27. helmikuuta 2016

SYNNYTYSTÄ ENNAKOIVIA MERKKEJÄ

Blogi täyttyy varsinkin näin loppua kohden pääosin raskausaiheisista postauksista. Tällä hetkellä on vaikea kirjoittaa oikein muusta, kun kaikki ajatukset pyörivät vauvan ja tulevan synnytyksen ympärillä. Tänään alkoi 39.raskausviikko ja koska laskettuun aikaan on nyt tasan kaksi viikkoa, sanotaan että lapsi voi syntyä melkeinpä koska vaan.

Kävin muutama päivä sitten neuvolassa ja terveydenhoitaja sanoi vauvan laskeutuneen nyt ihan alas ja epäili, että toinen olisi tulossa maailmaan jo ennen laskettua aikaa. Suhtauduin hieman varauksella tähän arvaukseen, koska viimeksikin kaikki luuli Miltonin syntyvän aikaisin, mutta yli vaan mentiin ja kunnolla.

Hieman kyllä silti tuntuu itsestäkin siltä, että tämä saattaa muuten oikeasti tulla milloin vaan. Sorruin taas googlettelemaan synnytystä ennakoivia merkkejä ja vahtailen niitä nyt sitten jatkuvasti, oikeastaan paljoa muuhun ei energiaa juuri nyt ole riittänytkään.


Supistuksia tulee paljon ja iltapäivisin usein ihan säännöllisestikin. Osa supistuksista on sellaisia, ettei juuri enää pysty puhumaan samalla kun taas osan kanssa pystyn vielä kävelemään. Menkkajomotusta alaselässä on ollut silloin tällöin, eilen sitä kesti yhteensä neljä tuntia ja olin jo melkein varma että pian tulisi lähtö mutta eiköhän sekin sitten taas lopahtanut iltaa kohden niinkuin supistuksetkin yleensä. Yöt nukun kuin tukki ilman mitään oireita, joten veikkaan että sitten kun synnytys oikeasti käynnistyy niin sekin tapahtuu päiväsaikaan. Sukkapuikkokipuja on alkanut tulemaan myös päivä päivältä enemmän.

Netti on täynnä erilaisia oireita, toisilla on ollut kaikennäköisiä ennakoivia oireita ja toisilla on lähdetty vauhdilla sairaalaan miltei ensimmäisestä megasupistuksesta. Limatulpan lähtö on usein mainittu aika selkeäksi ennakoivaksi merkiksi, mutta toiset eivät ole sitäkään huomanneet ollenkaan. Joillain menee vatsa sekaisin ja jotkut saavat ison energiapuuskan juuri ennen h-hetkeä. Osa lamaantuu väsymykseen ja osalta menee ruokahalut, jotkut ovat olleet superkiukkuisia juuri ennen synnytystä. Kyllä näitä riittää, kun vaan lukea jaksaa.

Olen jotenkin kamalan utelias ihminen ja inhoan elää epätietoisuudessa. Siksi synnytyksen odottelu tuntuu jotenkin todella turhauttavalta. Ajatus siitä, että pikkutyyppi majailisi täällä mahassa vielä seuraavat neljä viikkoa on aika ahdistava näiden oireiden kanssa, eri asia jos oireita ei olisi ja pystyisin päivisinkin toimimaan ihan normaalisti.

Millaisia ennakoivia merkkejä teillä on ollut ennen synnytystä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

23. helmikuuta 2016

YLLÄTYSJUHLAT

 
 
 

Viikonloppuna tätä äitiä jymäytettiin oikein kunnolla, sillä ihanat ystäväni olivat järjestäneet mulle baby shower- juhlat meillä kotona. Juhlat tuli tällä kertaa kyllä ihan täytenä yllätyksenä, en olisi osannut aavistaa yhtään mitään.

Sunnuntain piti siis olla ihan tavallinen päivä. Mies kyllä ehdotteli jo ennen viikonloppua, että josko mentäisiin sunnuntaina hänen vanhempiensa luokse, jotta hän saisi viimein tehtyä wc:hen suunnittelemansa hoitopöydän. En epäillyt mitään, koska pöydänteko oli ollut suunnitelmissa muutenkin ja vietetään usein sunnuntaipäiviä pojan isovanhempien luona maalla. Lähdettiin sitten heti aamusta liikkeelle ja itsekin taisin todeta, että mennään mieluummin jo heti aamusta niin Milton saisi nukuttua päiväunet siellä.

Maalla hurahtikin sitten useampi tunti eikä hälytyskellot soineet edes siinä vaiheessa, kun miehen äiti sanoi käyvänsä salilla sillä aikaa kun Milton nukkuisi päiväunia. Laitoin pojan nukkumaan ja tein omia blogijuttuja unien ajan. Lähemmäs kahta mies tuli autotallista ja kyseli pitäisiköhän poika jo herättää unilta, ettei yöunet jäisi niin lyhyeksi, mutta poika alkoikin sitten vähän tämän jälkeen heräillä itsekseen. Itselläni ei ollut vielä mitään kiirettä kotiin ja aloin vielä kaikessa rauhassa syötellä Miltonille välipalaa tuon tietämättömänä siitä, että oikeasti meitä jo odotettiin muualla. Onneksi mies on sen verran pokerikasvoinen ja hyvä tällaisissa jutuissa, että sai jotenkin tyynen rauhallisesti meidät pian liikkeelle ja suunnattiin autolla kohti kotia.

Kotipihalla katsahdin parvekkeelle ja kyselin miksi meidän parvekelasit on huurussa, mies mutisi jotain että oli saattanut jättää parvekkeen oven vahingossa auki. Ihmettelin tätä vähän, koska muistin lähteneeni viimeisenä kotoa pois mutta en osannut ajatella mitään sen kummempaa. Kotiovesta sisään astuessani jähmetyin eteiseen huomatessani keittiön pöydällä kunnon ruokatarjoilut. Suusta pääsi mitä täällä on ja samassa tytöt astuivatkin esiin ja tajusin mitä oli tekeillä. Ja olipahan kyllä yllätetty olo, en ollut ajatellutkaan että juhlia järjestettäisiin nyt toisellakin kierroksella!

Juhlat olivat aivan ihanat, pöydät oli täynnä herkkuja ja oli ihana nähdä kaikkia. Itsehän olin aivan täysin kotivaatteissa, laittautumisesta ei siis ollut tietoakaan mutta en sitten jaksanut enää alkaa vaatteita vaihtelemaan vaan jatkoin kotiasussa loppuillankin. Syötiin hyvin, höpöteltiin ja Milton pyöriskeli innoissaan tyttöjen keskellä lelujaan esitellen ja huomiosta nauttien. Sain lahjaksi vaaleanpunaisen vaippakakun, vauvanpyyhkeen ja pienet lilat housut sekä vielä lahjakortin paikalliseen lastenvaateliikkeeseen.

Olin kyllä niin otettu ja kiitollinen koko jutusta, piristi näitä viimeisiä viikkoja kyllä niin paljon. Voi että, ihanat ystävät.

Onko teille järjestetty baby showereita tai oletteko itse järkkäilleet sellaisia muille?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

21. helmikuuta 2016

TÄYSIAIKAINEN RASKAUS

Raskausviikkoja tuli eilen täyteen 37+0 ja meidän vauva on nyt täysiaikainen. Laskettuun aikaan on tasan kolme viikkoa aikaa, mutta on hyvin mahdollista että meidän pieni on vielä kuukaudenkin kuluttua visusti mahan sisäpuolella.

Tällä hetkellä olo on jo todella paksu. Vielä jokin aikaa sitten puhelin ihmisille kuinka synnytys jännittää ja vähän ahdistaakin, mutta nyt ollaan päästy siihen pisteeseen että olisin valmis vaikka heti juoksemaan sairaalaan ja synnytyssaliin potemaan niitä ah niin ihania jättisupistuksia ilokaasumaskin kanssa. Olen valmis, koko perhe on valmis ja nyt vaan odotellaan koska tuleva kuopuksemme päättää tähän maailmaan saapua.


Tämä asukuvien ottaminen nyt vähän jäi tuonne raskauden alkupuoliskolle, mutta eilen pyysin miestä ottamaan muutamat kuvat ulkona lumipyryssä kun olin kerrankin laittanut jotain kivaa päälle. Nyt loppuvaiheessa on tullut käytettyä ihan rehellisesti vaan legginsejä ja mekkoja tai pitkiä paitoja eikä farkkujen änkääminen jalkaan kyllä enää oikein houkuttele. Tämä syksyllä ostettu Papun Kanto-mekko on osoittautunut tosi kivaksi nyt raskaanakin ja istuu päälle ihan mukavasti ilman mitään vöitäkään.

Tämä viikko on ollut fyysisesti aika rankka ja mietittiin jo miehen kanssa oliko ihan virhe ottaa poika päiväkodista pois jo nyt kun en itse kykene tällä hetkellä oikein mihinkään. Olen joutunut koko viikon pyytämään apua pojan hoitoon meidän kummankin vanhemmilta koska musta ei itsestäni ole oikein kokopäiväiseksi hoitajaksi ollut. Nyt on nimittäin päivittäin supistellut niin paljon ja voimakkaasti, että suurimman osan ajasta olen vain maannut ja kellotellut tuskastuneena supistuksia jotka alkavat yleensä puolenpäivän aikaan ja lopahtavat illalla. Voikohan tällaista oikeasti jatkua vielä viikosta toiseen ilman että synnytys oikeasti käynnistyy? Onneksi apujoukkoja on ollut saatavilla, oltaisiin muuten aika pulassa nyt.


mekko Papu - takki Monki - legginsit Asos Maternity - kengät Timberland - huivi Bikbok
- pipo Papu - laukku Michael Kors

Jatkuva supistelu on ottanut myös väsymyksen päälle ja mielialakin ollut tällä viikolla aika kireällä. Sanoin juuri miehelle, että nyt olen kyllä niin kateellinen kaikille niille jotka saavat ensimmäiset supistuksensa vasta synnytyksen käynnistyessä. Mutta niin se vaan taitaa olla, että toisille raskaus sopii ja toisille ei, täytyy nyt vaan olla onnellinen ettei tässä tämän suurempia mutkia ole tullut matkaan. Loppujenlopuksihan kaikki on mennyt tosi hyvin ja itsehän minä näistä oireista vaan kärsin, vauva tuntuu onneksi voivan oikein hyvin.

Nyt viikonloppuna mieliala on kuitenkin onneksi kääntynyt yllättävään nousuun ja olo ollut jotenkin tyynempi ja rentoutuneempi muutenkin. Tänään heräsin kahdeksan aikaan ihanan pitkiltä yöunilta ja muukin perhe alkoi heräillä vasta silloin. Saatiin kerrankin rauhassa syödä aamupalaa koko perhe yhdessä, mistä tuli kyllä niin hyvä mieli. Harvinaista herkkua meillä, yleensä kun poika herää niin aikaisin että toinen meistä jää vielä pariksi tunniksi jatkamaan unia.

Onkos teillä muilla ollut paljon supistuksia ennen varsinaista synnytystä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

18. helmikuuta 2016

PINNAN ALLA

Tämä postaus on pyörinyt valmiina jo jonkin aikaa ja olen punninnut sen julkaisemisen kanssa suuntaan ja toiseen. Vaikka blogi on viime aikoina täyttynyt pääosin onnellisesta vauvanodotuksesta niin pinnan alla myös meidän perheessä elellään tälläkin hetkellä ihan tavallista arkea, joka ei suinkaan aina ole täysin ongelmatonta. Tämä aihe on itselleni aika arka, mutta halusin nyt kuitenkin puhua.


Muistan kuinka joskus lapsettomana kuuntelin kauhistuneena kadulla erästä äitiä, joka huusi lapselleen. Äiti huusi ja lapsi itki. Vaikken tiennyt mitään tilanteen taustasta, en lapsen käyttäytymisestä tai äidistä itsestään, kuulosti se ihan kamalalta. Miten joku saattoi tuolla tavalla huutaa pienelle lapselle?

Ja nyt teen sitä itsekin. Teen sitä aina silloin tällöin, joinain päivinä enemmän, joskus vähemmän. Toki äänen korottamisella ja huutamisella on eroa, eikä meillä nyt päivittäin ihan karjuta mutta silti. Olen aikaisemminkin kertonut, että meillä on nyt ollut vähän vaikeampi vaihe meneillään ja uhma on selkeästi alkanut nostaa päätään jo nyt. Oma jaksamiseni on tällä hetkellä aika tiukilla, kaikki tekeminen tuntuu vaivalloiselta ja hermot ovat kireällä. Tuntuu vaikealta käyttäytyä aikuismaisesti, kun itselläkin tekisi välillä mieli heittäytyä lattialle itkemään ettei äitikään nyt vaan halua eikä jaksa. En viitsi edes laskea kuinka monta kertaa päivässä tulee nykyään sanottua sana ei. Ihan liian monta. Älä kiipeä sinne pöydälle, tule alas, nyt lopetat. Eteisessä pukiessa lapsi heittäytyy joka ikinen kerta spagetiksi ja vaunuvarastossa saan väkisin nostaa huutavaa lasta rattaisiin, kun en nyt vain millään jaksa kantaa toista koko matkaa kaupungille.


Toisina päivinä huomaan olevani kärsivällisempi. Aloitan ensin hitaasti puhallellen ja sanon rauhallisesti ei, sitten vasta toistan saman hieman voimakkaammalla äänellä. Hyvinä päivinä saatan jopa asettautua lapsen tasolle ja rauhallisesti selittää miksi näin ei saa tehdä ja joskus se jopa tepsii. Huonoina päivinä kärsivällisyys ei riitä yhtään ja ärähdän heti, korotan ääntäni samantien eikä siinä vaiheessa kellään ole enää hyvä mieli.

Äänen korottamisesta tulee todella huono omatunto. Miksi minä teen niin, vaikka kaikki kasvatusoppaat sanovat että älä huuda lapsellesi. Joinain iltoina vaan itken kuinka huono äiti olen ja tuhoanko lapseni itsetunnon kehittymisen jo heti alkumetreillä. Raskaushormonit jylläävät minkä kerkeävät. Meidän perheessä on kyllä yleensäkin lupa näyttää tunteita, sekä positiivisia että negatiivisia. Me vanhemmatkin kinataan välillä aika kovaäänisesti enkä haluaisi opettaa lapsianikaan peittelemään negatiivisia tunteita, mutta silti mietin mennäänkö tällaisella kasvatuksella lopulta metsään.


Kiitän ja kehun paljon, sylittelen ja halailen, kuiskaan päivittäin kuinka paljon rakastan. Meillä osoitetaan kyllä paljon myös positiivisia tunteita. Silti äitiys on kuitenkin välillä myös uuvuttavaa. Vaikka sitä rakastaakin omaa lastaan enemmän kuin mitään ja itse hyppäisin vaikka junan alle tuon pienen ihmisen puolesta niin miksi sitä vaan välillä on niin vaikeaa käyttäytyä aikuismaisesti kaiken kaaoksen keskellä?

Ensi kerralla kun hermostun, yritän taas laskea kymmeneen ja miettiä miten olisi järkevintä toimia.  Haluaisin oikeasti oppia olemaan parempi.

Miten teillä kasvatetaan? Olenko ainut näiden ajatusteni kanssa?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

15. helmikuuta 2016

KUULUMISIA SYNNYTYSTAPA-ARVIOSTA

Tänään oli kauan odotettu synnytystapa-arvio sairaalalla. Jotenkin jännitin sitä tosi paljon, oltiin nähty meidän pieni ultrassa viimeksi syksyllä ja mietin kovasti minkä kokoinen toinen mahtaisi tällä hetkellä olla ja millaista synnytystapaa mun olisi mahdollista lähteä yrittämään.

Kätilön vastaanoton jälkeen siirryttiin lääkärin tutkittavaksi ja tehtiin sekä ultraus mahan päältä että sisätutkimus. Vaikka liikkeet ovat viime päivinä tuntuneet jotenkin vähän vaimeammilta ja muutenkin vähäisemmiltä, näytti pienellä olevan kaikki oikein hyvin. Istukka tuntui toimivan, lapsivettä oli riittävästi ja pikkuinen tekikin siellä kovasti jo hengitysharjoituksia. Sanoin heti ultrauksen alussa että pienemmältä vauvalta tämä tuntuu kuin meidän esikoinen aikoinaan ja lääkäri totesikin tuntemuksieni olleen ihan oikeita. Vauvan arvioitiin nimittäin olevan tällä hetkellä (rv 36+2) noin 2,5 kg ja lasketun ajan tienoilla mahdollisesti jotain hieman reilut kolme kiloa. Normaalikokoinen vauvahan tämä kuitenkin on, vaikka itsestä vaan tuntuu pieneltä kun isoveli oli aikoinaan syntyessään sen 3,9 kg.


Ja mikä parasta, saan yrittää synnyttää alateitse! Lääkäri ei havainnut lantiossani mitään syytä suunnitellulle sektiolle ja sanoi vain, että mikäli tämä vauva osaa asettua oikeaan asentoon niin kaikki tulee todennäköisesti menemään ihan normaalisti alatiesynnytyksenä. Viimeksihän synnytys jämähti avautumisen suhteen vain siihen puoleenväliin ja kyselinkin, että onkohan mahdollista että sama toistuisi omasta kropastani johtuvista syistä, mutta lääkäri oli sitä mieltä että todennäköisesti viime kerralla kyse oli vain siitä että vauvan virheasennon takia pää ei päässyt painamaan tarpeeksi synnytyskanavaa eikä synnytys siksi edennyt vaikka kuinka lisäiltiin oksitosiinia.

Nyt viikon ajan on ollut jo aika kipeähköjäkin supistuksia säännöllisesti ja sellaista epämääräistä menkkajomotusta aina silloin tällöin, joten mielenkiinnolla odotin oliko nämä tuntemukset saaneet mitään muutoksia aikaan. Viimeksi taas eilen makasin tunnista toiseen sohvalla 5 min välein tulevien supistusten kanssa kuuma kauratyyny selässä ja mietin, että mitä näitä nyt jo näin paljon tulee. Kohdunkaulaa oli nyt vielä jäljellä muutamia senttejä, mutta olin kuulemma jo hieman aukikin, joten lääkäri totesi että kai näillä supistuksilla jotakin vaikutusta on jo ollut. Merkkejä siitä, että vauva olisi tulossa nyt ihan lähipäivinä ei kuitenkaan vielä ollut, mutta lääkäri totesi myös että sitten kun se synnytys oikeasti lähtee käyntiin niin tilanne voi muuttua aika nopeastikin. Täysiaikaisuushan meillä saavutetaan vasta nyt tulevana viikonloppuna, joten mikään kiire ei vielä olisi senkään puolesta. Jännä siis nähdä tuleeko tämä vauva nyt aikaisemmin kuin Milton aikoinaan vai mennäänkö näistä merkeistä huolimatta silti taas reippaasti yli lasketun ajan.

Ainiin, satuimpa vielä takkia päälle pukiessa kysäistä oliko lääkäri kiinnittänyt huomiota vauvan sukupuoleen. Ei kuulemma ollut yhtään edes katsonut tällä kertaa, mutta sanoi myös että eiköhän se todennäköisesti ole tyttö kun rakenneultrassa niin on kuitenkin jo sanottu. Ja itsellä on kyllä vauvan koon puolesta ja ihan muutenkin nyt todella vahva tyttöfiilis, joten veikkaan että kaikki pinkit vaatteet ja mekot pääsee meillä lopulta ihan käyttöön saakka.

Mutta mitäs te arvaisitte, millä viikoilla meidän vauva syntyy? (Esikoinen tuli siis vasta 41+3). Onko teillä ollut lasten syntymäajankohdissa eroa vai onko synnytykset ajoittuneet samoille raskausviikoille?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

13. helmikuuta 2016

SAIRAALAKASSI

Se kuuluisa sairaalakassi, mitä sinne oikein pitäisi pakata? Koko sairaalakassi on käsitteenä vähän sellainen hassu juttu, kauheasti siitä höpötetään ja tarkkaan mietitään että tuleehan kaikki tarpeellinen varmasti pakattua mukaan, vaikka eihän sillä nyt oikeasti niin kamalasti väliä ole missä vaatteissa uusi perheenjäsen tuon pienen automatkan kotiin matkaa tai millaiset villasukat itsellä on osastolla käytössä.

Esikoisen synnytystä odotellessa olin niin hyvin valmistautunut kaikkeen, että kassikin odotteli jo pakattuna melkeinpä sen pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Todellisuudessahan mulla olisi sitten loppujen lopuksi synnytyksen lähdettyä liikkeelle ollut vaikka kuinka paljon aikaa pakkailla kassia ja miettiä mitä mukaan ottaisin. Miltonin synnytyshän kun käynnistyi osittaisella lapsivesien menolla (vaikka itse olinkin siinä käsityksessä että ne meni kokonaan) ja supistuksia odoteltiin kotona tämän jälkeen ainakin se kahdeksan tuntia kunnes lähdettiin malttamattomina sairaalalle, kun ei vaan enää jaksettu jännitykseltämme olla kotonakaan. Muistan sen fiiliksen hyvin, kun ajeltiin lähemmäs puoltayötä hiljalleen kohti sairaalaa. Kiireestä ja kivuista ei ollut tietoakaan.


Mutta hassua tai ei, niin kyllähän se sairaalakassin pakkaaminen nyt vaan kuuluu synnytykseen valmistautumiseen ja mikäli tällä kertaa lähtö tulisikin vähän nopeammin niin mieluummin käyttäisin sairaalassa itse valitsemiani tavaroita, kuin että saisin etsiskellä kassista miehen kiireessä kasaamia juttuja.

Meidän edellinen synnytysreissuhan venyi melkeinpä viikon mittaiseksi ja koin siksi tuolloin omat shampoot ja dödöt ihan tarpeellisiksikin. Muistan kuinka kätilö vei mut leikkausta seuraavana iltana suihkuun ja vaikka koko suihkureissu sattui ihan älyttömästi, tuntui ihanalta saada pestyä hiukset omilla tutuilla shampoilla ja hoitoaineilla. Meikkejä ei olisi viime sairaalareissulla tullut mieleenkään käyttää, joten niitä tuntuisi aika turhalta pakkailla tälläkään kertaa mukaan. Sen sijaan meidän kassista tulee löytymään shampoota, hoitoainetta, suihkusaippuaa, hiusharja ja tietysti lanoliinia, jota on vaan pakko alkaa käyttämään heti koska imettäminen tekee aluksi oikeasti tosi kipeää ja iho menee helposti ihan rikki. Lisäksi kassista löytyy tietysti myös imetyssuojia ja siteitä, joita en nyt  viitsinyt lähteä tässä kuvailemaan.


Synnytti sitten alateitse tai sektiolla niin mahdollisimman löysät ja mukavat vaatteet on kyllä ihan must kotiin lähtiessä. Legginsien ohella näistä mustavalkoisista kotihousuista on muodustunut nyt ihan lempparit ja ajattelin että nämä voisi olla aika kivat mikäli tässä päädyttäisiinkin uuteen leikkaukseen ja vatsa olisi tosi arkana, legginsit kun kuitenkin vähän puristavat mahan kohdalta. On myös jännä muistella miten pieneltä se oma vatsa viimeksi tuntui synnytyksen jälkeen. Muut varmasti näkivät ensimmäisinä viikkoina vielä pömppövatsan, mutta itsellä olo oli alkuun ison mahan kadottua kuin olisi kovastikin hoikistunut.


Tuttejahan ei taideta kovasti suositella vielä sairaalassa käytettävän, jotta vauva oppisi oikean imuotteen rintaa imiessä. Viimeksi meillä taidettiinkin ensimmäinen tutti tuikata vauvan suuhun vasta päivän tai pari kotiutumisen jälkeen. Tälläkin kertaa olisi suunnitelmissa viettää sairaalassaoloaika ilman tuttia, mutta ajattelin nyt kuitenkin ottaa niitä varuilta mukaan mikäli tilanne niitä vaatisi. Ja ainakin yksi oma pukluharso babylle tietysti mukaan sairaalaankin.


Esikoisella me käytettiin koko sairaalassaoloaika osaston omia vauvanvaatteita ja tälläkin kertaa pakkaillaan mukaan vaan kotiinlähtöpäivän vaatteet. Koen että kerkeän sitten pyykkäillä ja pukea omia vauvanvaatteita pienelle kotona myöhemminkin ihan tarpeeksi, joten sairaalan babyasut käyvät meille vallan mainiosti ensimmäisten päivien aikana. Pojalle saatiin viimeksi osastolta jonkun omatekemä pieni pipo ja toivottavasti heillä olisi sama perinne käytössä edelleen, oli jotenkin niin hellyyttävää valita sieltä korista juuri meidän pienelle sopiva uniikki pipo.

Kotiintulovaatteiksi valitsin Newbietä ja Lindexiä: valkoista, vaaleanpunaista ja minttua. Nämä on kaikki kokoa 56, joten pieni saattaa kyllä vielä vähän hukkua näihin. Vauva on alkuun jotenkin niin hentoinen, että halusin ehdottomasti mukaan helposti puettavan kietaisubodyn ja ihanan pehmoiset pöksyt, jotka on helppo pukea päälle. Koska maaliskuussa saattaa vielä olla aika kylmä, ajattelin pukea minin autoreissun ajaksi isoveljen vanhaan teddyhaalariin.

Näiden lisäksi sairaalakassista on tietysti löydyttävä se kaikkein tärkein eli neuvolakortti sekä kamera ja puhelin latureineen, alusvaatteita ja imetysliivit. Ja mahdollisesti myös läppäri, minkä mies voi kyllä tuoda sairaalaan jälkeenpäinkin mikäli osastollaolo taas venyy.

Unohtuiko jotain tärkeää? Mitä te pakkaisitte sairaalakassiin?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

11. helmikuuta 2016

VALMIINA VAUVAN TULOON


Meidän koko perhe on nyt hiljalleen alkanut valmistautumaan siihen, että vauva saattaa oikeasti tupsahtaa keskuutemme ihan jo seuraavan kuukauden sisään. Itse olen varsinkin nyt päässyt kunnon babymoodiin ja tällä hetkellä tuntuu, että tällä hetkellä on vaikea keskittyä oikein mihinkään muuhun kuin lähestyvään synnytykseen ja vauvanodotukseen.

Saatiin yhteistyön merkeissä PikkuVaniljalta aivan ihana turvakaukaloon laitettava Baby's Onlyn lämpöpussi, joka aiotaan ehdottomasti ottaa mukaan jo heti sairaalaan. Se osoittautui kyllä ihan yhtä ihanaksi kuin olin ajatellutkin, pehmeytensä lisäksi tuo vaaleanharmaa pussi on vielä tosi kauniskin. Lämpöpussi on kyllä kevätvauvalle ihan huippukeksintö autoreissuja varten, kun pienelle ei erikseen tarvitse pukea ulkovaatteita ja toinen pysyy lämpöisenä pussin sisässä vaikka ihan pelkän jumppiksen kanssa. Ja samaa pussiahan voi hyvin käyttää myös vaunuissa. Kirjoittelen enemmän käyttökokemuksia sitten kun baby on saapunut ja ollaan päästy sitä ihan kunnolla testailemaan.

Valmistelut vauvaa varten alkavat olemaan jo ihan hyvällä mallilla, pikkuhiljaa on tullut hankittua kaikkia puuttuvia tarvikkeita ja muuta. Harsot on pesty ja vaatteet viikattu lipastoon isoveljen vanhoihin pikkuvaatelokeroihin. Ensimmäiset tutit on nyt keitetty käyttövalmiiksi ja nenänniistäjät sun muut vanupuikot hankittu kaappiin odottelemaan. Pinnasängyn ajattelin pedata viikonloppuna.

Varsinainen sairaalakassi olisi nyt vielä pakkaamatta ja sen ajattelin oikeasti ottaa tehtäväkseni vaikka jo heti huomenna. Kovaa menkkajomotusta ja voimakkaita supistuksia on ollut nyt välillä jo ihan säännöllisestikin, joten ehkäpä sen kassin voisi varuilta pakkaillakin valmiiksi. Kyllähän se viimeksikin sai sitten lopulta odotella makkarin nurkassa montakin viikkoa, mutta oltiinpahan ainakin valmistauduttu.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

8. helmikuuta 2016

UUDEN ARJEN KYNNYKSELLÄ

Meidän taaperolla pyörähti tänään käyntiin viimeinen päiväkotiviikko ja itsellä on tässä jo valmiiksi vähän haikeat fiilikset, kun perjantaina sitten viimein sanotaan pojan kanssa heipat mukavalle henkilökunnalle ja hoitokavereille. Kuusi kuukauttahan Milton on ryhmässään pian ollut ja selkeästi toinen on jo kotiutunut paikkaan sen verran hyvin, että voikin aluksi tuntua vähän oudolta kun päivien seurana onkin ensi viikosta lähtien enimmäkseen vaan äiti.

Jännää kyllä jotenkin ajatella, että näin nopeasti se puoli vuotta sitten meni ja nyt ollaankin taas kotosalla, todennäköisesti ainakin vähintään seuraavat puolitoista vuotta (ehkä jopa kaksi, riippuen tietysti tulevan vauvan kehityksestä ja luonteestakin). Ja siinä vaiheessa kun päiväkotiarkeen palaaminen on meille seuraavan kerran ajankohtaista, on tämä meidän esikoinen jo ainakin 3-vuotias ja taidot ja kehitys menneet taas reippaasti eteenpäin.


Nyt muutaman viikon ajan mulla on ollut enää harvakseltaan koulupäiviä ja olen viettänyt aika monta päivää ihan yksikseen kotonakin. Tällä hetkellä tuntuu, että yksikin koulupäivä verottaa heti ainakin sen seuraavan päivän jaksamisen suhteen, kovilla tuoleilla tunnista toiseen istuminen on alkanut ottamaan jo aika koville ja tuntuu että joka paikkaan vaan särkee jos ei ole päivän aikana päässyt yhtään makoilemaan. 

Poika onkin nyt ollut vielä noin nelisen päivää hoidossa ja saanut siellä purettua energiaansa ja ulkoiltua sun muuta, itse kun olen enimmäkseen jaksanut oleskella vaan sohvalla vaaka-asennossa. Olen kuitenkin yrittänyt nyt vielä hakea Miltonin yksikseni rattailla iltapäivisin hoidosta, koska raitis ilma ja pieni lenkki tekee oikeasti vaan hyvää vaikka kuinka väsyttäisi. En kyllä muista että olisin viime raskauden loppuvaiheessa ollut näin äärettömän väsynyt ja voimaton, mutta tällä kertaa ei kyllä ole ollut mahdollisuutta nukkua yhtä paljon kuin viimeksi, joten ehkä silläkin on oma vaikutuksensa.


Tämän viikon jälkeen mulla ei kuitenkaan ole kuin yksi koulupäivä jäljellä ennen laskettua aikaa, joten päätettiin että irtisanotaan hoitopaikka nyt tämän viikon lopusta ja yritetään sitten pärjäillä kaksistaan kotona tämä viimeinen kuukausi. Onneksi meillä on nuo isovanhemmat niin suurena apuna tarvittaessa, että pääsen kyllä varmasti välillä lepäilemään yksiksenikin mikäli siltä kovasti tuntuu. Ja toisaalta on kyllä hyvä, että nyt viimeisten viikkojen aikana on tuollainen tehopakkaustaapero virittelemässä päivien ohjelmaa, eipähän jää aikaa mihinkään ylimääräiseen märehtimiseen ja jatkuvaan synnytystä ennakoivien oireiden kyttäykseen tai muuhun googlailuun.


Ensi viikosta lähtien olen siis taas virallisesti kotiäiti. Aika jännäähän tämä on nyt yhtäkkiä jatkaakin siitä mihin syksyn alussa jäätiin, mutta on kyllä oikeasti aivan ihanaa saada tuo pikkumuru taas kotiin ja läheisyyteen.

Mites onko siellä teidän lukijoiden joukossa tällä hetkellä enemmän kotiäitejä vai työssäkäyviä/opintoja suorittavia äitejä? Miten te viihdytte arjessa juuri nyt?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

4. helmikuuta 2016

RASKAUSKUVAUKSET

Edellisestä raskaudesta jäi kuvalliseksi muistoksi vain itse peilin kautta otettuja masuräpsyjä ja koska tämäkin odotus alkaa jo lähenemään loppua ja olen kenties viimeistä kertaa elämässäni raskaana, halusin tällä kertaa muistoksi myös ihan kunnon odotuskuvia. Lähdettiinkin siis muutama viikko sitten pikkumiehen kanssa ihan tositarkoituksella kameran eteen. Kuvat otettiin hotelli Klaus K:ssa Helsingissä ja kuvauksesta vastasi taitava Annina Segerman Photography.

Kameran eteen asettuminen aluksi vähän jännitti, koska oma kroppa oli näissä niin suuressa roolissa. Onneksi jännitystä oli lievittämässä tuo meidän pikkumies, joka osallistui kuviin aina kun juoksentelultaan malttoi. Viime raskauden aikana olin todella kriittinen muuttuvan kroppani suhteen, mutta tällä kertaa olen jotenkin oppinut hyväksymään sen ja ihan nauttimaankin siitä. Toivottavasti näistä kuvista välittyy kuinka onnellinen olen juuri nyt, sylissä täydellinen poika ja mahassa varmasti yhtä täydellinen tuleva pikkusisarus.


SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

1. helmikuuta 2016

RASKAUSVIIKKO 35

Kysyin eilen mieheltä, että joko pian ajattelit alkaa virittelemään meidän pienempään vessaan jotain toimivampaa vaipanvaihtosysteemiä. Vastaukseksi sain "heti kun on aikaa". Viimeksi meillä oli tässä vaiheessa jo hienot hoitopöytäviritelmät vierashuoneessa valmiina ja purkit ja purnukat nätisti rivissä vauvaa odottamassa. Jossain vaiheessa kuitenkin huomattiin, että vaipanvaihto oli paljon kätevämpää suoraan vesipisteen vieressä ja siirryttiin pikkuvessaan pesukoneen päälle. Nyt meillä olisi tarkoitus tehdä tuostakin systeemistä vähän käytännöllisempi, mutta heti kun on aikaa.

Viimeksi olin siis tässä vaiheessa jo hyvinkin valmiina vauvantuloon. Pyykit oli pesty, viikattu laatikoihin ja sänkykin pedattu valmiiksi pienelle nukkujalle. Tällä kertaa ei olla valmistauduttu ihan noin hyvissä ajoin. Sain tänään pestyä ensimmäisen koneellisen pientä pyykkiä, mutta pinnasängyssä ei kyllä ole vielä edes molempia laitoja paikallaan. Puhumattakaan mistään sairaalakasseista, joille en ole kerinnyt suoda vielä ajatustakaan.

Viikonloppuna siirryttiin siis 35. raskausviikon puolelle ja nyt täytyy sanoa, että olo alkaa olemaan jo aika tukala! Vauva ei selkeästi ole yhtään laskeutunut, koska tuntuu välillä tosi vaikealta hengittää ja muutenkin ahdistaa ja puristaa kovasti varsinkin istuma-asennossa. Olen ollut välillä nyt tosi väsynyt ja uuvun herkästi jo muutaman tunnin kaupungilla liikuskelusta. Yhtään ei tämä tila anna kyllä anteeksi nukkumisen suhteen ja jos jonain yönä unet jää vähän lyhyemmiksi niin seuraava päivä menee kyllä ihan koomassa.


Huomaan, että mielialat on alkaneet heittelemään aikalailla. Saatan tirauttaa itkuja välillä helpostikin ja hermostun todella nopeasti. Ollaan nyt pojan kanssa kinailtu aika paljon, toinen tuntuu testailevan rajojaan kahta kovemmin aina mitä väsyneempi olen ja oma kärsivällisyyteni tuntuu tällä hetkellä todella mitättömältä. Huomaan, että ahdistun nyt pienistäkin vastoinkäymisistä salamannopeasti ja korottelen täällä jatkuvasti ääntäni. Samalla yritän vaan hokea mielessäni, että kohta tää on ohi, kohta tää on ohi.

Muuten loppuraskaus tuntuu kuitenkin sujuvan aika normaalisti, kiloja on tähän mennessä tullut nyt 12 ja vielä nelisen kiloa olisi varaa tulla, jotta painaisin samanverran mitä Miltonia synnyttämään lähtiessäni painoin. En kyllä tosin panisi pahitteeksi, vaikka painoa ei ihan niin paljoa enää tähän päälle tulisi. Viimeksi mulla tuntui kuitenkin tässä vaiheessa olevan vielä pahempaa turvotusta kuin nyt, mutta vielähän tässä kerkeää sitä nestettäkin keräillä.

Täällä mennään nyt siis pienin askelin kohti loppua ja odotellaan kovasti kahden viikon kuluttua olevaa synnytystapa-arviota, jossa päästään taas pitkästä aikaa meidän pientä kurkkimaan. Vielä kaksi viikkoa niin sitten pystyttäisiin jo synnyttämään omalla paikkakunnalla, mikäli vauva nyt päättäisi jostain syystä ilmoitella itsestään paljon aiemmin kuin isoveljensä aikoinaan (vähän kyllä epäilen). Tällaista arjesta selviytymistähän tämä tällä hetkellä on, päivä kerrallaan mennään ja yritetään nauttia näistä viimeisistä hetkistä pallomahan kanssa. Ja hei mikä parasta, nyt ollaan päästy siihen vaiheeseen raskautta kun kävely on muuttunut sellaiseksi kauniiksi vaappumiseksi ja mummot sekä papat painelee jo rollaattoreineen kadulla ohi.

Miten teidän loppuraskaudet on sujuneet?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA