18. helmikuuta 2016

PINNAN ALLA

Tämä postaus on pyörinyt valmiina jo jonkin aikaa ja olen punninnut sen julkaisemisen kanssa suuntaan ja toiseen. Vaikka blogi on viime aikoina täyttynyt pääosin onnellisesta vauvanodotuksesta niin pinnan alla myös meidän perheessä elellään tälläkin hetkellä ihan tavallista arkea, joka ei suinkaan aina ole täysin ongelmatonta. Tämä aihe on itselleni aika arka, mutta halusin nyt kuitenkin puhua.


Muistan kuinka joskus lapsettomana kuuntelin kauhistuneena kadulla erästä äitiä, joka huusi lapselleen. Äiti huusi ja lapsi itki. Vaikken tiennyt mitään tilanteen taustasta, en lapsen käyttäytymisestä tai äidistä itsestään, kuulosti se ihan kamalalta. Miten joku saattoi tuolla tavalla huutaa pienelle lapselle?

Ja nyt teen sitä itsekin. Teen sitä aina silloin tällöin, joinain päivinä enemmän, joskus vähemmän. Toki äänen korottamisella ja huutamisella on eroa, eikä meillä nyt päivittäin ihan karjuta mutta silti. Olen aikaisemminkin kertonut, että meillä on nyt ollut vähän vaikeampi vaihe meneillään ja uhma on selkeästi alkanut nostaa päätään jo nyt. Oma jaksamiseni on tällä hetkellä aika tiukilla, kaikki tekeminen tuntuu vaivalloiselta ja hermot ovat kireällä. Tuntuu vaikealta käyttäytyä aikuismaisesti, kun itselläkin tekisi välillä mieli heittäytyä lattialle itkemään ettei äitikään nyt vaan halua eikä jaksa. En viitsi edes laskea kuinka monta kertaa päivässä tulee nykyään sanottua sana ei. Ihan liian monta. Älä kiipeä sinne pöydälle, tule alas, nyt lopetat. Eteisessä pukiessa lapsi heittäytyy joka ikinen kerta spagetiksi ja vaunuvarastossa saan väkisin nostaa huutavaa lasta rattaisiin, kun en nyt vain millään jaksa kantaa toista koko matkaa kaupungille.


Toisina päivinä huomaan olevani kärsivällisempi. Aloitan ensin hitaasti puhallellen ja sanon rauhallisesti ei, sitten vasta toistan saman hieman voimakkaammalla äänellä. Hyvinä päivinä saatan jopa asettautua lapsen tasolle ja rauhallisesti selittää miksi näin ei saa tehdä ja joskus se jopa tepsii. Huonoina päivinä kärsivällisyys ei riitä yhtään ja ärähdän heti, korotan ääntäni samantien eikä siinä vaiheessa kellään ole enää hyvä mieli.

Äänen korottamisesta tulee todella huono omatunto. Miksi minä teen niin, vaikka kaikki kasvatusoppaat sanovat että älä huuda lapsellesi. Joinain iltoina vaan itken kuinka huono äiti olen ja tuhoanko lapseni itsetunnon kehittymisen jo heti alkumetreillä. Raskaushormonit jylläävät minkä kerkeävät. Meidän perheessä on kyllä yleensäkin lupa näyttää tunteita, sekä positiivisia että negatiivisia. Me vanhemmatkin kinataan välillä aika kovaäänisesti enkä haluaisi opettaa lapsianikaan peittelemään negatiivisia tunteita, mutta silti mietin mennäänkö tällaisella kasvatuksella lopulta metsään.


Kiitän ja kehun paljon, sylittelen ja halailen, kuiskaan päivittäin kuinka paljon rakastan. Meillä osoitetaan kyllä paljon myös positiivisia tunteita. Silti äitiys on kuitenkin välillä myös uuvuttavaa. Vaikka sitä rakastaakin omaa lastaan enemmän kuin mitään ja itse hyppäisin vaikka junan alle tuon pienen ihmisen puolesta niin miksi sitä vaan välillä on niin vaikeaa käyttäytyä aikuismaisesti kaiken kaaoksen keskellä?

Ensi kerralla kun hermostun, yritän taas laskea kymmeneen ja miettiä miten olisi järkevintä toimia.  Haluaisin oikeasti oppia olemaan parempi.

Miten teillä kasvatetaan? Olenko ainut näiden ajatusteni kanssa?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

37 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin mahottoman tutulta. Pikkuhiljaa voi oppia. Niin haluan itsekin uskoa.

    VastaaPoista
  2. Et ole yksin. Mä olen myös äiti joka huutaa. Blogiin on monesti pitänyt aiheesta kirjoittaa. Harmittaa oma käytös, pitäisi osata olla aikuinen ja pitää se pinna. Mutta välillä ei onnistu. :( Meillä uhmataan ja tapellaan paljon! Ja oma pää ei aina pysy mukana.. Viimeksi noin puoli tuntia sitten HUUSIN lapsille, vielä tuossa omalla kerrostalon pihalla että kaikki varmasti kuulivat. Toinen tyttö tuuppasi toisen rappusiin kun oltiin viemässä rattaita vaunuvarastoon. Välillä mietin miten saan nämä pysymään hengissä kun tappelevat niin paljon. Ja minä huudan. Hienoa kasvatusta tosiaan...

    Mutta ihmisiä me äiditkin ollaan. Aina ei voi olla täydellinen. Teen aina selväksi tytöillekin jos suutun turhasta ja pyydän anteeksi. Mutta silti, kyllä se oma käytös välillä harmittaa ja kaduttaa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua ihan jännittää mitäs sitten kun meilläkin on kaksi jotka vielä keskenään tappelevat! Mutta tuo on totta, ihmisiä mekin vaan ollaan. Tsemppiä paljon teidänkin arkeen <3

      Poista
  3. Hyvä teksti! Varmasti jokainen vanhempi tähän syyllistyy, mutta tästä ei puhuta. Minä syyllistyn myös huutamiseen ja poden sen jälkeen heti huonoa omatuntoa. Nykyään en enään hermostu niin herkästi, ehkä sekin auttaa kun lapset ovat jo sen verran isoja ja omatoimisia. Väsyneenä myös mulla pinna todella kireällä, sen takia olen tehnyt oman väsymyksen eteen töitä ja nyt on sen suhteen parempi olla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin väsymys vaikuttaa tosi paljon siihen miten herkillä hermot on ja nyt raskaana kun tuntuu väsyttävän vähän kokoajan niin aikamoista taistelua oman jaksamisen kanssa välillä :/

      Poista
  4. No et todellakaan ole!Uhma nostaa päätään täälläkin ja hermot on äidillä koetuksella. Välillä mennään pidemmällä pinnalla, välillä tuntuu että napsahdan samantien. Tässä taas toisen nukkuessa enkelimäisenä päiväunia nieleskelen kyyneleitä ja mietin miksi piti taas hermostua ja räyhätä (kun toinen kiipeää sängystä tuhannetta kertaa). Välillä on niin huono omatunto ja pelkään, että kohta kun tuo napero alkaa puhumaan on sen ensimmäiset sanat:pitääkö koko ajan temppuilla tai kohta mä hermostun...eipä nuo kai rikki mene vaikka välillä ääni kohoaa. Itse vaan kun oppisi elämään tämän jatkuvan paskamutsi-fiiliksen kanssa :) Tsemppiä, olipa ihana lukea että en ole ainut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä sinnekin!! Tällaista tämä on, tuo fiilis on vaan niin kamala mikäli tulee jälkeenpäin :/

      Poista
  5. Oon huomannu ku ite oon väsynyt niin tulee tehtyä typeriä asioita, käyttäydyttyä hölmösti. Se on mun mielestä ihan ymmärrettävää kun vaan muistais aina lapsellekin oman tunteensa kertoa. Äitiä väsyttää ja pyytää anteeksi. On se vaan hurjaa! Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, pitää muistaa tosiaan itsekin pyytää anteeksi huonoa käytöstä eikä aina vaatia vaan lapselta, niin totta :)

      Poista
  6. Tiedän tuon tunteen, mutta se kuuluu äitiyteen. Yhtään puollustelematta itseäni ja muita vanhempia, jotka korottavat ehkä tarpeettomasti tai oikeasta syystä lapsilleen, olen sitä mieltä, että lapsen tulisi nähdä tunteita kotona, myös kiukkua. Sekin kasvattaa. Ja niin totta, tämän vuoksi äitiys on todella uuvuttavaa! Yritä olla soimaamatta itseäsi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon samaa mieltä, että haluan opettaa lapsille että tunteita saa näyttää ja on ihan okei kokea myös kiukkua tai muita negativiisia tunteita. Kun vaan löytäisi jonkinlaisen kultaisen keskitien tähän kaikkeen!

      Poista
  7. Kuulostaa tutulta. Tänään taas tehty pohjakosketus äitinä. Tsemppiä<3

    VastaaPoista
  8. Kuulostaa tutulle ja pohdin samoja juttuja. :/ Mäkin hermostun. Jätkä on mennyt hankalammaksi ja aloittanut mm. ihanan tavan kirkua aina kun kielletään. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä usein nauretaan päin naamaa jos kiellän jotain, siitäkin kyllä ärsyyntyy niin paljon!! :D

      Poista
  9. Voi kuule! Mä saan kanssa tosissaan opetella kärsivällisyyttä kun yleensä about joka ikinen kerta kun yritän lähteä näiden kanssa yhtään minnekään niin vauva parkuu ja se stressaa tuota isompaa ja sitten hänkin alkaa marista. Tosiaankin ole välillä korottanut ääntäni - ja sitten kyllä kaduttaa! Univelkaisena en myöskään ole aina kärsivällisimmilläni. Mut kuten sanottu, pitää olla armollinen myös itselleen, ei omalle inhimillisyydelle voi mitään. Kovasti voimia sinne, eiköhän me vielä opita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, tuota samaa odotellessa.. :/ Kiitos, paljon voimia teillekin arkeen!!

      Poista
  10. Nyt ei voi mitään muuta sanoa, kuin
    KIITOS!
    minulla menossa _vasta_ rv16 ja viimeksi eilen oli kuvailemasi päivä miulla. Pinna ERITTÄIN kireällä ihan vaan väsymyksestä. Sitä huutamista tuli harrastettua ihan liikaa.
    Useasti se pinna kyllä kestää, mutta sellaiset päivät, kun tuntuu että on huutanut enemmän lapselle kuin puhunut normaalilla äänellä sysää paskamutsi viitan painavana harteille.
    Ja juurikin samanlaisia ajatuksia pyörii jo päivänaikana päässä niinkuin sinulla! Yritän tiirailla lapseni silmistä, kuinka paljon tällä kertaa tuhosin. Luottaako ja rakastaako lapseni minua vähemmän nyt kun hänelle huusin..
    Joten kiitos. Kiitos kun kirjoitat näistä hankalistakin jutuista ♡
    Joskus kun ei vaan jaksa, vaikka kuinka yrittäisi.
    Äitikin on ihminen, joka tekee virheitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että tästä postauksesta oli hyötyä <3 Paljon tsemppiä! Mutta ihmisiä mekin tosiaan vaan ollaan :/

      Poista
  11. Kuulostaa ihan tutulta. Meilläkin on jo selkeä uhmaikä alkanut vaikka poika täytti vasta 1,5v. Raskaus ja hektinen arki eivät auta tätä asiaa yhtään.. Välillä sitä tuntee olevansa maailman huonoin äiti kun on vain äreä, väsynyt eikä jaksaisi touhuta mitään. Toki päivässä on paljon myös hyviä hetkiä. Mutta niin totta kun vain voi olla sekin että kyllä me äiditkin olemme vain tunteita tuntevia ihmisiä eikä aina vaan voi jaksaa. Parhaita äitejä olemme silti lapsillemme :)<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, pitää ajatella niin vaan että parhaita äitejä ollaan omille lapsillemme vaikkei täydellisiä oltaisikaan <3

      Poista
  12. Ihana Emmi<3 hieno kirjoitus, joka puhuttelee varmasti valtaosaa vanhemmista. Mä ärähdän välillä myös ja ääni korottuu turhankin usein, poden välittömästi huonoa omaa tuntoa, pyydän anteeksi ja selitän miksi suutuin.

    Toisaalta uskon, että myös vanhempien suuttuminen, äänen korottuminen ja kieltäminen opettaa lapsille arkea ja tunteiden hallintaa ja käsittelyä. Tietysti en kannustaisi ketään huutamaan lapselleen, mutta koska me kaikki olemme siinä tilanteessa todennäköisesti joskus, toivoisin että ne tilanteet osaisi kääntää jotenkin opettavaiseksi. Ei tunteiden ja reaktioiden piilottaminen opeta kenellekään ainakaan mitään hyvää.

    Toivon kuitenkin että oma äkkipikaisuus tällä hetkellä olisi edes osittain raskaudesta johtuvaa ja tasaantuisi pian :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Samaa mieltä, että tunteiden peittely on kyllä myös tosi huono vaihtoehto enkä missään nimessä haluaisi opettaa lapsiani peittelemään tunteitaan. Mäkin kyllä toivon, että oma äkkipikaisuus vähän laantuisi kun raskaus päättyy :)

      Poista
  13. Huutaminen ja jopa tietynlainen kuritus on mielestäni kuitenkin paljon pienempi paha kuin se, että lapsi tottelemattomuuttaan satuttaisi itsensä pahasti, ellei jopa vakavasti. Vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan ja joskus se vaatii hieman kovempaakin kuria. En toki siis tarkoita minkäänlaista väkivaltaa enkä kannusta huutamaan lapselle, mutta mielestäni hyssyttelemällä, pelkän ei sanan lausumisella tai tilanteita välttelemällä lapsen on hankalempi oppia oikean ja väärän ero.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin saa lapsi kyllä kiukuta jos siltä tuntuu, koska aina ei voi olla hyvällä päällä mutta muiden satuttamista tai itsensä vaaralle altistamista ei kyllä sallita ja näissä tilanteissa ollaan tosi tarkkoja. Ja joo, oon myös huomannut että ainakaan meillä pelkkä hyssyttely harvoin tehoaa yhtään mihinkään :)

      Poista
  14. Moikka :) Mun on pakko kysyä et mist ostit ton, viime postaukses olevan Palmolive suklaa suihkugeelin ? Äske käytti miehen kans yhres isoimmas prismas ja sielt ei löytyny tota, voi ku näin sen postaukses ni rakastuin oitis ku olen suklaa fani :)
    Turu terkuin, Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muistaakseni S-marketista ostettu. Mutta taisi olla muuten silloinkin hyllyn viimeinen puteli, joten voi olla että tuo on päässyt monesta kaupasta loppumaan jos suosittu :)

      Poista
  15. Nostan tosi paljon sulle hattua, että päätit kirjottaa tästä aiheesta. Tästä vaan puhutaan aivan liian vähän. Ja ymmärrän sua todella hyvin. Toivotankin siis paljon jaksamista, kärsivällisyyttä ja tsemppiä!

    Mua ainakin alkaa heti ihan suoranaisesti vituttaa, kun likka vetää jalat ihan löysäks makarooniks kun pitäis pukea. Ja itse olen vielä töissä päiväkodissa pienten ryhmässä, niin täytyy myöntää, että olen itkenyt joskus sen takia, ettei mun kärsivällisyys riitä enää kotona, kun oon käyttäny sen loppuun töissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pukemishomma on kyllä jännä kun siinä pistetään niin paljon aina vastaan. Nyt raskaana varsinkin ei millään jaksaisi taistella kun toinen vetää itsensä ihan veteläksi ja johonkin olisi kiire lähteä. Tsemppiä sinnekin!!

      Poista
  16. Olipas hyvä saada lukea kirjoituksesi. Tulee niin syyllinen olo kun joskus ei vaan jaksa muuta kuin huutaa. Äiti ei aina JAKSA olla kärsivällinen.. Mutta kiva tietää että tää ei oo vaan oma ongelmani.. Onneks kuitenkin huomattavasti enempi lapsi saa positiivista palautetta, haleja ja suukkoja. Koitetaan me äidit olla armollisia itsellemme vaikka vaikeeta se välillä onkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onneksi sitä positiivista kommunikointia on kuitenkin enemmän <3 Pitää vaan yrittää tosiaan olla itselleen armollinen tässäkin asiassa!

      Poista
  17. Valitettavasti tiedän ton paskamutsi-tunteen ihan liian hyvin.. Pyydän aina anteeksi lapselta, jos sorrun huutamaan, ja yritän selittää miksi hermostuin (esim. Äiti on väsynyt). Tietysti harmittaa että ihan liian usein joudun kyseisen asian vuoksi pyytämään anteeksi. Mutta omasta mielestä edistyn koko ajan omien tunteideni hallitsemisessa ja siinä lapsen asemaan asettumisessa. :) toivoisin että joskus huutaminen olisi kaukainen muisto vain. Se kun ei koskaan auta yhtään mitään. Pahentaa vaan. No mut ei tässä auta kuin tehdä parhaansa. Tsemppiä ja jaksamista sinne ja yritä olla itsellesi armollinen! Kuten sanottu: Kun voit itse hyvin, jaksat myös olla kärsivällisempi äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väsymys on kyllä paha, silloin on pinna itsellä niin kireällä ettei vaan jaksa olla kärsivällinen ja hermostuu liian nopeasti. En tiedä onko väsymykseen tulossa meillä muutosta kun saadaan vauvakin pian taloon, mutta ainakin toivon että nämä raskauden aiheuttamat hormonimyrskyt vähän laantuisivat :/

      Poista
  18. Minkä ikäinen poika teillä on?
    Kuulostaa niin tutulta toi kiukuttelu meidän kohta 2veeltä. Juuri toi pukeminen, vaunuihin meno yms ja oikeestaan lähes kaikki mitä tehdään saa aikaan kiukun ;) I feel you, tsemppiä kovasti sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän poika on ihan miltei 1v 10kk. Tsemppiä sinnekin, kai se jossain vaiheessa helpottaa ;)

      Poista
    2. Koittakaa olla huutamatta kotona lapsille tai kellekään. Meillä tytär aikuisena sairastui anoreksiaan. Mietin niin usein mitä olisin voinu tehdä toisin missä meni pieleen. Anteeksi minäkin aina pyysin kyllä. Sanotaan että lapset kestää kaikenlaista mutta ei ne kestä.

      Poista