin jo niin kotoisalta.

Ollaan siis vihdoin saatu avaimet uuteen tulevaan kotiimme ja tänään oli neuvolareissun jälkeen pakko käväistä talolla Minan kanssa ennenkuin ajeltiin hakemaan Miltonia kerhosta. Talo tuntui heti ihan erilaiselta kun siellä ei enää ollut edellisten asukkaiden huonekaluja vaan ihan tyhjää. Tänään oli myös täydellisen valoisa päivä, joten sain samalla otettua muutamat kuvat muistoksi ensifiiliksistä.

Me ryhdytään tässä melko pikaisesti sitten purkuhommiin, jotta saadaan vanhat jutut purettua uusien tieltä. Keittiö pitäisi vielä tilata aika pikapikaa, ettei tule ihan kamala kiire sen kanssa. Keittiösuunnitelma saatiin muuten melko helposti valmiiksi, mutta ei oikein millään meinattu tulla lopputulokseen työtason materiaalista. Vaihtoehtoina pyöriteltiin nimittäin kaikkia kolmea: laminaattia, puuta ja kiveä. Niin vaikeaa tehdä tällaisia päätöksiä, samalla kun pitäisi miettiä sekä ulkonäköä että käytännöllisyyttä.

Nyt talon ollessa tyhjänä huomasi myös tosi hyvin, että tuo vanha puulattia on oikeasti nähnyt jo sen verran elämää että sitä on kyllä ihan pakko ehostaa, mutta se olikin meillä värinsä vuoksi jo muutenkin remonttilistalla. Tuo kolmannessa kuvassa näkyvä avoin ovi on meidän vanhempien makuuhuoneen ovi ja olen kovasti haaveillut, että laitettaisiin siihen ikkunalliset pariovet. Ja arvaatte varmaan, että tuo valloittava tapetti ei tule tuohon jäämään. Mies muuten vihaa kaikenlaisia tapetteja, joten meillä tulee varmaan suurimmaksi osaksi seiniin ihan vaan valkoista maalipintaa. Lastenhuoneisiin haluaisin kyllä yhdet seinät jotain tehostetapettia. Se kuulemma sopii, mikäli tapetoin ne itse. Jännä nähdä mitä siitä tulee..

Lopputulos siis tulee olemaan aikalailla erityylinen mitä nyt, saa nähdä koska pääsen postailemaan valmiista kokonaisuuksista. Olisin muuten tosi kiinnostunut lukemaan postauksia liittyen vanhojen talojen remontointiin, joten mikäli sieltä löytyy kokemusta niin laittakaahan kommenttikenttään linkkiä!

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

25. marraskuuta 2016

NIITÄ TAVALLISIA KUULUMISIA





Melkein aina kun olen kysellyt teiltä postaustoiveita, olen saanut vastaukseksi että niitä ihan tavallisia arkikuulumisia. Jostain syystä unohdan aina niitä kuitenkin kirjoittaa ja ehkä sitä perusarkea tulee enemmän jaettua Instagramin puolella kuvien yhteydessä. No mitä meille sitten näiden uhmakiukkujen ja remonttijuttujen lisäksi oikein kuuluu?

Ihan hyvää meille oikeastaan kuuluu, tavallista lapsiperheen marraskuista arkea elellään joskin vähän poikkeavissa olosuhteissa. Päivät rytmittyvät Miltonin kerhon, ulkoilujen ja ystävien treffaamisen mukaan, aamut täyttyvät aktiviteeteista ja iltapäivät lapset nukkuvat. Tehdään samoja juttuja mitä aiemminkin, mutta meidän omaisuus kulkee tällä hetkellä Ikea-kasseissa ja matkalaukuissa ja syksyllä alkanut konmaritus-projektini on nyt kyllä totaalisesti jäissä.

Viikonloput ollaan aikalailla oltu jatkuvassa liikkeessä. Ollaan käyty valitsemassa laattoja ja suunnittelemassa tulevaa keittiötä, reissattu sukujuhlissa ja oltu polttareissa sun muuta. Sunnuntaina on varmaan pakko taas lähteä Ikeaan remonttijuttujen vuoksi, mutta huomenna olin suunnitellut viettäväni piiitkästä aikaa ihan kahdenkeskistä aikaa esikoiseni kanssa ja koska Miltonin mielestä tässä maailmassa ei vaan ole mitään yhtä siistiä kuin paloautot niin ajattelin viedä toisen paloturvallisuusviikon vuoksi järjestettävään Päivä Paloasemalla -tapahtumaan ja samalla voitaisiin käydä jossain syömässä, ihan vain me kaksi. Tuntuu niin hyvältä päästä antamaan sitä kahdenkeskistä huomiota vihdoin myös Miltonille, viimeiset kahdeksan kuukautta kun olen ollut niin kiinni Wilhelminassa.

Huomaan myös saaneeni taas otteen tästä blogista ja kesäisen kirjoitustukoksen jälkeen motivaatio on  noussut nyt kovasti ja tänne on taas helppo tulla kirjoittamaan. En tiedä johtuuko se tästä pimeästä marraskuusta vai yleisesti vähän stressaavasta muutosvaiheesta elämässä, mutta täällä ollaan viime aikoina menty aika syvällisissä tunnelmissa. Olen aiemminkin sanonut, että tällä blogilla ei ole koskaan ollutkaan mitän selkeää tiettyä tyyliä, vaan aiheet ja jutut vaihtelevat sen mukaan mistä kulloinkin tuntuu hyvältä kirjoittaa. Nyt on selkeästi ollut vaan aika avautua, mutta pian tunnelma varmasti muuttuu taas vähän kevyemmäksi ja alan kirjoittelemaan enemmän mm. remontiin ja sisustukseen liittyviä juttuja. Mutta sellaiseksihan tämä blogi tuli alunperinkin perustettua, aidoksi paikaksi missä pystyisin kirjoittamaan meidän elämästä ja niistä asioista mistä milloinkin tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Ensi viikollahan blogi täyttääkin sitten kokonaiset 3 vuotta! Aika kauan on tullut tätä hommaa tehtyä ja on ollut niin kiva seurata minkä ihanan vakinaisen lukijajoukon tämä blogi on pikkuhiljaa näiden vuosien aikana saavuttanut. Mulla olikin ajatuksena kirjoittaa tästä bloggaus-aiheesta ensi viikolla vähän enemmänkin. Synttäreiden kunniaksi tiedossa on myös mm. kivoja arvontoja sekä blogin FB-sivulla että Instagramissa, joten pysykäähän sielläkin kuulolla.

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

20. marraskuuta 2016

TERVEISIÄ SOMEÄIDILTÄ

Kirjoittelen mielelläni syvällisiä ja puhutteleviakin tekstejä, mutta yleensä aiheet ovat ennemminkin omien sisäisten juttujeni ja arjen haasteiden läpikäymistä. En niinkään koe yleensä tarpeelliseksi kirjoitella sellaisia kantaaottavia tekstejä, vaan ennemminkin tuomaan esiin sitä aitoa ja rehellistä arkea mitä pikkulapsiperheen elämä oikeasti pitää sisällään. Olen tykännyt pitää blogini sellaisena positiivisen vuorovaikutuksen paikkana ja siksi kantaaottavat ja paljon erilaisia mielipiteitä synnyttävät tekstit ovat jääneet vähemmälle.

Helsingin kaupungin käynnistämä kampanja, jonka videolla korppi vie mennessään puhelinta räpläävän äidin lapsen, kolahti kuitenkin sen verran että päätin kirjoittaa vähän omia ajatuksiani aiheesta.


Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa. Niinpäniin. Mitähän mieltä tästä oikeasti pitäisi äitinä olla? Oi kyllä, olen myöskin yksi näistä someäideistä joita kampanjassa niin kovasti syyllistetään.

Ennenkuin hankki lapsia, oli vielä sallittua somettaa ja notkua Facebookissa päivät pitkät. Sitä ei katsottu pahalla, koska silloin oli vastuussa vain omasta hyvinvoinnistaan ja toisinsanoen vapaa elämään elämäänsä niinkuin tykkäsi. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, vastuu toisen ihmisen elämästä vyöryi niskaan ja oli aika siirtää omat tarpeet sivuun toisen tarpeiden tieltä. Tai ainakin olisi pitänyt. Itselläni ei somettaminen siihen kyllä loppunut, päinvastoin sitä sai vain uutta puhtia hommaan kun netistä alkoikin löytyä muita samassa elämäntilanteessa olevia ja samoja elämänmuutoksia läpikäyviä tyyppejä. Pitkät imetysmaratonit vauvan kanssa yksin kotona kuluivat helposti puhelinta räpläten, välillä vähän omatunto soimasi mutta sitä tuli silti jatkettua.

Tavallaan ymmärrän kampanjan perimmäisen idean ja tottakai kaikki äidin omat jutut, oli ne sitten liikuntaharrastuksia, viihteellä käymistä tai puhelimen tuijottelua on poissa siitä yhteisestä ajasta jonka lasten kanssa viettää. Poikani on miljoona kertaa ärsyyntynyt siitä, että sen sijaan että antaisin hänelle huomiota, mulla onkin meneillään somessa joku juttu joka vie hetkeksi huomion. Ja olen potenut siitä huonoa omaatuntoa monet kerrat. Olisihan se varmasti tärkeää olla 100% läsnä lasten kanssa aina kun he huomiota kaipaavat, mutta oikeasti, kyllä me äiditkin ollaan ihan tavallisia ihmisiä jotka kaipaavat myös niitä omia juttuja ja sitä tärkeää yhteyttä muuhun maailmaan minkä some ihan oikeasti nykyään tarjoaa.

Mitä tällä tarkoitan on, että oikeasti tuntuu aika epäreilulta verrata tätä niinkin isoon asiaan kuin väkivalta. Maailmassa kun tapahtuu lapsille niin paljon pahoja juttuja, joita ei mielestäni missään muotoa voi verrata äidin sometukseen niin kyllähän tämä tuntuu oikeasti vähän oudolta. Ja mitä tuohon tämän päivän-lausahdukseen tulee niin ihankuin ennenvanhaan vanhemmat olisi oikeasti yhtään sen enempää viettäneet aikaa lastensa kanssa, kyllä silloin taisi lapset leikkiä ihan suurimmaksi osaksi itsekseen. Just saying..

En itse tapaa päivittäin muita aikuisia ja meillä on tällä hetkellä autokin käytössä vain maksimissaan sen kaksi kertaa viikossa, joten olen oikeasti suurimman osan viikosta yksin lasten kanssa. Yhtenä päivänä tällä viikolla oltiin huonon sään takia koko päivä vaan sisällä ja illalla meinasin saada ihan kunnon ahdistuskohtauksen, koska tuntui vaan siltä että kaikki kaatui päälle. Ja kyllähän siinä tuli päivän mittaan kunnolla sometettuakin. Rehellisesti voin sanoa, että jos mulla ei olisi tätä blogia, Facebookin ryhmiä ja Instagramia niin tuskin tulisin olemaan kotona kovinkaan pitkään. Se pieni yhteys muuhun maailmaan nyt vaan on se mikä auttaa jaksamaan arjessa ja olemaan kahden pienen ihmisen käytettävissä aamusta iltaan ja päivästä toiseen.

Mitä mieltä te olette someäitiydestä? Podetteko huonoa omaatuntoa vai suotteko hyvillä mielin itsellenne myös omaa aikaa?

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

18. marraskuuta 2016

REMONTTISUUNNITELMIA

Täällä odotellaan edelleen avaimia omaan kotiin, mutta onneksi kahden viikon sisään meidän pitäisi viimein toivon mukaan ne saada. Alkuun eläteltiin toiveita, että päästäisiin jouluksi jo omaan kotiin mutta koska ei vielä olla päästy edes aloittamaan koko remonttia niin kyllähän se muutto nyt ensi vuoden puolelle väkisinkin menee.

Muutama viikko sitten käytiin kuitenkin talolla vähän mittailemassa paikkoja ja pohtimassa mitä kaikkea aletaan tekemään ja missä järjestyksessä. Itsehän olin käynyt siellä viimeksi kesällä vain sen yhden ainoan kerran näytössä ja mies hoiti yksin kaikki kuntotarkastukset yms. muut tarpeelliset käynnit ennenkuin tehtiin kaupat. Kyllä, luotto on kova.  Vähän jännitti nyt mennessä, että mitä jos talo ei tunnukaan yhtä kivalta kuin silloin kesällä, mutta kyllähän se tuntui edelleen. Paljonhan siellä on tehtävää, mutta edelleen oltiin yhtä viehättyneitä talon pohjaratkaisusta, tilavuudesta ja mietittiin vaan miten ihana koti me siitä "pienellä" tuunauksella saadaan. Ja koska tämä taloprojekti tulee olemaan suuri osa meidän arkea nyt seuraavien kuukausien ajan niin jonkin verran remppajuttuja tulee näkymään myös täällä bloginkin puolella.

kuvat: Laattapiste

Ensimmäinen mikä lähtee uuteen uskoon on ehdottomasti kylpyhuone ja täällä onkin nyt kuumeisesti pohdittu erilaisia laattavaihtoehtoja. Koska kylpyhuone on suht tilava niin tehdään sen yhteyteen myös kodinhoitohuone ja yksi arjen luksustekijä mitä odotankin jo kovasti on pesutorni. Kylpyhuoneen toiseen päähän sijoitetaan siis kodinhoitopuoli ja toiselle puolelle suihkut ja sauna. Rakastan kaikkea vaaleaa ja harmonista, mutta jostain syystä meitä kumpaakin kiinnostaisi tuoda tuonne alakerran kylpyhuoneeseen myös vähän tummempia maanläheisiä sävyjä ja ehkä jopa ihan mustaa. Kylpyhuone on aika matala eikä siellä ole ikkunaa, joten sellainen tummempi ja tunnelmallisempi ilme voisi ollakin aika kiva. WC:iden suunnitelmat on vielä vähän enemmän auki, mutta todennäköisesti yläkerran wc:stä tehdään hieman persoonallisempi (kuviollista laattaa jne.) ja alakerran wc:stä melko neutraali. 

kuvat: Ikea

Toinen iso remontti on keittiön uusiminen. Talossa on siis aivan ihanalla pohjaratkaisulla tilava avokeittiö-/olohuoneyhdistelmä, mutta keittiö kaipaa kyllä täydellistä uudistusta. Meille tulee tälläkin kertaa Ikea-keittiö, mutta pohditaan edelleen romanttisen ja vähän modernimman vaihtoehdon väliltä. Mies haluaisi enemmän romanttista, itse mietin ensin vetimetöntä valkoista VOXTORPia, mutta ihastuin nyt myös kovasti heidän harmaaseen BODBYNiin. Ollaan nyt viikonloppuna menossa Ikeaan suunnittelemaan ja päätöksiä pitäisi alkaa pikkuhiljaa tekemään, todennäköisesti jompaa kumpaa näistä valitaan. Harmonista yleisilmettä lähdetään jokatapauksessa hakemaan.

Eteinen on mielestäni tällä hetkellä liian epäkäytännöllinen ja todennäköisesti poistetaan sieltä tuulikaappi kokonaan. Sain hyvän vision ihanasta avonaisesta eteisestä, johon tulee laatta ja isot kaapistot. Yläkerran puulattia me hiotaan ja vahataan suht vaalealla sävyllä, tuskin kuitenkaan ihan valkoisella. Lisäksi mm. seiniä pitäisi ehostaa, maalata katto kauttaaltaan valkoiseksi, uusia lastenhuoneiden vaatekaapit ja suunnitella vaatehuoneeseen säilytyssysteemit. Ainoa mikä jätetään toistaiseksi rauhaan on alakerran takkahuone, sitä mietitään sitten joskus myöhemmin.

Vaikka tämä tulee varmasti olemaan stressaava projekti niin olen kyllä niin innoissani ja visioin vaan mielessäni miten kiva koti me tullaan tuosta saamaan. Mies on sanonut, että saan tehdä lopulliset päätökset kaikista laattavalinnoista yms. mutta tottakai mietitään tyyliä ja vaihtoehtoja yhdessä. Meillä on kyllä yllättävän hyvin tässä vuosien saatossa maku sulautunut yhteen eikä pahemmin tarvitse kinata värivalinnoista, ennemminkin meillä on vaan vaikeuksia valita kun erilaisia sävyjä tuntuu olevan niin paljon tarjolla. Mutta laittelen tännekin vähän sneak peek -kuvia talosta kunhan tässä pian saadaan ne avaimet.

Löytyykös sieltä muita, joilla remppajutut on lähiaikoina ajankohtaisia?

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?

16. marraskuuta 2016

IHANA NOSH


Sunnuntaisten syvällisten pohdintojen vastapainoksi taas vähän lastenvaatepostausta, tällä kertaa ihanista NOSHin vaatteista. Karhuja ja raitaa, eikö olekin aivan ihania nämä uudet talvimalliston lastenvaatteet?

Pidin alkusyksystä ensimmäistä kertaa NOSH-vaatekutsut ja ihastuin tähän merkkiin todenteolla. Olin aiemmin kuullut vain positiivisia kommentteja NOSHin vaatteista, mutta omaa käyttökokemusta ei vielä ollut. Hankin tuolloin muutaman vaatteen kokeiluun ja nyt syksyn mittaan meille on kertynyt  NOSHia jo paljonkin. Eikä siis vain lasten vaatekaappeihin, vaan myös ihan omaanikin. Taidettiin siis tykästyä oikein kunnolla!

Tilasin tästä uudesta talvimallistosta aika monta vaatekappaletta lapsille, molemmille mm. tätä talvinallea ja raitaa. Milton sai ihanan vihreän huppupaidan ja mustavalkoiset legginsit ja Mina samanlaiset mutta puuteriroosan värisenä ja paidan sijaan tietysti bodyn. Näissä kuvissa tuo bodyn väri näyttää taittavan vähän beigeen, mutta on oikeasti enemmän juuri puuteriroosa. Nämä värisävyt osui kyllä just eikä melkein omaan makuuni, rakastan juuri tällaista puuteriroosaa ja tuollainen minttuun taittava vihreä on myös aivan ihana ja raikas. Ja mikä parasta, tykkään niin edelleen kaikesta sisarussamistelusta lastenvaatteissa, joten olihan nämä nyt aika suloisia.

Tykkään NOSHin vaatteissa erityisesti siitä, että vaatteiden kangas on sopivan jämäkkää mutta silti pehmeää ja tuntuu pysyvän hyvänä monien pesujen jälkeenkin. Ja vaatteet tuntuvat vielä niin kivoilta päälläkin. Muutaman vaatteen olen ostanut itselleni myös käytettynä ja niissäkin on muoto ja kangas pysynyt yhä vaan tosi hyvänä.

Löytyykö sieltä muita NOSHiin hurahtaneita?

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?

13. marraskuuta 2016

ISÄ

Tarkoitus oli tänään kirjoittaa meidän lasten mahtavasta isästä, mutta tulinkin toisiin ajatuksiin ja päätin tarttua isänpäivä-aiheeseen vähän toisesta suunnasta. Tämä on aihe, josta en ole täällä puhunut aiemmin kuin vähän ohimennen ja tottapuhuen koko aihe on jo vuosia ollut omassa elämässäni sellainen asia, josta olen jostain syystä yleensä mieluummin vain vaiennut.

Mutta nyt haluaisin tästä puhua ja tänään ajattelin kertoa teille omasta isä-tytär-suhteestani.


Olen vanhempieni ainut yhteinen lapsi, mutta isälläni on myös toinen tytär eli mulla on myös isosisko. Vanhempani erosivat kun olin kuusivuotias ja siitä eteenpäin asuin vain äidin kanssa kaksin. Sen jälkeen en juuri ollut isäni luona pidempiä aikoja, tavattiin vain päivisin eikä kovinkaan säännöllisesti.

Isäni kuoli tapaturmaisesti mun ollessa yhdeksänvuotias. Muistan yhä kirkkaasti sen hetken kun mulle kerrottiin mitä oli tapahtunut, juoksin omaan huoneeseeni ja hautauduin sänkyyn itkemään. Koko tapahtuma oli aika traaginen ja vaikka isäni ei enää pitkään ollut ollut päivittäin meidän perheen elämässä mukana niin kyllä se 9 vuoden ikäiseen tyttöön jätti ison jäljen. Vuoden verran purin pahaa oloa koulussa ja yritin ymmärtää, kunnes vihdoin alkoi helpottamaan. Isää ei enää ollut ja sen kanssa oli vaan opeteltava elämään. Totuus oli kuitenkin, että isä oli tavallaan ollut poissa jo paljon kauemmin.


Olen monesti kertonut kuinka huono itsetunto mulla nuorena on ollut ja vielä aikuiseksi kasvettuani ja omilleni muutettuani olin tosi arka tyttö, jolla oli vaikeuksia luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä. Vasta nyt olen tajunnut miten suuri merkitys omalla isä-suhteellani on ollut oman identiteettini kehitykseen ja miten erilaiset lähtökohdat on ollut kun ei ole ollut sellaista oikeasti rakastavaa ja huolehtivaa isää tukemassa. Tottakai olen aina rakastanut isääni pienestä saakka, mulle hän oli aina huippu vaikkei oikeasti ehkä ollutkaan. Mutta niin se vaan menee, lapselle omat vanhemmat ovat aina rakkaita.

Kaikesta huolimatta olen päässyt tähän pisteeseen missä nyt olen ja saanut oikeastaan kaiken sen mistä olen elämässä haaveillutkin. Saanut täydellisen perheen ja oppinut arvostamaan myös itseäni. Olen edelleen suorittaja ja vähän kontrollifriikki, saatan välillä vaatia sekä itseltäni että läheisiltäni liikoja. Mutta paljon olen myös oppinut ja tuntuu, että vuosi vuodelta olen pikkuhiljaa opetellut tuntemaan itseäni paremmin ja uskallan nykyään tehdä niitä asioita joista oikeasti nautin.


Muutama viikko sitten kävin isäni haudalla, en ollut käynyt siellä aikoihin. En oikein koskaan ole oppinut käymään hautausmailla, mutta nyt tuli jotenkin tosi hyvä olo ja hyvä fiilis siitä että menin. Toivon vaan, että oma isäni olisi näkemässä miten upeita asioita olen elämässäni saavuttanut, miten ihanat lapset ja perheen olen saanut. Ja että kaikesta huolimatta olen pärjännyt hyvin.

Tänä isänpäivänä olen kiitollinen ja onnellinen, että lapsillani on isä joka päivittäin tekee meille ruoat valmiiksi, tulee kotiin sovittuina aikoina, rakentelee legoilla töistä tullessaan ja lukee esikoiselle iltasadun joka ilta. Isä, joka pitää huolta.

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?