1. tammikuuta 2016

KORVAAMATON

Uuden vuoden ensimmäisen päivän aamu alkoi meillä varsin rauhallisesti. Heräsin lastenhuoneesta kuuluvaan vaimeaan huuteluun ja huomasin kellon olevan jo yhdeksän. Näin myöhään meillä ei vielä koskaan ole taidettu nukkua. Vastassa oli hyvin nukkunut tyytyväinen poika, joka kipusi syliini ja jäi pitkäksi aikaa vaan halaamaan. Tuo pieni hetki hämärässä lastenhuoneessa sai taas miettimään kuinka onnellinen juuri nyt olenkaan. Onnellinen tuosta pienestä taaperosta, tulevasta vauvasta ja siitä, että ihan pian musta tulee taas kotiäiti.


Viime keväänä haaveilin tulevasta syksystä ja omista jutuistani. Päiväkoti tuntui oikealta ratkaisulta meille, into töihinpaluuseen ja opintojen etenemiseen oli kova ja odotin muutosta innolla. Kotona olo oli ihan kivaa, mutta kaipasin jotain muutakin. Kaipasin omia juttuja, suorittamista ja etenemistä ylipäänsä.

Kun syksy viimein koitti ja uusi arki alkoi, huomasinkin jo aika pian kaipaavani kotona oloa. Oli ikävä poikaa, itkuiset aamut päiväkodin ovella tykyttivät takaraivossa pitkin päiviä ja iltaisin tuntui, ettei se parituntinen meinannut millään riittää. Sitä olisi halunnut viettää lapsen kanssa paljon enemmän aikaa kuin mihin enää oli mahdollisuus. Arki alkoi tuntua hullulta suorittamiselta, kävelin päivät nenä kiinni kalenterissa ja kinasteltiin miehen kanssa kun ei muistettu kertoa toisillemme jokaikistä menoa ja aikataulumuutosta. Tuntui, että mihinkään ei ollut tarpeeksi aikaa ja pinna oli jatkuvasti kireällä meillä kaikilla.


Ei mennyt kauaa kun aloin taas haaveilemaan siitä tutusta vanhasta. Yhtäkkiä kotikuviot, samat päivittäiset rutiinit, ulkoilut ja päiväuninukutukset eivät enää tuntuneetkaan puuduttavalta vaan sitä ihan kaipasi. Uuden raskauden myötä tiesin kyllä, että tämä syksy tulisi olemaan vain väliaikainen ratkaisu ja ennemmin tai myöhemmin itselläni olisi taas aikaa Miltonille ja tulevalle pikkusisarukselle. Ehkä sen takia jaksettiinkin, koska tiedettiin tämän rumban oikeasti loppuvan ennemmin tai myöhemmin.

Nyt se aika sitten alkaa olla jo ihan käsillä ja äitiysloman alkuun on enää hyvin vähän aikaa. Kaksi viikkoa töitä ja muutama viikko lisää opintoja. Viimeistään helmikuun puolessavälissä olisi tarkoitus antaa pojan päiväkotipaikka pois. Kotonaolo tuntuu varmasti meistä kummastakin alkuun hieman oudolta, mutta ajatuksena silti ihanalta. Ja pianhan meidän joukkoon liittyykin jo vauva.

On jotenkin jännä, miten sitä on pakko kokeilla kaikkea ennenkuin voi oikeasti todeta minne itse kuuluu. Tällä hetkellä tuntuu, että oma paikkani on nyt kotona. Töitä kerkeää tekemään sittenkin kun lapset ovat isompia eikä toiseen tutkintoon valmistumisen kanssa tarvitse kiirehtiä kun yksi jo on entuudestaan. Kellekään muulle en ole korvaamaton, mutta lapsilleni olen.


Onnellisin ja kiitollisin mielin me siis heittäydytään tulevaan kotiarkeen ja uppoudutaan rutiinien täyttämiin päiviin. Tällä kertaa aion oppia arvostamaan tuota aikaa paljon paremmin kuin viimeksi. Lasten kanssa olon lisäksi haaveilen myös salille paluusta ja siitä että olisi oikeasti ihan aikaa myös omille harrastuksille, kuten liikunnalle ja bloggaamiselle.

Mutta kaikkea pitää kokeilla, jotta voi todeta erehtyneensä. Syksy oli meille tietynlaista vaihtelua, mutta ihan liian rankkaa sellaista. Oma paikkani tulee tänä vuonna olemaan siellä missä minua eniten tarvitaan, siellä missä oikeasti olen korvaamaton.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

12 kommenttia:

  1. Tää teksti voisi olla mun suusta. Poika ehti olla hoidossa syksyllä osa-aikaisena vaan kuukauden, mutta se ei tuntunut oikealta, vaikka juuri hetki aiemmin olin kaivannut pois kotoa ja omia juttuja ollen varma, ettei kotiäitiys ole mua varten.

    Onneksi ruuhkavuodet odottaa!:)

    VastaaPoista
  2. <3

    Mulla on tosi paljon samanlaisia ajatuksia kun sulla ja olen niin äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan ihan pian jäädä taas kotiin ja keskittyä niihin maailman tärkeimpiin ihmisiin<3 Toisaalta olen myös onnellinen syksyn raakuudesta ja että tuli kokeiltua, ollaan me kuitenkin kaikki myös opittu paljon, vaikka ajoittain on ollut vähän turhankin rankkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo samaa mieltä, tulipahan nyt kokeiltua! ;) Ihanaa kyllä jäädä kotiin <3

      Poista
  3. Oi ihana kirjoitus, tuli kyyneleet silmiin tuosta "kenellekkään muulle en ole korvaamaton, lapsilleni olen"♡ Asia on juuri niin ja oon myös itse hyvin onnellinen kun saan olla lasten kanssa kotona! :)

    Vilma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä asia mistä saa olla onnellinen, mahtavaa että meillä on mahdollisuus siihen :)

      Poista
  4. Hei kysyn hiukan aiheen vierestä,mutta meillä myös kaksikielinen perhe ja mietin että miten teillä puhutaan vanhemmista.. Oletteko mamma ja pappa, isä ja äiti vai molempia?
    Meillä nyt puolivuotias ja ollaan kyllä miehen kanssa käytetty molempien kielien nimityksiä..mietin että meneekö pieni ihan sekaisin kun on monta nimeä samalle ihmiselle :D
    Mielenkiinnosta kyselen että miten muut? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on mielenkiintoinen juttu, itsekin monesti miettinyt miten tämä pitäisi tehdä! Me ollaan kuitenkin päädytty siihen, että ollaan pojalle pelkästään mamma ja pappa :) Aloin kutsua itseäni mammaksi heti alusta saakka, koska se tuntui jotenkin kivalta ja luontevalta sanoa ja jotenkin vaan tykkäsin itse siitä enemmän kuin äiti-sanasta! :D Oon myös aatellut sen jotenkin niin, että poika tulee tuskin koskaan (ainakaan toivottavasti) kutsumaan meitä meidän omilla nimillämme, joten mamma ja pappa menee ikäänkuin nimien korvaajana :)

      Poista