27. kesäkuuta 2016

KOLMEKUINEN

Meidän minityyppi täytti viime viikolla jo kolme kuukautta ja neiti on kyllä sulautunut meidän perheeseen niin hyvin mukaan, ihan tuntuu kuin toinen olisi ollut osa meitä jo paljon aiemmin. Millainen kolmekuinen meillä sitten oikein asustaa?


Kolmekuinen Mina...

.. On ihan tosi kova höpöttelijä ja juttelee hereillä ollessaan lähes jatkuvasti: itsekseen, leluilleen, meille vanhemmille yms. Mitään hiljaista tästä neidistä siis tuskin tulee..

.. Nukkuu tosi hyvin yöt, ennätys on 10h putkeen mutta ei sellaisia maratoneja sentään ihan joka yö vedetä. Yleensä heräilee kertaalleen yön aikana syömään. Nukkuu alkuyön omassa sängyssään ja loppuyön syötön jälkeen vieressä.

.. Hymyilee paljon ja leveästi ja viihtyy kenen sylissä tahansa.

.. Itkee kovaa vain mahakipuja tai jos nälkä on päässyt liian isoksi, muuten ilmoittelee aika kärsivällisen oloisena tarpeistaan.

.. Viettää mielellään aikaa leikkimatolla ja saattaa viihtyä siinä pitkiäkin aikoja yksikseen.

.. Tarttuu leikkimaton leluihin jo molemmilla käsillä ja potkii jaloilla.

.. Kasvaa ihan tosi hyvin rintamaidolla ja on reippaasti pulskistunut syntymäpainostaan (ja kasvaa muuten tismalleen samaan tahtiin kuin isoveljensä vauvana, vaikka hiukan pienempi ja lyhyempi onkin). Ruokailee päivisin 2-4 tunnin välein.

.. Ei erityisemmin tykkää kylpeä, vaan viihtyy paremmin sylissä suihkussa.

.. Omistaa ison määrän hiuksia, jotka ovat pikkuhiljaa alkaneet kihartumaan ja vaalenemaan.

.. Ei huoli tuttia, mutta unirätistä on tullut tärkeä.

.. Nukkuu päivisin yleensä kahdet päiväunet, ajat vielä vähän vaihtelevat.

.. Ei tykkää hengailla turvakaukalossa tai vaunuissa varsinkaan jos on väsynyt. Itkee usein automatkat. Kantoreppuun sen sijaan nukahtaa nopeasti, joten sitä käytetäänkin paljon.

.. On kaikenkaikkiaan aivan valloittava pieni tyttö, joka sulattaa meidän kaikkien läheisten sydämet.


Millaisia kolmekuisia teillä asustaa?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

22. kesäkuuta 2016

AJATUKSIA TULEVASTA ELÄMÄNMUUTOKSESTA


Taidan olla vähän sellainen tyyppi, että kun jostain innostun niin innostun täysillä ja käytän kaiken aikani ja energiani sillä hetkellä juuri siihen. Milloin ne on lastenvaatteet ja niiden hankkiminen sekä myyminen, milloin lomamatkojen suunnittelu ja milloin uuden harrastuksen aloittaminen. Tällä hetkellä olen innostunut tästä meidän asunnonvaihtoprojektista ja se onkin nyt vienyt melkein kaiken vapaa-aikani viimeisen viikon ajan.

Kolme vuotta sitten oman asunnon hankkiminen oli hyvin helppoa. Asuttiin vuokralla ja kun oikea koti löytyi, ei siihen kauaa mennyt että oltiin jo kauppakirjat kirjoitettu. Nyt projekti onkin sitten vähän monimutkaisempi, koska uuden kodin etsinnän lisäksi meidän pitäisi saada omakin myydyksi alta pois. 

Ollaan käyty jo jonkin verran näytöissä, mutta vaikka hyviä meille soveltuvia taloja onkin myynnissä niin mistään ei oikein ole tullut vielä sellaista oloa että tässä se nyt on. Olen sen verran tunneihminen, että en näissäkään asioissa osaa ajatella suoralla järjellä vaan menen aina pohjimmiltani fiiliksen pohjalta. Onneksi meitä ei sentään ole kahta täysin tunteilla eläjää ja mies onkin yleensä meillä sitten se järki, joka yrittää ajatella asioita mahdollisimman järjevästi ja käytännöllisesti. Tarkoitus olisi esimerkiksi miettiä asuinaluetta silläkin perustein, että miten pitkä matka lapsilla olisi tulevaan päiväkotiin ja kouluun. Ja nehän tulevat meidän lasten osalta olemaan ruotsinkielisiä, joten sekin tuo vielä oman haasteensa koska ruotsinkielisiä päiväkoteja ja kouluja on tietysti vähän vähemmän tarjolla kuin suomenkielisiä. Lisäksi meillä on toistaiseksi käytössä vain yksi auto, joten syrjemmälle muuttaessa olisi vähän pakko hankkia toinen auto mikä toisi taas lisäkustannuksia.

Mutta vaikka asunnonhankinnassa onkin hyvä olla vähän järkeä mukana niin pakko siinä on olla sitä tunnettakin. Koskaan ei voi tietää tulisiko tuleva kotimme olemaan juuri se loppuelämän koti, mutta pidempiaikainen se olisi silti tarkoitus olla ja jotenkin itsestäni tuntuisi siltä että etsimässämme kodissa tulisi olla ns. joku juttu, joku vetovoima tai fiilis joka saisi meidät oikeasti haluamaan juuri sen. Siksi tarkoitus olisi nyt vaan kiertää mahdollisimman paljon erilaisia taloja eikä luottaa vain netti-ilmoitusten antamaan yleiskuvaan. Nyt jo näin lyhyenkin kokemuksen perusteella kun voi sanoa, että jotkut kodit saattavat internetissä näyttää oikein varteenotettavalta, mutta todellisuudessa olla jotain ihan muuta. Tai sitten juuri toisinpäin.

Ja mitä siihen oman kodin myyntiin tulee niin haikeus on iskenyt tajuntaan jo nyt. Meidän koti ei ole vielä edes myynnissä ja jo nyt mietin miten sitä oikein pystyy täältä lähtemään ja jättämään kaikki ihanat muistot näiden seinien sisälle. Vaikka tämä onkin kuudes kotini niin tämä on se paikka mikä kietoo itseensä ehkä juuri eniten muistoja, ja juuri niitä kaikkein rakkaimpia. Tästä kodista olen herännyt häitteni aamuna ja miettinyt, että tänään tulen menemään naimisiin elämäni miehen kanssa. Täällä olen tehnyt ensimmäisen positiivisen raskaustestini, joka muutti koko ajatusmaailmani päälaelleen. Tänne ollaan kannettu kumpikin pieni nyytti sairaalasta ja itketty synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa elämän ihmeellisyyttä. Kuultu esikoisen ensimmäiset sanat jne.

Mutta elämä vie eteenpäin ja elämässä on vaan uskallettava mennä eteenpäin. Tämä koti ei enää palvele meidän tarpeita yhtä hyvin kuin ennen ja nyt on aika ottaa askel kohti jotain uutta. Toivottavasti löydetään se oikea pian.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

16. kesäkuuta 2016

SISARUSSAMISTELUA


Taidan olla vähän hurahtanut näihin lasten samisteluvaatteisiin. Vaikka toinen on 2-vuotias ja toinen vasta 2kk niin huomaan hankkineeni jo vaikka kuinka paljon samantyylisiä vaatteita ja melkeinpä joka toinen päivä lapsilta löytyy päältä samankuosista vaatetta. Jos mulla olisi kaksi samaa sukupuolta olevaa lasta niin ne olisi varmaan toistensa kopioita, nyt mennään sentään ehkä samoilla kuoseilla mutta vähän eri väreissä/malleissa.

En tiedä, on vaan niin älyttömän liikuttavaa katsella noita kahta, samasta puusta veistettyä lasta vierekkäin samantyylisissä asuissa, että suon itselleni luvan samisteluun. Ja eihän sitä tiedä kuinka kauan tuo isompi enää antaa hänelle vaatteita valita, joten aion nauttia tästä valinnanvapaudesta täysin rinnoin vielä kun voin.

Blogissa ei ole pitkään aikaan pyörinyt minkäänlaista postaussarjaa ja ajattelin nyt muodostaa sellaisen tämän samisteluteeman ympärille. Koska onhan nuo nyt vaan niin liikuttavia. Tästä eteenpäin blogissa tullaan siis kerran pari kuussa näkemään meidän lasten samisteluasuja. Miltäs kuulostaa?

Tänään pikkutyypit puettiin vanhempiin second handina metsästettyihin Bobon ja Rodinin vaatteisiin. Minan pupubody ja Miltonin pupupaita on siis Bobo Chosesin ja molempien timanttipöksyt Mini Rodinia. Tiedättekö kun joihinkin vaatekuoseihin vaan saa sellaisen pakkomielteen? No mulla on näihin kumpaankin. Nää puput on tällä hetkellä ihan lempparit ja timanttejakin sain etsiskellä jonkun aikaa, koska nekin oli nyt vaan pakko saada.

Samistellaanko teillä lastenvaatteissa? Entä löytyykö teiltä jotain tiettyä lempparikuosia?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

13. kesäkuuta 2016

UUTEEN KOTIIN?



Kello on 9.00. Ollaan oltu koko poppoo jo monta tuntia hereillä ja meininki alkaa olla vähän liian levotonta jo. Isoveli juoksee ympäri asuntoa, kiljuu ja kiipeilee pöydille. Käyn komentamassa toista alas yhä uudestaan ja uudestaan. Vauvakin on jo väsynyt ja haluaisi selkeästi unille, mutta meteli on niin kova että sisällä on vaikea nukahtaa. Olen sentään saanut kummallekin päivävaatteet päälle, itse hillun vielä yöpaidassa. Yritän rauhoittaa tilannetta pistämällä tietokoneen auki ja istuttamalla isoveljen hetkeksi sen eteen. Laitan vauvan sänkyyn ja mobilen pyörimään, itse yritän sillä aikaa saada puettua jotain vaatetta päälle. Päätetään lähteä ulos. Puen molemmat lapset vuorotellen ja sitten vaunuvarastoon hakemaan rattaita. Päästään puistoon, ensimmäinen etappi suoritettu.

Reilun tunnin kuluttua palataan kotiin. Isoveli on väsynyt ja nälkäinen eikä halua tulla sisään. Päästän tämän rattaista vaunuvarastossa ja nappaan vauvan syliini. Isoveljeä ei näy missään, toinen on taas lähtenyt juoksemaan ympäri rappukäytäviä. Saan viimein hilattua taaperon meidän omaan rappuun ja yritän houkutella ylös. Taas sama juttu, peruutus oven eteen ja pyllähdys siihen. Ei se aio tulla ylös. Vauva huutaa sylissä, sillä on nälkä. Jätän isoveljen alas ja nousen raput ylös kotiin vauvan kanssa. Huutava vauva sängylle ja kipin kapin alas. Siellä ei olla edelleenkään yhteistyöhaluisia. Pikkusisko huutaa ylhäällä, joten ei tässä voi jäädä odottelemaan. Nappaan kiukuttelevan taaperon syliini ja juoksen portaat ylös.

Kuulostaako tutulta? Meillä tämä on jokapäiväistä. Naapurini kysyi yksi päivä miten ihmeessä pärjään, kun katseli meidän touhuja rapussa. Ajattelin, että onhan tämä vähän hullua elää näin kun muitakin vaihtoehtoja olisi.

Yhden lapsen kanssa hissittömässä kerrostalossa asuminen suijui oikein hyvin eikä meillä tähän asti ole ollut juuri kiirettä muuttaa eteenpäin, mutta nyt kahden kanssa olen tullut vähän toisiin ajatuksiin. Siksi ollaankin nyt kotona puhuttu tästä aika paljon ja mietitty pitäisikö meidän jo vaihtaa omakotitaloon, jossa olisi oma piha. Lähteminen ja tuleminen olisi paljon helpompaa eikä aina aamuisin tarvitsisi edes lähteä mihinkään, kun voisi vaan astua lasten kanssa ulos ja puuhailla jotain omalla pihalla.

Lisäksi rauhallisempi asuinympäristö on alkanut houkuttelemaan. Kun me aikoinaan tämä ensiasunto ostettiin, niin haluttiin nimenomaan keskustaan. Mutta nyt kolme vuotta ja kahta lasta myöhemmin keskellä kaikkea asuminen ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä idealta. Yhtenäkin päivänä pelästyin tosissani, kun oltiin lähdössä ulos ja Milton ryntäsi vaan yhtäkkiä suoraan kadulle juuri kun siinä ajoi autot ja pyörät kovaa vauhtia ohi. Talonrakennus saattaisi tietysti olla  myös järkevä vaihtoehto, mutta ei meitä varten ainakaan vielä. Vaikka osaamista kyllä löytyisi niin koko projekti tuntuisi nyt liian rankalta tässä vaiheessa, kun arki kahden pienen lapsen kanssa on muutenkin työlästä. Joten valmis, tai pienen remppauksen tarpeessa oleva talo olisi meille nyt ensisijainen vaihtoehto.

Juuri meille sopivan kodin löytyminen voi tietysti viedä aikaa, mutta etsiminen on alkanut.

Millaisia asuntotilanteita teillä on? Kerrostaloelämää keskustassa vai omakotitaloelämää vähän syrjemmässä? Vai kenties jotain siltä väliltä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

10. kesäkuuta 2016

JATKA LAUSETTA...


En ymmärrä... miksi meillä on aina niin sotkuinen koti. Siis vaikka olisi juuri siivonnut niin muutaman tunnin kuluttua näyttää taas siltä kuin pommi olisi räjähtänyt.

Seuraavaksi ajattelin... ottaa toisen kupin kahvia ja miettiä mitä kaikkea keksisin vielä vietäväksi kirppikselle, meillä ollut kirppispöytä nyt tämän viikon.


Viimeaikoina... olen kironnut kerrostaloasumista, koska ulos lähteminen ja sisään tuleminen on aikamoista säätöä ja olen alkanut tosissani haaveilemaan omasta talosta tai ainakin omasta pihasta.

En osaa päättää... mitä teen oman tulevaisuuteni suhteen.

Muistan ikuisesti... kun mentiin naimisiin ja olin sinä päivänä ihan varma, että olin tullut raskaaksi vaikken ollut tehnyt vielä minkäänlaista testiä.


Päivän paras juttu... Kun esikoinen pääsi aamulla pitkästä aikaa omanikäiseensä leikkiseuraan ja näin miten paljon toinen siitä nautti.

Noloa myöntää, mutta... olen oikeasti ihan kamalan huolimaton ihminen ja hukkaan aina kaikki tavarani. Saan myös kuulla tästä tavastani kotona aika paljon..

Viikko sitten... tuskastelin kotona kahden samaan aikaan huutavan lapsen kanssa enkä meinannut saada kumpaakaan millään päiväunille. Kun mies tuli kotiin, kukaan ei enää huutanut...


Kaikista pahinta on... kun tuntee olevansa huono ja riittämätön äiti. Kun kumpikin lapsi kaipaisi enemmän huomiota mitä pystyy antamaan. Se fiilis on aika musertava.

Salainen taitoni on... olla olematta taitava missään. Olen aina ollut sellainen keskinkertainen tyyppi kaikessa, en huono enkä hyvä vaan jotain siltä väliltä. En koe, että olisin missään asiassa surkea, mutta en koskaan ole oppinut mitään kovin helposti, vaan kaikki on aina vaatinut vähän työtä. Se on aika ärsyttävää, olisi ihanaa olla oikeasti lahjakas jossain.

Jos saisin yhden toiveen se olisi... että vuosien saatossa lapsistani tulisi toisilleen maailman tärkeimmät ihmiset.


Minulla on pakkomielle... tietyistä siivoukseen liittyvistä jutuista. En ole mitenkään erityisen siisti ihminen ja pystyn elämään sotkun keskellä, mutta on muutamia juttuja joista näen punaista. Hermostun aina kun mies jättää imurin siihen paikkaan mihin imuroinnin lopettaa enkä jotenkin yhtään siedä imuria muualla kuin siivouskomerossa (se on ruma ja onnistun aina kompastumaan siihen). En myöskään yhtään tykkää, että sohvatyynyt on sohvalla ihan miten sattuu (tähän on valitettavasti täytynyt lastensaannin jälkeen hieman totutella..)

Söin tänään... aamupalaksi puuroa raejuustolla ja lounaaksi anopin tekemää kalakeittoa.

Ärsyttävintä on... kun lapsiperheessä hommat eivät koskaan lopu. Kun saa yhden jutun tehtyä niin kaksi muuta jo odottaa jonossa.


Tekisi mieli... saada enemmän läheisiä äitiystäviä.

Minusta on söpöä... kun Milton nauraa tai kun Mina höpöttelee.

Hävetti... kaupassa kun toinen lapsi itki sydäntäraastavasti vaunuissa ja toinen piti muuten vaan tylsyyksissään kovaa meteliä.

Olenko ainoa, jonka mielestä... sarkasmi on jotenkin tosi ärsyttävää.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

5. kesäkuuta 2016

PUKEUTUMINEN IMETYSAIKANA

Tämän hetken yhtenä suurena päänvaivana on ollut oma pukeutuminen. Erehdyin kokeilemaan muutamaa viime vuoden kesävaatetta päälle ja apua mitä makkarankuoria ne oli tähän tämänhetkiseen kroppaan. Saatiinpahan miehen kanssa ainakin hyvät naurut. Mitä siis pukea päälle kun suurin osa kesävaatteista on melkeimpä kahta kokoa liian pieniä ja lisäksi vielä hyvin pitkälti imetykseen soveltumattomia.

Kaksi vuotta sitten esikoista imettäessä en hankkinut mitään imetysvaatteita ja koko imetys oli muutenkin vähän sellaista säätöä varsinkin julkisesti ja sulkeuduin aina pukukoppeihin tai vessoihin yms. syöttämään vauvaani. Näin jälkikäteen tuntuu ihan naurettavalta ajatukselta, etten uskaltanut imettää julkisesti. Nyt kun ei tuollaisiin vessaimetyksiin olisi edes mahdollisuutta ja imetän aina siellä missä nyt satutaan sillä hetkellä olemaan, katseli joku tai ei.


Nyt parin kuukauden imetyksen aikana olen käyttänyt aika paljon mekkoja ja tunikoja, koska farkut ei edelleenkään mene jalkaan. Olen nyt hankkinut pääosin H&M:ltä jonkin verran löysähköjä t-paitoja ja toppeja, muutaman imetystopin ja -mekon. Helpottaa huomattavasti imetystä, kun ei tarvitsekaan enää paljastella mahaa tai riisua koko yläosaa pois ruokailujen ajaksi.

Vaikka tarkoitus ei olekaan painonpudotuksen toivossa lähteä täysin uusimaan vaatekaappia, niin on se silti kiva hankkia muutamia hyvinistuvia vaatteita joissa tuntee olonsa kotoisaksi. Toiveissa kun olisi jatkaa imetystä suht pitkään ja mikäli vaan onnistuu niin täysimetykselläkin mennä sinne kiinteiden aloitukseen asti.


Imetyksen alettua myös rinnat ovat taas kasvaneet ihan ylisuuriksi ja tuovat oman haasteensa pukeutumiseen. Mitkään edulliset imetysliivit eivät näitä rintoja tue ja siksi on ollut pakko panostaa ihan kunnon liiveihin. Esikoisen imetysaikana hankin muutamat Bravadon pehmeät imetysliivit, jotka on ollut ihan huiput ja käytetty melkein jo puhki. Nyt tilasin muutamat uudet liivit Boobilta, toiset ihan pehmeät mutta tukevat perusimetysliivit ja toiset urheiluun tarkoitetut liivit. Jälkimmäiset olivat kuitenkin vähän liian isot, joten ne täytyisi vielä vaihtaa pienempiin.

Aikamoiseen rasitukseen näyttävät muuten rinnat (ainakin omani) näin imetysaikana joutuvan. Mulla on aina ollut isot rinnat ja imettäessä ne ovat kasvaneet vielä isommiksi. Isot rinnat ovat mielestäni tosi hankalat pukeutumisen suhteen ja urheillessa ja siksi olinkin ihan innoissani kun viime imetyksen loputtua kuppikoko pienenikin yhtäkkiä paljon pienemmäksi mitä se on itselläni koskaan ollut. Ja nyt ne on taas jättimäiset. Saa nähdä millaiset niistä lopulta muotoutuu, kun toinenkin imetystaival sitten jossain vaiheessa päättyy.

Millaisia vaatteita te muut imettäjät tykkäätte pitää?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

1. kesäkuuta 2016

KAKSI KAUNEINTA



"Kaksi maailman kauneinta, kaksi maailman herkintä
Kaksi maailman pienintä ja tärkeintä sydäntä"

Jippu - Kaksi kauneinta

Omien lasten kuvaamiseen kyllästyy tuskin koskaan. Nuo maailman kauneimmat kasvot ja hymyt haluaa ikuistaa lukuisiin otoksiin ja säilöä tulevaisuuteen. Oli aika kun en blogissa esikoisen kasvoja suojelusmielessä paljastellut, mutta nykyään ajattelen ehkä enemmänkin että ne on kuitenkin loppujenlopuksi vain kuvia ja täällähän nuo lapset ovat turvassa luonani, kukaan ei heihin kuvien kautta käsiksi pääse. Ja eihän tällaisia täydellisiä hymyjä vaan halua olla maailmalle jakamatta.

Pikkusisko on oppinut tuntemaan isoveljensä kasvot ja hymyilee aina aurinkoisesti tämän tullessa lähelle. Vaikka mustasukkaisuus onkin isomman puolelta vielä aika hallitsevaa niin onneksi väliin mahtuu myös niitä hyviä hetkiä, jolloin halataan, pussataan ja pidetään hyvänä. Välillä siskon ollessa poissa näkyvistä, toinen kyselee jo hätääntyneenä tämän perään. Usein saan myös todistaa vierestä kuinka hän itsepintaisesti yrittää tarjota rakkaimpia pikkuautojaan siskon käteen, vaikka toinen ei niihin vielä osaa tarttua. Kyllä se rakkaus sieltä tulee, pikkuhiljaa. Uskon että muutaman vuoden päästä nämä tyypit ovat toisilleen erottamattomat. ♥

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA