30. maaliskuuta 2016

SYNNYTYSKERTOMUS

VAROITUS: Seuraava postaus sisältää pitkän ja perusteellisen selostuksen ikuisuudelta tuntuneen synnytyksen kulusta. Suosittelen skippaamaan, mikäli et halua lukea täysin kaunistelematonta tekstiä vauvantoimituksesta.

On tiistaiaamu, raskausviikkoja on jo 41+3 ja olen lopen kyllästynyt odottamiseen ja mahan kantamiseen. Säännöllisiä kipeitä supistuksia on tullut paljon ja parhaimmillaan kahdeksan tunnin ajan 10 minuutin välein. Esikoisen synnytys käynnistyi 41+2 ja olen ihmeissäni kun siitäkin ollaan jo menty yli. Edellisen päivän neuvolakäynnillä saatiin järkättyä yliaikaiskontrolliaikaa muutaman päivän aiemmaksi ja klo 8 olisi tarkoitus lähteä äitipolille.

Kätilön tapaamisen ja puolen tunnin käyrillä istuskelun jälkeen pääsen lääkärin vastaanotolle. Vauva ultrataan ja kaikki näyttää olevan kunnossa, virtaukset toimii ja istukka pelaa hyvin edelleen. Sitten onkin sisätutkimuksen vuoro ja olen itse aivan varma, että paikat ovat jo aivan valmiina synnytykseen. Ja mitä vielä. Lääkäri toteaa, että kohdunkaulaa on vielä reippaasti jäljellä ja olen auki vain sormelle. Eli ei mitään muutosta viikolla 37 tehtyyn synnytystapa-arvion aikaiseen tilanteeseen. Alan melkein itkemään. Voiko olla totta, supistukset eivät muka ole saaneet mitään aikaiseksi?

Lääkäri ehdottaa, että voidaan alkaa käynnistelemään synnytystä vaikka samantien. Pienen mietinnän jälkeen suostun, koska vaikuttaa siltä että vauva ei oikeasti ole syntymässä omin avuin ja oma jaksaminen alkaa oikeasti olla jo aika vähissä. Mulle laitetaan samantien ballonki, jonka tarkoitus on mekaanisesti ärsyttää kohdunsuuta käynnistämään synnytystä. Saan lähteä ballongin kanssa kotiin ja tarkoitus on palata sairaalalle, kun se on tippunut itsekseen pois.

Iltapäivän aikana ballonki aiheuttaa kipeitäkin supistuksia, jotka jatkuvat suurimmaksi osaksi säännöllisinä iltaan asti. Äitini tulee varuilta meille jo yöksi, jos lähtö tuleekin nopeasti. Puolen yön aikaan menen nukkumaan ja supistukset loppuvat. Herään kuitenkin kahden aikaan vessaan, jossa ballonki tipahtaa yhtäkkiä pois. Soittelen sairaalaan ja he käskevät tulemaan paikalle vasta aamulla, koska lapsivesiä ei alettaisi kuitenkaan näin yöaikaan enää puhkomaan. Nukun vielä muutamia tunteja, kunnes herään hermostuneena odottelemaan että kello lähenisi kahdeksaa ja päästäisiin miehen kanssa matkaan.


Saavuttuamme sairaalalle meidät ohjataan tarkkailuhuoneeseen. Makoilen käyrillä ja lääkäri tulee tekemään sisätutkimuksen. Kohdunkaulaa on edelleen niin paljon jäljellä, ettei lapsivesien puhkaisu mitenkään onnistu. Kätilö laittaa oksitosiinin tippumaan, jotta supistukset lähtisivät taas vauhtiin ja käynnistys etenisi. Supistukset alkavat ja tihenevät, tipan nopeutta lisäillään pikkuhiljaa. Puolen päivän aikaan supistukset alkavat jo tuntua pahoilta. Huohotan tarkkailuhuoneessa ja kieriskelen vuoroin sängyssä ja vuoroin jumppapallon päällä istuskellen. Muutaman tunnin kuluttua kipu on jo niin kovaa, etten pysy enää hiljaa. Itken ja huudan 5 minuutin välein tulevien supistusten aikana ja häpeän kun muut huoneessaolijat joutuvat kuuntelemaan.

Alan kaivata kivunlievitystä, koska tuntuu etten pärjää enää ilman. Tässä vaiheessa kohdunsuu on edelleen vain noin 3cm auki ja kaulaa vaan yhä jäljellä. En pääse saliin, koska en ole tarpeeksi avautunut eikä kivunlievitystä näin ollen ole hetkeen tiedossa. Itken miehelle kuinka kamalaa tämä on ja hetken mietin repiväni tipat irti käsistäni ja lähteväni kotiin. Kätilö näyttää onneksi huomaavan, etten oikeasti kestä enää ja pääsen samantien vielä lääkärille. Epäkypsästä tilanteesta huolimatta lääkäri onnistuu kuin onnistuukin puhkaisemaan kalvot ja suuri huojennus tulee, nyt synnytys vihdoin ehkä eteneekin.

Oksitosiini laitetaan tauolle ja aletaan odottelemaan omia supistuksia. Ne alkavatkin aika nopeasti voimakkaina ja alkavat heti avata paikkoja. Kun olen 4cm auki, pääsen synnytysalin puolelle. Kello on tässä vaiheessa 18.30. Saan eteeni kävelytelineen ja ilokaasumaskin, joiden avulla supistukset tuntuvat jo huomattavasti siedettävämmiltä. Hetken kuluttua supistukset alkavat kuitenkin tuntua jo vähän liiankin siedettäviltä ja huomaan naureskelevani ja höpötteleväni miehen kanssa taas enemmän. Kätilö tulee laittamaan oksitosiinitiputuksen takaisin ja pikkuhiljaa supistukset taas voimistuvat. En jaksa enää seistä ja siirryn sänkyyn makoilemaan. Klo 22 saakka kärvistelen sängyssä supistusten kanssa, niitä tulee tiheästi ja voimakkuus on nyt sitä luokkaa ettei ilokaasusta tunnu olevan enää mitään apua. Ähkin, huudan ja kiemurtelen paikoillani. Pyydän epiduraalipuudutusta, joka tullaankin pian jo laittamaan. Kehon valtaa edellisestä synnytyksestä tuttu ihanan rentoutunut ja lämmin olo, väsähdän sänkyyn. Mietin, että kuka hullu pystyy synnyttämään täysin luomuna.


Muutamia tunteja torkutaan miehen kanssa molemmat enkä tunne supistusten aikana enää kipua, ainoastaan lievää painontunnetta kohdunsuulla. Klo 24 aikaan olen kuitenkin jo 6-7cm auki, joten koko ajan tapahtuu vaikka itsellä on ollut nyt ihan hyvä olo. Pikkuhiljaa supistuskipu alkaa kuitenkin hiipiä jo takaisin ja mulle tullaan laittamaan lisäannos puudutetta. Nukahdan taas.

Lähemmäs klo 2 herään yhtäkkiä siihen, että paineentunne alakerrassa alkaa olemaan paljon kovempi. Mietin onko tämä nyt sitä ponnistamisen tarvetta, koska paine alkaa tuntua jo liian epämukavalta. Kutsutaan kätilö paikalle ja olen kuin olenkin 10cm auki. Vauva on kuitenkin vielä sen verran ylhäällä, että kätilö kehoittaa olemaan vielä hetken aikaa ponnistamatta. Ponnistamisen tarve senkun pahenee ja puolen tunnin kärvistelyn jälkeen sanon, että nyt tuntuu oikeasti todella pahalta.

Vauva on laskeutunut nyt alemmas ja saan luvan alkaa ponnistamaan. Yhtäkkiä alkaa ahdistaa. Sanon, että ponnistaminen pelottaa ihan hemmetisti ja pyydän puudutusta. Kätilö laittaa pudendaalipuudutteen ja pikkuhiljaa aloitellaan ponnistamista. Alku on vaikeaa. Tuntuu, etten tiedä yhtään miten pitäisi toimia ja kaipaan aika paljon tsemppausta. Mies seisoo vieressä ja kätilö neuvoo rauhallisesti koko ajan. Jokaisella supistuksella ponnistan ja vauva liikkuu ulospäin, mutta vetäytyy sitten taas takaisin sisään. Alan turhautua ja sanon, etten oikeasti saa tätä ulos täältä. Kätilö jatkaa tsemppausta ja mies päättää ottaa vähän järeemmät aseet käyttöön ja alkaa käskyttämään kunnolla. Ja sitten ponnistetaan, kaikin voimin. Mies huutaa vieressä että "kovempaa kovempaa" ja "nyt oikeesti hengität kunnolla". Tekisi mieli motata miestä, vaikka oikeasti tiedän ettei tästä mitään tulisi jos toinen ei olisi vieressä komentamassa.

Vihdoin ja viimein, 45 minuutin ponnistamisen jälkeen vauvan pää on puoliksi ulkona ja sattuu ihan sairaasti. Huudan kovaa ja puristan miehen käden melkein mustelmille. Kipu tuntuu nyt niin repivältä, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä kamalalta. Onneksi seuraava supistus tulee nopeasti ja yhtäkkiä vauva onkin jo ulkona, kello on 3.16. Sängylle kierähtää pieni kuperkeikan tekevä vauva, miehen silmät meinaavat tippua päästä ja itse alan vaan nauramaan onnesta. Se itkee ja se on tyttö, meidän oma tyttö.


Isä leikkaa napanuoran ja vauva nostetaan rinnalleni. Siinä se nyt on, meidän täydellinen pieni neitimme. Jostain syystä ei itketä, hymyilyttää ja naurattaa vaan. Olo on niin huojentunut ja onnellinen, ettei sitä vaan voi kuvailla. Onnistunut alatiesynnytys voittaa parin vuoden takaisen sektiosynnytyksen satanolla, miten ihanaa on saada lapsi syliin heti.

Saan muutaman tikin repeämiin, jonka jälkeen kätilö jättää meidät kolmistaan. Vauva tarttuu rintaan ja imee puolisen tuntia, saadaan aamupalaa saliin ja sylitellään pientä vuorotellen. Yritän nousta ylös, mutta jalkoja puuduttaa ja pyörryttääkin sen verran etten pääse sängystä vielä mihinkään. Vauvasta otetaan mitat ja mies pääsee kylvettämään toisen, itse saan sillä ainaa vielä vähän nesteytystä jotta olo  alkaisi taas kohentua.

Aamu alkaa jo sarastaa kun mut kyyditetään pyörätuolilla osaston puolelle. Mies tuo vauvan ja lähtee kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Itse makoilen vaan sängyssä pienen kanssa, väsymys on kaatava mutten saa unen päästä kiinni. Puhelimeen satelee onnitteluja ja valokuvailen pientä puolihämärässä. Pää tuntuu ihan höttöiseltä ja kroppa edelleen aivan puutuneelta, mutta olo on ihan älyttömän onnellinen. Musta on tullut kahden lapsen äiti.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

33 kommenttia:

  1. Onneksi olkoon! Nyt vierähtää kyynel jokaisesta synnytystarinasta. Kiitos tästä! Kovan työn teit. Omaa tosikkoa aivan todella malttamattomana odottaessa

    VastaaPoista
  2. paljon onnea pienestä! miten suloinen hän on <3 ja ihanasti kirjoitettu tää postaus!:)

    VastaaPoista
  3. <3 Synnytystarinoita on aina tosi mielenkiintoista lukea! Tulee jopa vähän ikävä synnytystä vaikka se onkin yhtä helvettiä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tykkään aina lukea näitä! Heh, se on kyllä ihan kamalaa mutta samalla ihanaa!! <3 :D

      Poista
  4. Tuo alin kuva, siinä hetkessä on kaikki.♥ Ihan tuli tippa linssiin tätä kertomusta lukiessa.
    Esikoista synnytin sen 17 tuntia ja se tuntui niin pitkältä. Loput onkin sitten tulleen aika paljon ripeämmin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kesti molemmat synnytykset tosi kauan, vaikka luulin että tämä toinen menisi nopeammin. Mutta lopputulos oli kyllä kaiken arvoista <3

      Poista
  5. Ihana kertomus kaikkine yksityiskohtineenkin! :D Näitä on aina niin jännä lukea kun on itsekin ollut siinä samassa tilanteessa :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos kaunistelemattomasta kertomuksesta! Herätti kyllä tunteita. Raskaan työn olet tehnyt niin raskausaikana kuin synnytyksessäkin. Paljon onnea koko perheelle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Olihan tuo aikamoinen prosessi, mutta nyt se on ohi! :)

      Poista
  7. Paljon onnea <3 Kova kokemus mutta kaiken sen kivun arvoista <3

    VastaaPoista
  8. Kiitos kun jaoit synnytyksesi :) Uskalsin lukea, vaikka itse oon tossa tilanteessa any time soon. Tää enemmänkin herkisti ja anto mulle yhä enemmän intoa ja tsemppiä synnytykseen. Kyllä siitä selviää vaikkei siltä tuntuisi. :) Onnea ja hyvää vauvanhuuruista elämää sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos tästä sai tsemppiä! Kyllä siitä tosiaan selviää vaikka jossain vaiheessa ehkä tuntuukin että ei selviä :D Mutta sittenkun se on ohi niin fiilis on ihan mieletön :)

      Poista
  9. <3 ihana että jaoit tän tarinan. Sähän olit käytännössä ensisynnyttäjä kun edellinen oli sektio joten ei ihme että siinä kesti! Mulla oli ekassa vaan oxanestia ja sit tuo kohdunkaulan puudutus ja sit tän tokan vedin luomuna :) en tiiä noista varsinaisista puudutteista mitään :D ilmeisesti korkeahko kipukynnys ja toinen synnytys oli helppo ku mikä, ponnistin 9min :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuota ne kätilötkin mulle sanoi, kun ihmettelin että miten tämä toinenkin synnytys oli näin hemmetin pitkä :D Oho, oot selvinnyt nopeasti! Mulla tuo ponnistaminen vaan tuntui kestävän ja kestävän, mutta tulihan se vauva sieltä lopulta! :D

      Poista
  10. Ihanaa, ja kiitos, että jaoit tarinasi, tai sinun ja pienokaisesi tarinan. <3 Jotenkin en malttaisi odottaa enää omaa pikkuisen synnytystä! :)

    VastaaPoista
  11. Joka kertaa itkettää kun luen näitä, niin nytkin <3

    VastaaPoista
  12. Huh, ei ollut ihan helppo toimitus sinulla! Itsekin väänsin ekaa 18h, tästä menin käynnistykseen kun olin ollut viikon 5cm auki ja kanava hävinnyt. 2h kesti homa josta 10 min ponnistus, spinaali oli aika taivaallinen. Nyt on palkinnot maailmassa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho olitpas ollut kauan auki ilman että synnytys käynnistyi :o Ja ei ihme että teillä toimitus olikin sitten niin nopea! :)

      Poista
  13. Kiitos synnytyskertomuksesta :). Toi niin mieleen oman kuukauden takaisen synnytyksen :). Raskas mutta kaunis tapahtuma..

    Itse menin täysin luomuna, eikä se ponnistuskipu ollutkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Tosi kiristävä tunne lähinnä, tosin itsellä synnytys eteni nopeasti, säännöllisistä supistuksista kesti vähä yli 3h kun poika syntyi. Ponnistusvaihe vain 4min.

    -mira

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin mielestä ponnistuskipu oli jotenkin erilaista mitä olin kuvitellut ja pahinta siinä oli mielestäni se että tuntui ettei vaan jaksa ponnistaa tarpeeksi.. Mutta joo mulla taisi kyllä sitten olla aika tosi pitkä tuo ponnistusvaihe.. :D

      Poista
  14. onnea pienestä :) näitä synnytyskertomuksia on aina kiva lukea, ja tulee mieleen oma reilu kuukauden takainen synnytykseni joka oli itselleni raskas ja sanoin miehelle etten varmasti synnytä toista kertaa alateitse, mutta silti haluan kokea sen jo uudelleen! :D ja kyllä tuo pieni tuhisija oli kaiken sen kivun arvoinen ehdottomasti ♥ :) - S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se kyllä on, että se rankkuus unohtuu aika nopeasti koska kokemus on muuten niin huikea! <3

      Poista
  15. Onnea <3
    Itku tuli ihan silmään, onneksi voi vielä fiilistellä muiden raskauksia ja synnytyskertomuksia jonkun aikaa. Vauvakuume on, mutta haluan esikoisen vielä kasvavan vähän ennen kuin jakaa paikkansa toisen kanssa :)

    Itse synnytin vanhingossa luomusti, kun en ehtinyt saamaan epiduraalia. Toivonkin seuraavan synnytyksen menevän samalla tavalla, vaikka se olikin kivuliasta. Ei kuitenkaan ihan sietämätöntä. Synnytyspelko on edelleen, vaikka tuo yksi jo putkautettu maailmaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mäkin varmasti olisin saattanut miettiä luomuna synnyttämistä jos meidän toimitus olisi ollut nopea mutta olin jo ensimmäisen kahdeksan tunnin jälkeen niin loppu että en millään olisi jaksanut vielä yhdeksää tuntia ilman kunnon kivunlievitystä :D

      Poista
  16. Täälläkin tuli itku tätä lukiessa! Muistui oma synnytys mieleen käynnistyksineen ja "en saa tätä ulos ikinä" -fiiliksineen. Kiitos, että kerroit kokemuksesi kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan, Emmi!

    Liilii

    VastaaPoista