30. maaliskuuta 2016

SYNNYTYSKERTOMUS

VAROITUS: Seuraava postaus sisältää pitkän ja perusteellisen selostuksen ikuisuudelta tuntuneen synnytyksen kulusta. Suosittelen skippaamaan, mikäli et halua lukea täysin kaunistelematonta tekstiä vauvantoimituksesta.

On tiistaiaamu, raskausviikkoja on jo 41+3 ja olen lopen kyllästynyt odottamiseen ja mahan kantamiseen. Säännöllisiä kipeitä supistuksia on tullut paljon ja parhaimmillaan kahdeksan tunnin ajan 10 minuutin välein. Esikoisen synnytys käynnistyi 41+2 ja olen ihmeissäni kun siitäkin ollaan jo menty yli. Edellisen päivän neuvolakäynnillä saatiin järkättyä yliaikaiskontrolliaikaa muutaman päivän aiemmaksi ja klo 8 olisi tarkoitus lähteä äitipolille.

Kätilön tapaamisen ja puolen tunnin käyrillä istuskelun jälkeen pääsen lääkärin vastaanotolle. Vauva ultrataan ja kaikki näyttää olevan kunnossa, virtaukset toimii ja istukka pelaa hyvin edelleen. Sitten onkin sisätutkimuksen vuoro ja olen itse aivan varma, että paikat ovat jo aivan valmiina synnytykseen. Ja mitä vielä. Lääkäri toteaa, että kohdunkaulaa on vielä reippaasti jäljellä ja olen auki vain sormelle. Eli ei mitään muutosta viikolla 37 tehtyyn synnytystapa-arvion aikaiseen tilanteeseen. Alan melkein itkemään. Voiko olla totta, supistukset eivät muka ole saaneet mitään aikaiseksi?

Lääkäri ehdottaa, että voidaan alkaa käynnistelemään synnytystä vaikka samantien. Pienen mietinnän jälkeen suostun, koska vaikuttaa siltä että vauva ei oikeasti ole syntymässä omin avuin ja oma jaksaminen alkaa oikeasti olla jo aika vähissä. Mulle laitetaan samantien ballonki, jonka tarkoitus on mekaanisesti ärsyttää kohdunsuuta käynnistämään synnytystä. Saan lähteä ballongin kanssa kotiin ja tarkoitus on palata sairaalalle, kun se on tippunut itsekseen pois.

Iltapäivän aikana ballonki aiheuttaa kipeitäkin supistuksia, jotka jatkuvat suurimmaksi osaksi säännöllisinä iltaan asti. Äitini tulee varuilta meille jo yöksi, jos lähtö tuleekin nopeasti. Puolen yön aikaan menen nukkumaan ja supistukset loppuvat. Herään kuitenkin kahden aikaan vessaan, jossa ballonki tipahtaa yhtäkkiä pois. Soittelen sairaalaan ja he käskevät tulemaan paikalle vasta aamulla, koska lapsivesiä ei alettaisi kuitenkaan näin yöaikaan enää puhkomaan. Nukun vielä muutamia tunteja, kunnes herään hermostuneena odottelemaan että kello lähenisi kahdeksaa ja päästäisiin miehen kanssa matkaan.


Saavuttuamme sairaalalle meidät ohjataan tarkkailuhuoneeseen. Makoilen käyrillä ja lääkäri tulee tekemään sisätutkimuksen. Kohdunkaulaa on edelleen niin paljon jäljellä, ettei lapsivesien puhkaisu mitenkään onnistu. Kätilö laittaa oksitosiinin tippumaan, jotta supistukset lähtisivät taas vauhtiin ja käynnistys etenisi. Supistukset alkavat ja tihenevät, tipan nopeutta lisäillään pikkuhiljaa. Puolen päivän aikaan supistukset alkavat jo tuntua pahoilta. Huohotan tarkkailuhuoneessa ja kieriskelen vuoroin sängyssä ja vuoroin jumppapallon päällä istuskellen. Muutaman tunnin kuluttua kipu on jo niin kovaa, etten pysy enää hiljaa. Itken ja huudan 5 minuutin välein tulevien supistusten aikana ja häpeän kun muut huoneessaolijat joutuvat kuuntelemaan.

Alan kaivata kivunlievitystä, koska tuntuu etten pärjää enää ilman. Tässä vaiheessa kohdunsuu on edelleen vain noin 3cm auki ja kaulaa vaan yhä jäljellä. En pääse saliin, koska en ole tarpeeksi avautunut eikä kivunlievitystä näin ollen ole hetkeen tiedossa. Itken miehelle kuinka kamalaa tämä on ja hetken mietin repiväni tipat irti käsistäni ja lähteväni kotiin. Kätilö näyttää onneksi huomaavan, etten oikeasti kestä enää ja pääsen samantien vielä lääkärille. Epäkypsästä tilanteesta huolimatta lääkäri onnistuu kuin onnistuukin puhkaisemaan kalvot ja suuri huojennus tulee, nyt synnytys vihdoin ehkä eteneekin.

Oksitosiini laitetaan tauolle ja aletaan odottelemaan omia supistuksia. Ne alkavatkin aika nopeasti voimakkaina ja alkavat heti avata paikkoja. Kun olen 4cm auki, pääsen synnytysalin puolelle. Kello on tässä vaiheessa 18.30. Saan eteeni kävelytelineen ja ilokaasumaskin, joiden avulla supistukset tuntuvat jo huomattavasti siedettävämmiltä. Hetken kuluttua supistukset alkavat kuitenkin tuntua jo vähän liiankin siedettäviltä ja huomaan naureskelevani ja höpötteleväni miehen kanssa taas enemmän. Kätilö tulee laittamaan oksitosiinitiputuksen takaisin ja pikkuhiljaa supistukset taas voimistuvat. En jaksa enää seistä ja siirryn sänkyyn makoilemaan. Klo 22 saakka kärvistelen sängyssä supistusten kanssa, niitä tulee tiheästi ja voimakkuus on nyt sitä luokkaa ettei ilokaasusta tunnu olevan enää mitään apua. Ähkin, huudan ja kiemurtelen paikoillani. Pyydän epiduraalipuudutusta, joka tullaankin pian jo laittamaan. Kehon valtaa edellisestä synnytyksestä tuttu ihanan rentoutunut ja lämmin olo, väsähdän sänkyyn. Mietin, että kuka hullu pystyy synnyttämään täysin luomuna.


Muutamia tunteja torkutaan miehen kanssa molemmat enkä tunne supistusten aikana enää kipua, ainoastaan lievää painontunnetta kohdunsuulla. Klo 24 aikaan olen kuitenkin jo 6-7cm auki, joten koko ajan tapahtuu vaikka itsellä on ollut nyt ihan hyvä olo. Pikkuhiljaa supistuskipu alkaa kuitenkin hiipiä jo takaisin ja mulle tullaan laittamaan lisäannos puudutetta. Nukahdan taas.

Lähemmäs klo 2 herään yhtäkkiä siihen, että paineentunne alakerrassa alkaa olemaan paljon kovempi. Mietin onko tämä nyt sitä ponnistamisen tarvetta, koska paine alkaa tuntua jo liian epämukavalta. Kutsutaan kätilö paikalle ja olen kuin olenkin 10cm auki. Vauva on kuitenkin vielä sen verran ylhäällä, että kätilö kehoittaa olemaan vielä hetken aikaa ponnistamatta. Ponnistamisen tarve senkun pahenee ja puolen tunnin kärvistelyn jälkeen sanon, että nyt tuntuu oikeasti todella pahalta.

Vauva on laskeutunut nyt alemmas ja saan luvan alkaa ponnistamaan. Yhtäkkiä alkaa ahdistaa. Sanon, että ponnistaminen pelottaa ihan hemmetisti ja pyydän puudutusta. Kätilö laittaa pudendaalipuudutteen ja pikkuhiljaa aloitellaan ponnistamista. Alku on vaikeaa. Tuntuu, etten tiedä yhtään miten pitäisi toimia ja kaipaan aika paljon tsemppausta. Mies seisoo vieressä ja kätilö neuvoo rauhallisesti koko ajan. Jokaisella supistuksella ponnistan ja vauva liikkuu ulospäin, mutta vetäytyy sitten taas takaisin sisään. Alan turhautua ja sanon, etten oikeasti saa tätä ulos täältä. Kätilö jatkaa tsemppausta ja mies päättää ottaa vähän järeemmät aseet käyttöön ja alkaa käskyttämään kunnolla. Ja sitten ponnistetaan, kaikin voimin. Mies huutaa vieressä että "kovempaa kovempaa" ja "nyt oikeesti hengität kunnolla". Tekisi mieli motata miestä, vaikka oikeasti tiedän ettei tästä mitään tulisi jos toinen ei olisi vieressä komentamassa.

Vihdoin ja viimein, 45 minuutin ponnistamisen jälkeen vauvan pää on puoliksi ulkona ja sattuu ihan sairaasti. Huudan kovaa ja puristan miehen käden melkein mustelmille. Kipu tuntuu nyt niin repivältä, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä kamalalta. Onneksi seuraava supistus tulee nopeasti ja yhtäkkiä vauva onkin jo ulkona, kello on 3.16. Sängylle kierähtää pieni kuperkeikan tekevä vauva, miehen silmät meinaavat tippua päästä ja itse alan vaan nauramaan onnesta. Se itkee ja se on tyttö, meidän oma tyttö.


Isä leikkaa napanuoran ja vauva nostetaan rinnalleni. Siinä se nyt on, meidän täydellinen pieni neitimme. Jostain syystä ei itketä, hymyilyttää ja naurattaa vaan. Olo on niin huojentunut ja onnellinen, ettei sitä vaan voi kuvailla. Onnistunut alatiesynnytys voittaa parin vuoden takaisen sektiosynnytyksen satanolla, miten ihanaa on saada lapsi syliin heti.

Saan muutaman tikin repeämiin, jonka jälkeen kätilö jättää meidät kolmistaan. Vauva tarttuu rintaan ja imee puolisen tuntia, saadaan aamupalaa saliin ja sylitellään pientä vuorotellen. Yritän nousta ylös, mutta jalkoja puuduttaa ja pyörryttääkin sen verran etten pääse sängystä vielä mihinkään. Vauvasta otetaan mitat ja mies pääsee kylvettämään toisen, itse saan sillä ainaa vielä vähän nesteytystä jotta olo  alkaisi taas kohentua.

Aamu alkaa jo sarastaa kun mut kyyditetään pyörätuolilla osaston puolelle. Mies tuo vauvan ja lähtee kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Itse makoilen vaan sängyssä pienen kanssa, väsymys on kaatava mutten saa unen päästä kiinni. Puhelimeen satelee onnitteluja ja valokuvailen pientä puolihämärässä. Pää tuntuu ihan höttöiseltä ja kroppa edelleen aivan puutuneelta, mutta olo on ihan älyttömän onnellinen. Musta on tullut kahden lapsen äiti.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

27. maaliskuuta 2016

KUULUMISIA VAUVAKUPLASTA







Iso kiitos kaikista onnitteluista, joita olette tänne ja instagramin puolelle laittaneet. Meidän vauva on nyt kolmen päivän ikäinen ja päästiin eilen kotiutumaan sairaalasta. Blogi eli viimeisen viikon ennen vauvan syntymää hiljaiseloa, koska olin rehellisesti sanottuna henkisesti ja fyysisesti ihan finaalissa nuo viimeiset päivät. Olin niin väsynyt ja loppu raskauteen, etten jaksanut enää oikein mitään ja jokainen päivä tuntui pieneltä selviytymistaistelulta.

Instan puolelle (@yhteenkasvettublogi) tuli kuitenkin kuulumisia vähän päiviteltyä ja sieltä moni huomasikin, että jouduttiinkin ihan muutama päivä ennen synnytystä Miltonin kanssa lastenosastolle yhdeksi yöksi. Tuossa vaiheessa alkoi olla jo itku kurkussa, poika kärsi hengitysvaikeuksista ja oma jaksaminen oli oli valmiiksi ihan piipussa. Yritin siinä samassa rytäkässä kärvistellä kipeiden säännöllisten supistusten kanssa ja saatiin tosissaan jännittää joutuisinko lähtemään keskellä yötä lastenosastolta synnytysosastolle, mutta nuo supistukset sitten lopahtivat eikä olleetkaan käynnistäneet yhtään mitään.

Mutta tosiaan, kahden päivän käynnistelyn tuloksena meidän pieni tyttö viimein saapui tähän maailmaan ja kaikki meni lopulta oikein hyvin, olin onnellinen että pääsin synnyttämään tällä kertaa alateitse eikä sektiolle ollut tarvetta. Meidän pikkuinen on aivan ihanan valloittava pieni neiti, johon ollaan kaikki niin rakastuneita. Tyttö oli kuin olikin ylimenevistä viikoista huolimatta pienikokoinen (3204g & 50cm) ja tuntui heti jotenkin todella heiveröiseltä, isoveli kun painoi syntyessään melkein vajaan kilon enemmän.

Muutaman päivän ajan siis oleskeltiin sairaalassa ja itsellä oli jo kova kiire kotiin, joten onneksi päästiin eilen kotiutumaan. Meidän synnytysosastolla oli parhaillaan päällä vierailukielto influenssakauden takia, mikä koski myös vauvojen sisaruksia eikä meidän harmiksi Milton päässyt osastolle muutakuin osaston ulkopuolelle kerran pikaisesti moikkaamaan. Toinen olikin sitten muutaman päivän ajan isovanhempien luona hoidossa, jotta mies pääsi käymään sairaalalla meidän luona. Itselläni olikin ihan kamala ikävä esikoista koko sairaalassaolon ajan, menin kuitenkin sairaalaan jo keskiviikkoaamuna ja vasta lauantaina iltapäivästä päästiin kotiin. Melkein neljä päivää erossaoloa tuntui aika raastavalta.

Nyt ollaan kuitenkin kotona ja isoveli on ottanut pikkusiskon oikein hyvin vastaan, näyttelee tälle tärkeimpiä lelujaan, silittelee ja haluaa halata. Pientä haastetta tuo kuitenkin se, ettei tuo meidän lähes 2-vuotias vielä oikein ymmärrä että vauva on todella pieni eikä sitä voi halata ihan samalla voimalla kuin aikuisia tai isompia lapsia. Siksi saadaankin olla nyt aika valppaana täällä kotona. Mies jäi kuitenkin kuukauden mittaiselle isyyslomalle vauvan synnyttyä, joten meitä on täällä onneksi kaksi vanhempaa vielä jonkin aikaa.

Kaikenkaikkiaan oma olo on tällä hetkellä aika ihmeellinen. Pitkä ja piinaava raskaus ja odotus on nyt takana, oma pieni tyttöni on vihdoin täällä ja meistä on tullut nelihenkinen perhe. Sanoin tänään aamulla miehelle, että nyt meidän elämästä ei oikeasti puutu enää mitään, me ollaan saatu kaksi upeaa lasta, kaikki se mitä toivottiinkin. Mutta me jatketaan nyt tuohon pieneen tuhisijaan tutustumista ja otetaan rennosti seuraavat päivät, kirjoittelen tarkempaa synnytyskertomusta vielä tässä lähiaikoina.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

25. maaliskuuta 2016

RAKKAUS


Meidän pieni tyttö syntyi viimein eilen 24.3. klo 3:16. Painoa neidille oli kertynyt 3204g ja pituutta 50cm. Synnytys päätettiin lopulta käynnistää raskausviikolla 41+3 ja tästä meni vielä vajaa kaksi vuorokautta, että pieni viimein saapui maailmaan. Pitkä synnytys oli rankka, mutta sujui lopulta hyvin ja saatiin kuin saatiinkin neiti täysin turvallisesti maailmaan.

Hän on niin täydellinen, ollaan yhtä onnea koko perhe. 

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

16. maaliskuuta 2016

LASKETTU AIKA

Niin se laskettu aika tuli.. ja meni. En ole vieläkään synnyttänyt, vaikka niin kovasti tälläkin kertaa luultiin että vauva tulisi maailmaan ajoissa ja neuvolassakin kovasti puhuttiin että tuskin menee laskettuun aikaan saakka. Tällä hetkellä viikkoja on jo 40+4 ja edelleen vaan vauva viihtyy visusti mahan sisäpuolella. Olen selkeästi kunnon hautojamamma, siellä nuo pienet pysyy vaikka kuinka alhaalla oltaisiin ja jatkuvasti tuloillaan.


Pakko sanoa, että ei tässä mielialat viime päivinä enää kovinkaan positiiviset ole olleet. Muistan kuinka viime kerralla olin todella itkuherkkä lasketun ajan jälkeen, mutta tällä kertaa olen ollut vain hyvin kiukkuinen. Mieliala saattaa vaihdella paljon yhdenkin päivän aikana, aamut jaksaa yleensä olla vähän paremmalla tuulella mutta iltaisin olen kyllä ollut niin herkkä kaikelle.

Jokainen päivä kuluu niin hitaasti, kävely sattuu ja sohvalta nouseminen sattuu eikä mikään vaate tunnu enää mahtuvan päälle. Pitäisi varmaan keksiä mahdollisimman paljon tekemistä jotta saisi muuta ajateltavaa, mutta ei oikein ole energiaa yhtään mihinkään. Kävelykin tuntuu jo niin raskaalta ja menee vaan yhdeksi puuskuttamiseksi, kun saa jatkuvasti niin kipeitä supistuksia aikaan. Jotka siis vaan alkavat aina loppuakseen hetken kuluttua. Pojan kanssa ollaan nyt kuitenkin yritetty käydä päiväsaikaan aina jossain, pikkumieskin kun vaan turhautuu pelkästä sisälläolosta.


En tiedä mikä siihen lopulta oikeasti vaikuttaa, miksi toisten lapset syntyvät järjestäen aina viimeistään laskettuna aikana ja toiset äidit senkun odottavat ja odottavat vauvojaan. Viimeksi olin vielä malttamattomampi ja yritin kaikenlaisia keinoja synnytyksen käynnistämiseksi ilman minkäänlaisia tuloksia, mutta tällä kertaa en ole jaksanut oikein muuta kuin odottaa. Mistään käynnistely-yrityksestä ei tuolloinkaan tuntunut olevan apua ja synnytys sitten lopulta käynnistyi kun oli käynnistyäkseen, vaikka ei sitten kyllä edennytkään niinkuin olisi pitänyt. Viimeksi olin myös varmasti malttamattomampi senkin takia, ettei voinut yhtään tietää koska lapsi tulisi kun taas tällä kertaa sitä osaa jo vähän veikata että tässä saattaa oikeasti vielä mennä kun esikoinenkin syntyi lopulta vasta 41+3.


Eniten pelkään ehkä sitä, että tämäkin vauva on kääntänyt itsensä virhetarjontaan ja lopulta mennään taas sektioon. Ja aina mitä pidemmälle raskausviikoissa mennään niin sitä suurempihan tuo riski erilaisille synnytyskomplikaatioille on.

Lohduttavaa kuitenkin on ajatus, että maksimissaan puolitoista viikkoa tässä joutuu enää kärvistelemään ja viimeistään pääsiäisenä vauvaa aletaan auttelemaan ulos maailmaan. Ainakaan meille ei enää näytä olevan tulossa kovinkaan pienikokoista lapsosta, tytöllä kun on tässä vielä aikaa kasvatella painoaan ja viime neuvolakäynnilläkin sf-mitta oli vaan noussut, joten jonkinlaista viime hetken kasvuspurttia on selkeästi meneillään.

Onkos siellä muita joilla on odotukset mennyt reippaasti yli lasketusta ajasta? Miten olette saaneet ajan kulumaan nämä viimeiset viikot? Oletteko yrittäneet käynnistellä synnytystä joillain kotikonsteilla?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

13. maaliskuuta 2016

VÄLIKAUDEN SÄVYJÄ

Eilen oli ensimmäinen kunnon keväinen päivä ja ulkona oli oikeasti jo aika lämmintä. Lähdettiin vähän ulkoilemaan aurinkoiseen säähän ja päästiin viimein vaihtamaan pojankin toppahaalari vähän kevyempään ulkoiluasuun.

Miltonille ei ole nyt talven aikana tullut mitään kovinkaan suurta kasvupyrähdystä ja syksyllä ostettu Polarn O. Pyretin fleecevuorellinen haalari mahtui vielä oikein hyvin päälle, joten se saa toimittaa ulkoiluhaalarin virkaa vielä tämän kevään. Ollaan oltu ihan supertyytyväisiä tähän haalariin ja voisin näitä mieluusti suosia tulevaisuudessakin, istuu meidän pitkänhoikalle mutta harteikkaalle pikkumiehelle tosi hyvin.


Gugguun uudesta kevätmallistosta ostin pojalle pukuun hyvin sopivat petroolin väriset puuvillaiset pipon ja tuubihuivin. Tykkään näistä Gugguun tupsupipoista ja nuo huivit on myös ihan huippuja, merinovillaista huivia ollaan käytetty läpi talven ja nyt siirryttiin tuohon kevyempään puuvillaiseen huiviin. Muutamia trikoopipoja on tullut myös kevääksi hankittua.

Miltonin välikausivaatetus alkaa olla jo aika hyvällä mallilla. Viime kesänä vielä kovin reiluna hankittu Mini Rodinin beige Pico-takki on edelleen ihan sopiva kaupunkireissuille ja kirppikseltä meille on vielä kotiutumassa ihana saman merkin Pingu-tuulitakki. Kevätkenkiä sen sijaan meillä ei vielä ole ollenkaan. Kaikki viime syksyn lenkkarit on jo pieniä, joten ajattelin hankkia ainakin yhdet ulkoiluun sopivat lenkkarit sekä siistimpään käyttöön Converset.


Vauvan välikaudesta postailen sitten vähän myöhemmin kun tiedän onko kaikki hankkimani vaatteet varmasti sopivankokoisia meidän tulevalle pienelle, mutta ainakin jonkinlaista samistelumeininkiä tiedossa isoveljen kanssa.

Miltä näyttää teidän lasten välikausi?

P.S. Täällä ollaan edelleen kokonaisena pakettina. Laskettu aika tuli ja meni ja nyt jännätään meinaako tämäkin pieni oikeasti odotuttaa itseään yhtä pitkälle kuin isoveli kaksi vuotta sitten vai kenties vielä pidemmälle. Viime yön valvoin jo supistusten kanssa, mutta eiköhän ne lopahtaneet nyt aamulla taas. Toivottavasti pian alkaisi jo tapahtumaan kunnolla.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

9. maaliskuuta 2016

ODOTTELUA


Odottavan aika on niin pitkä. Mitä vähemmän päiviä laskettuun aikaan on, sitä hitaammin kello tuntuu käyvän. Me täällä vietellään kotipäiviä pikkumiehen kanssa ja vaikka vauva painaakin jo todella alhaalla niin supistuksia on nyt taas ollut sen verran vähemmän, että olen pystynyt hoitamaan poikaa onneksi ihan yksiksenikin.

Oma mieliala vaihtelee ihan päivittäin. Välillä kaikki tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta, kun taas toisina päivinä ääni kellossa on ihan toinen. Ollaan nyt yritetty kehitellä joka päivälle aamupäiväksi jotain, nähdä ystäviä tai käydä perhekahvilassa yms. jotta pysyisin itse pirteänä ja Miltonkin saisi energiaa purettua.


Tänään neuvolassa mua kehoitettiin nyt vaan nauttimaan näistä viimeisistä hetkistä yhden lapsen kanssa ja vaikka olisin jo täysin valmis toivottamaan vauvan tervetulleeksi meidän joukkoon, niin olen silti yrittänyt nauttia näistä hetkistä. On ollut oikeasti ihanaa saada olla Miltonin kanssa taas kotona ja itsestä on tuntunut hyvältä, ettei ole tarvinnut olla niin paljoa pienestä erossa. Poikakin tuntuu selkeästi viihtyvän taas kotona ja on ihana nähdä toinen noin tyytyväisenä.


Meidän päivät kuluvat oikeastaan aika samalla kaavalla. Nukutaan yleensä seitsemään, jolloin Milton kömpii viereeni meidän huoneeseen ja köllötellään yhdessä sängyssä vielä jonkin aikaa ilman mitään kiirettä. Noustaan rauhassa ylös, katsellaan lastenohjelmia ja syödään aamupalaa. Vaikka tuo meidän taapero onkin kovin meneväistä sorttia eikä kauaa paikallaan viihdy, niin nyt lähempänä kahden vuoden ikää meilläkin on alkanut näkymään jo pieniä rauhoittumishetkiä päivien aikana.

Aamupalan jälkeen ollaan sitten yleensä pikkuhiljaa lähdetty liikkeelle. Välillä isovanhemmat ovat käyneet Miltonin kanssa puistoilemassa niin että olen itse saanut levättyä tai tehtyä jotain täällä kotona mikä on ollut kyllä tosi mukava apu. Joinain päivinä väsymys iskee vähän isompana ja vaikken yleensä nuku päiväunia koska menen niistä niin tokkuraiseksi niin tänään olin kyllä sen verran loppu, että nukuin pojan kanssa yhdessä unet ja heräilin hetkeä myöhemmin hölmistyneenä kippurasta lastensängystä. Mutta teki kyllä hyvää.


Neuvolassa kaikki oli nyt enimmäkseen entisellä mallilla, lähinnä juteltiin loppuraskauden mielialanvaihteluista ja arjen jaksamisesta yleensäkin. Mittausten mukaan vauva tuntui kuitenkin muutaman viime viikon aikana ottaneen jonkinlaisen kasvuspurtin ja terveydenhoitaja veikkasi että aiemmin arvioidun pienen vauvan sijaan meille olisi sittenkin tulossa ihan keskikokoinen lapsonen. Mutta saa nähdä, nuo mittaustuloksethan saattavat aina vähän muutenkin vaihdella ja vauvan todellisen koon näkee oikeasti lopulta vasta syntymän jälkeen.

H-hetki siis lähenee ja vaikken laskettuun aikaan mitenkään kovin fiksoitunut ole, kun edelliselläkin kertaa mentiin reippaasti yli niin kyllä se silti jännittää yhä enemmän mitä pidemmällä ollaan. Reilun kahden viikon kuluttua vauva on ainakin viimeistään syntynyt, joten pian tämä odotus todella on ohi ja me ollaan viimein nelihenkinen perhe.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

7. maaliskuuta 2016

ARKI JA JAKSAMINEN

Nyt elellään jo maaliskuuta, mutta talven puolella tunnutaan menevän edelleen. Meidän taapero nukkuu onneksi todella kiitettävästi öisin, joten itsekin olen saanut yleensä ihan hyvät yöunet, mutta näin raskaana väsymys on silti ollut vähän jatkuvasti läsnä. Varsinkin tässä loppuvaiheessa on tuntunut välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikealta pysyä hereillä päivisin ja joitain viikkoja sitten oli pätkä kun olisin vaan voinut nukkua kaikki mahdolliset hetket. Pianhan meillä alkaakin vauvan saavuttua taas yövalvomiset ja mielenkiinnolla odotan mitä tällä kertaa on luvassa, valvooko vauva kaiket yöt vai heräileekö vain muutamia kertoja syömään niinkuin veljensä aikoinaan. Esikoinenhan meillä on ollut ihan huippunukkuja vastasyntyneestä saakka ja koko vauva-aika meni ihan vaan muutamilla yöherätyksillä. Voi siis olla että tänä keväänä ei nukutakaan enää yhtä paljon kuin kaksi vuotta sitten. 

Neuvolan suosituksesta on nyt raskausaikana tullut syötyä D-vitamiinia ja foolihappoa ja olen yrittänyt parhaani mukaan kyllä syödä päivittäin riittävän ravitsevasti ja monipuolisesti. Nyt lopussa ruokahalu on kuitenkin huomattavasti vähentynyt ja välillä on pitänyt ihan muistutella itseään syömään säännöllisesti, nälän tunnetta kun ei ole enää samalla tavoin tuntenut. Herkut kyllä ovat maistuneet..


Me lähdettiin nyt kevääksi mukaan Vermanin yhteistyökampanjaan ja saatiin testiin Minisun D-tippoja sekä Rela Dropseja (+D3), joita olisi tarkoitus lähteä testailemaan meidän tulevan vauvan kanssa, kunhan tuo pieni nyt päättää tuolta maailmaan putkahtaa. Minisun- ja Rela-tuotteethan sopivat molemmat koko perheelle käytettäväksi ja D-vitamiini onkin kuulunut tippamuodossa myös esikoisemme päivittäiseen vitamiininsaantiin vauvasta saakka. Miltonin ollessa ihan pieni käytettiin myös Rela-tippoja kun toinen kärsi hieman vatsavaivoista varsinkin iltaisin ja onhan nuo maitohappobakteerivalmisteet olleet meillä apuna myös kaikkien pojan lukuisten korvatulehduksien hoitoon syötyjen antibioottikuurienkin rinnalla. Meidän esikoisen vauva-aikana vitamiinisuositukset olivat aikalailla samanlaiset kuin nyt ja herkästi meillekin suositeltiin juuri maitohappobakteerivalmistetta D-vitamiinin rinnalle.


Nämä uudet Minisun D-tipat sisältävät siis oliiviöljyä (extra-neitsytoliiviöljyä) ja ovat siksi luonnollisempia. Yleensähän vastaavissa tuotteissa käytetään pitkäkestoista MCT-öljyä, joka on peräisin kookos- tai palmuöljystä. Näissä uusissa on nyt myös lisäksi helppo pipettiannostelu. Vauvoillehan  suositellaan Suomessa 10 mikrogramman annosta päivittäin ympäri vuoden.

Rela Drops +D3 -maitohappobakteeritipat taas lisäävät vauvojen vastustuskykyä ja samalla turvaavat myös tuon D-vitamiininsaannin. Tässä on myös muutettu tuo purnukka tuubiksi, jotta se olisi mahdollisimman käyttäjäystävällinen ja tipat saisi annosteltua helpommin. Nämä voi ottaa käyttöön heti kun vauva on kahden viikon ikäinen ja tuolloinhan niitä masuvaivojakin saattaa alkaa jo aika usein pienillä ilmaantumaan.

Nyt vaan kevään tuloa ja valon lisääntymistä odotellessa. Ja tietysti sitä vauvaa, jota täällä odotellaan jo kuin kuuta nousevaa.

Millaisia vitamiineja teidän perheessä käytetään?



Yhteistyössä Verman

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

4. maaliskuuta 2016

EROT RASKAUKSIEN VÄLILLÄ

Laskettuun aikaan on enää viikko aikaa ja täällä kotona makoillessa olen taas alkanut lueskelemaan blogin arkistoja ja palaillut kahden vuoden takaisiin fiiliksiin. Niin se aika vaan tuntuu kultaavan muistot, sillä olin jo ehtinyt unohtaa miten raskaita nämä ihan viimeiset viikot oikeasti ovatkaan ja lueskellessani vanhoja tekstejäni huomasin että aika samoilla fiiliksillä mennään taas.

Päällimmäisenä on kärsimättömyys, en millään jaksaisi enää odottaa että saataisiin vauva mahan tälle puolen, kroppa palautuisi taas omaksi itsekseen ja mieliala tasaantuisi. Poikaa odottaessa mulla oli ihan tosi pahoja mielialavaihteluja lopussa ja tälläkin kertaa mieli on ollut kyllä aika ailahtelevainen, joskin ei ainakaan vielä ihan yhtä pahaa luokkaa. Tällä hetkellä päivät tuntuvat vähän vaihtelevan, eilen oli suht virkeä olo ja kävin jopa vähän kaupungilla kun taas tänään ei ole tehnyt mieli tehdä yhtikäs mitään. Pojan kanssa on tullut yritettyä puuhailla, mutta mitään siivousvimmoja ei täällä ole kyllä tässä raskaudessa juuri missään vaiheessa näkynyt. Olen ottanut tavoitteeksi täyttää ja tyhjentää tiskikoneen kerran päivässä ja pestä ehkä koneellisen pyykkiä, mutta muuten meidän perheen miehet on kiitettävästi hoitaneet muut siivoukset kuten imuroinnit ja lelujen keräilyt.



Vauva on ihan tuloillaan, supistelee epäsäännöllisesti mutta kivuliaasti ja oikeastaan joka ilta olen luullut yöllä lähteväni jo synnyttämään, mutta vielä täällä ollaan yhdessä koossa. Maha on mielestäni valahtanut ihan silmiinpistävän alas, vähäinenkin kyykisteleminen sattuu ja vauvan liikkuessa tuntuu välillä kuin toinen olisi jo osittain ulkona. Viimeksi ei edes tuntunut, että esikoinen olisi missään vaiheessa ollut näin alhaalla ja tässä vaiheessa kävin viimeksi vielä lenkkeilemässäkin, nyt ei kyllä lenkit enää onnistuisi.

Jännää miten erilaisiksi nämä raskaudet lopulta osoittautuivat mahan muodosta lähtien. Siinä missä viimeksi maha oli terävä eteenpäin työntyvä pyöreä pallo niin tällä kertaa se on kasvanut sellaiseksi muhkeaksi ja sivusuuntaan leveneväksi. Voikohan lapsen sukupuolella tosiaan olla niin paljon vaikutusta vatsan ulkomuotoon? Itse ainakin näen tämän nykyisen vatsan niin selkeänä tyttömahana kun vertaa viime raskauden mahaan, joten ehkä meille tosiaan on aika varmasti tulossa tyttö.


Tässä vielä loppuun vertailukuvaa viime raskaudelta. Ensimmäinen kuva on otettu kuukautta ennen laskettua aikaa ja toinen kuva viikolla 41+1 eli päivää ennenkuin lapsivettä lähti tulemaan. Näytin siis aivan erilaiselta eikä maha tuossa viimeisessä kuvassa edes näytä kovinkaan laskeutuneelta kun vertaa tähän tämänhetkiseen olomuotoon.

Miten muut odottajat jakselee? Onko teillä mielestänne selkeästi "tyttö- tai poikamaha"?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

1. maaliskuuta 2016

KAKSI VAIPPAIKÄISTÄ


Niin siinä vaan kävi, että tällä äidillä on täällä ihan pian kaksi vaipatettavaa. Siinä missä moni kahta vuotta lähentelevä taapero harjoittelee jo pottailua ja kulkee ehkä päivisin jo pelkissä pikkuhousuissa, on meillä vaipanvaihto edelleen hyvinkin iso osa arkea. Kiinnostus pottaharjoittelun aloittamiseen tuntuu olevan todella yksilöllistä eri lapsilla ja toisilla motivaatio tähänkin herää selkeästi aikaisemmin kuin toisilla. Olen kovasti yrittänyt lueskella netistä aiheeseen liittyen, mutta mitään tiettyä suositeltua ikää ei tällekään kehitysvaiheelle taida oikein olla. Poikien sanotaan olevan hieman hitaampia tämän taidon oppimisessa, mutta uskon että nämä ovat kyllä ihan lapsikohtaisiakin sukupuoleen katsomatta. Meillä ei vain olla vielä valmiita.

Päiväkodista kerrottiin loppuvuodesta, että poika oli istuskellut siellä jo muiden kanssa potalla ihan mielellään kun seurana oli ollut kirjoja yms. puuhaa. Vaikkei istuskelu ollut tainnut tuottaa sen kummempaa tulosta niin pottaa oli kuitenkin alettu tehdä pikkuhiljaa tutuksi ja johan tuolla meidänkin vessassa on jo muutaman kuukauden potta majaillut valmiina.


Tällä hetkellä meillä käydään potalla istuskelemassa noin kerran päivässä ja poika menee sinne usein ihan omatoimisesti. Vielä potta on kuitenkin ajanut ennemminkin tuolin virkaa, istuskellaan siellä aina vähän aikaa ja lueskellaan samalla kirjoja. Painostamaan ei olla ryhdytty, eikä muutenkaan viitsitä ottaa asiasta kummempaa stressiä. Kaikki tapahtuu aikanaan ja tällä hetkellä energiaa menee itsellä niin paljon kaikkeen muuhun, että tuntuukin helpommalta odottaa vähän myöhempään kevääseen tämän asian kanssa. Vaikka tuo meidän taapero haluaakin nykyään jo tehdä monia asioita hyvinkin omatoimisesti, niin jotenkin näen että toinen on kuitenkin vielä aika pieni enkä koe että tämän asian suhteen tarvitsisi kiirehtiä ennen kuin toinen on oikeasti valmis.

Kohta meillä on täällä talossa sitten kaksi vaippaikäistä. Siinä missä pojan vaipat tulee nykyään vaihdettua vähän lennossa muiden touhujen lomassa niin vauvalle on järkkäilty wc:hen mahdollisimman käytännöllistä hoitopistettä. Vauvallehan sitä sitten vaihdetaan vaippaa vähän väliä, joten varmasti poikakin tulee usein seuraamaan vierestä kun pikkusisarukselle vaihdetaan vaippaa. Ehkäpä tämä edesauttaa toista motivoitumaan pottailuun tai sitten siinä käy juuri toisinpäin ja potasta tulee vielä vähemmän kiinnostava..? Jännä nähdä.


Meillä käytetään pääosin housuvaippoja ja ollaan koettu ne kaikkein kätevimmiksi vilkkaan taaperon kanssa. Nämä saamamme Liberon Touch -vaipat on istuvuudeltaan meidän taaperolle kyllä tosi hyviä ja niitä hankitaan varmasti jatkossakin. Vauvalle tullaan varmasti taas kokeilemaan vähän kaikenlaisia vaippavaihtoehtoja, jotta nähdään mitkä menee parhaiten.

Kertokaahan parhaita vinkkejänne kuivaksi opettelussa, milloin teillä luovuttiin vaipoista ja mitkä keinot te koitte toimivimmiksi?

Yhteistyössä Libero ja Blogirinki


SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA