27. elokuuta 2016

UUTTA PAPUA


Papun tämän syksyn malliston drop1 tuli myyntiin eilen ja myös meille kävin ostamassa muutamat must have -jutut. Polvipaikat oli ehdottomasti saatava molemmille lapsille ja päädyin ottamaan sekä Miltonille että Minalle burgundyn väriset, koska tuo väri on vaan aivan ihana ja sopii mielestäni sekä pojalle että tytölle oikein hyvin. Ja koska olen nyt ihan hurahtanut tähän samisteluun niin tätä tämä nyt tulee olemaan, molemmille on saatava samanlaista.

Tykkään Papun laadusta tosi paljon ja meiltä löytyy heidän vaatteitaan sekä lapsilta että itseltäni. Vaatteiden kangas on mukavan jämäkkää mutta silti joustavaa ja kestää tuon meidän riehutaaperonkin leikeissä ihmeen hyvin. Meillä on nämä samat polvipaikkalegginsit ollut Miltonilla mustina käytössä nyt puoli vuotta ja ne ei ole menneet miksikään, vaikka niillä on rymytty leikkipuistoissa yms. Papun legginsit on mielestäni aika kapoista mallia ja sopii siksi varsinkin tuolle meidän hoikalle taaperolle tosi hyvin. Näistä menee kyllä sama koko tosi pitkään, 86/92 kokoa meillä käytettiin nimittäin jo pojan ollessa 8kk ikäinen (ja vauvanpullea) ja nyt käytössä on 98/104 koko. Toisaalta taas Minalle otin näistä 62/68 koon mikä kyllä vastaa hyvin sitä kokoa mitä neiti muissakin vaatteissa tällä hetkellä käyttää.

Lisäksi oli ihan pakko saada nuo uudet ihanat mustat rusettipipot sekä tytölle että itselleni. Noloa tai ei, mutta tänä syksynä aiotaan neidin kanssa kyllä vähän piposamistella! Mulla oli itselläni keväällä käytössä tuo sama pipo raidallisella rusetilla ja nyt halusin kokomustan.

Nyt on kyllä alkusyksy ollut aikamoista lastenvaatteiden hankintaikaa, vähän kaikista mallistoista on tullut hankittua uutta ja second handinakin aika paljon. Toisaalta olen saanut myös myytyä ison kasan lasten pieneksi jääneitä vaatteita ja katselin juuri että ainakin pojan paitavarastot kaipaavat yhä täydennystä. Tällä hetkellä kaapit myös tuntuvat vielä olevan aika täynnä kesävaatteita, mutta niitä tuskin enää paljoa tulee esille kaivettua.

Löytyikö teille jotain Papun uudesta mallistosta?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

25. elokuuta 2016

ESIKOINEN VS KUOPUS


Miten meidän esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat ovat tähän mennessä eronneet toisistaan? Täytyy myöntää että aika paljonkin. Moni asia tietysti vaikuttaa siihen millaista kohtelua ja kasvatusta lapset meiltä vanhemmilta saavat, kuten elämäntilanne ja ajankäyttö, lapsen tempperamentti- ja luonteenpiirteet sekä oma kokemus vauvanhoidosta.

Kun musta tuli äiti Miltonille, oli kaikki ihan uutta. Toki olin työni vuoksi ehtinyt jo kerryttää paljon kokemusta vauvojen hoidosta, mutta oli se silti ihan erilaista kun vauva oli oma ja koko ajan siinä. Lisäksi vauvan kanssa oleminen ei ollut enää pelkkää hoitoa, vaan myös kasvatusta mikä toi oman haasteensa hommaan. Miltonin vauva-aikana kamppailin myös vielä oman äiti-identiteettini kanssa, se ei ollut vielä ihan täysin muodostunut ja sitä ikäänkuin haki jatkuvasti paikkaansa äitinä. Olin vielä vähän epävarma.

Minan syntyessä viisi kuukautta sitten olin ollut äiti jo kahden vuoden ajan ja äiti-identiteetti oli  muodostunut. Puhkuin itsevarmuutta ja tiesin mitä teen ja miten. Oman haasteen vauvanhoitoon toi kuitenkin jatkuvasti huomiota hakeva esikoinen, joten vaikka oloni oli tällä kertaa itsevarmempi, ei ollut enää mahdollisuus tehdä kaikkea niin hyvin ja tarkasti.

Milton-vauva..

Sai paljon huomiota kaikilta ja hänen kutsuihin vastattiin yleensä samantien. Milton vietti paljon aikaa sylissä ja tottui saamaan sekä vanhempien että isovanhempien jakamattoman huomion.

Vaati paljon virikkeitä ja aikuisen leikkiseuraa.

Ei saanut maitoa missä tahansa, vaan joutui raukka syömään välillä missälie yleisissä vessoissa ja pukukopeissa koska äiti oli liian ujo imettämään julkisesti. Totutteli pulloon jo varhaisessa vaiheessa.

Näki hyvin vähän muita vauvoja, koska äitikavereita ei itselläni tuolloin montaa ollut eikä puistoonkaan tullut mentyä kun ei siellä vauvalle olisi ollut vielä oikein tekemistä.

Vietti paljon aikaa muidenkin aikuisten kanssa kuin äidin ja on ehkä siksi nyt vanhempanakin todella sosiaalinen lapsi, joka ei paljoa uusia tilanteita ja ihmisiä ujostele.

Mina-vauva..

On joutunut odottamaan huomion saamista paljon enemmän ja jakamaan kaiken huomion veljensä kanssa. On oppinut odottamaan vuoroaan jo nyt.

Viihtyy lattialla uskomattoman pitkiä aikoja itsekseen, pyöriskelee matolla ja leikkii leluillaan.

Saa maitoa missä vaan nälkä sattuu iskemään eikä todellakaan enää joudu vessaan ruokailemaan, koska äiti on oppinut julki-imettämään. Ei ole koskaan maistanut korviketta, vaan on tähän asti juonut aina rintamaitoa.

Näkee paljon enemmän muita lapsia ja rakastaa seurata veljensä touhuja. Käy mukana leikkipuistossa useasti viikossa.

Viettää enimmäkseen aikaan äidin kanssa ja on tottunut kulkemaan äidin mukana melkein kaikkialle. Ei siltikään ainakaan vielä tunnu kauheasti muita ihmisiä vierastavan, mutta loukkaantuu kyllä välillä jos poistun huoneesta.

----

Jännä kyllä huomata miten paljon lapsen elämään vaikuttaa se onko syntynyt esikoiseksi vai kuopukseksi, mutta vaikka lapsen oma luonne vaikuttaakin paljon niin kyllä myös vanhempien käytöksellä on ihan tosi iso vaikutus lapseen. Esikoinen saa alkuun kaikilta paljon huomiota, mutta joutuu toisaalta myöhemmin ehkä olemaan se vastuunkantaja, jonka odotetaan itsenäistyvän paljon aiemmin kuin pikkusisaruksen. Jännä nähdä millaisiksi persooniksi nämäkin pienet rakkaat sitten tulevaisuudessa kehittyvät.

Onko teillä esikoisen ja kuopuksen vauva-ajat eronneet paljon toisistaan?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

19. elokuuta 2016

MINÄ RIITÄN JUURI TÄLLAISENA

Kolme kuukautta sitten kirjoitin tämän postauksen. Synnytyksen jälkeiset hormonimyrskyt painoivat vielä päälle, olin ahdistunut ja epävarma. En viihtynyt kropassani ja kiukutti ettei paino pudonnut vaikka kuinka yritin. 

Tuli kesä ja unohdin hetkeksi itseni ja ongelmani. Jossain vaiheessa huomasin, etten käynyt enää vaa'alla, puin päälle mitä mahtui enkä ottanut asiasta stressiä. En enää seissyt iltaisin peilin edessä alusvaatteisillani ja valittanut miehelle kuinka iso olin.


Heinäkuussa kun oltiin Kreikassa, oli aikaa rentoutua ja pohtia tätä koko kevättä ja samalla omaa minäkuvaa. Lasten nukkuessa päiväunia istuin usein meidän terassilla juomassa kahvia ja lueskelemassa kirjaa. Siinä istuskellessani tajusin vaan yhtäkkiä että olen muuttunut. Jotain on tapahtunut, se tietty itsekriittisyys on kadonnut ja olen alkanut viihtyä omassa kehossani.

Kreikassa kävelin altaalla bikinit päällä ja vähät välitin raskauskiloistani. En piilotellut itseäni, vaan olin mitä olin. Yhtäkkiä ne ylimääräiset kilot ei vaan haitanneet enää yhtään. En oikein tiedä mitä tässä kesän aikana tapahtui, mutta musta tuntuu että mä olen alkanut viimein hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Virheineni kaikkineen.


Tällä hetkellä olen 7kg painavampi kuin vuosi sitten, mutta paljon tyytyväisempi itseeni. Kysyin eilen mieheltä, että mitä jos en alkaisikaan tällä kertaa laihduttamaan. Koska juuri nyt tuntuu, että olenkin tyytyväinen juuri näin. Lantionseudulla on ylimääräistä, jonka haluaisin jossain vaiheessa pois mutta uskon että se sulaa kyllä jossain vaiheessa pikkuhiljaa. Lihasta haluaisin lisää, koska tykkään siitä fiiliksestä kun on vahva ja kroppa on kiinteämpi. Mutta sellainen tiukka dieettailu, en jaksa nyt eikä kiinnostakaan enää. Miksi pitäisi?

Luulen, että suurena syynä tähän itseni hyväksymiseen on se, että tunnun nyt saavuttaneeni elämässäni ne tärkeimmät asiat. Halusin kaksi lasta ja sain ne. Kävin läpi pitkät ja raskaat raskausajat, mutta nyt ne on ohitse. Tästä eteenpäin mun tärkeimpänä tehtävänä on vaan kasvattaa näistä kahdesta pienestä hyviä ja onnellisia ihmisiä. Ja siinä samalla nauttia elämästä täysillä itsekin.


Olin aina, lapsesta saakka todella epävarma itsestäni. Halusin sulautua tiettyyn muottiin enkä koskaan pitänyt itseäni tarpeeksi kauniina. En hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin, kamppailin vaan huonon itsetunnon kanssa ja yritin miellyttää muita.

Juuri nyt se tuntuu ihan naurettavalta. Mulla on mies joka sanoo, että olen parhaimmillani sellaisessa kropassa missä itse viihdyn parhaiten. Läheiseni hyväksyvät mut juuri tällaisena, miksi en siis itse tekisi samoin? Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu että olen täysin sinut itseni kanssa. Pidän itseäni ihan hyvänä tyyppinä (kunhan vain muistan aina vähän höllätä enkä ottaa kaikkia asioita niin vakavasti) ja nykyään ihan nättinäkin vaikka kiloja onkin enemmän kuin ennen ja kasvoiltakin huomaa että olen jo lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä. Olen aina ollut vähän "blondi", sellainen hyväuskoinen hölmö, mutta enää en ajattele sen olevan huono asia, oikeastaan päinvastoin. Pitääkö kaikkien aina olla niin fiksuja ja sivistyneitä?

Vaati 27 vuotta ja kaksi lasta ennenkuin viimein pystyn sanomaan, että olen tyytyväinen itseeni. En ole täydellinen, mutta riitän itselleni. Ja tuntuu muuten ihan hiton hienolta sanoa se ääneen.

Mistä asioista sinä pidät itsessäsi?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

18. elokuuta 2016

MITÄ MEILLE KUULUU

Istun tässä tietokoneen edessä, pyykkikone pyörii, Milton on kerhossa ja Mina nukkuu ensimmäisiä päiväuniaan. Kerrankin aikaa muokkailla kuvia ja keskittyä blogiin. Tässä asiaa pohdittuani päätin jatkaa blogin kirjoittamista. Tämä on ollut niin pitkään osa meidän elämää ja sen verran rakas harrastus, etten pysty tästä luopumaan. Ja nyt arjen taas lähdettyä käyntiin ideoitakin on taas paljon enemmän. Joten pääsette lukemaan meidän juttuja jatkossakin, päivittelen aina kun kerkeän.


Mitä meille sitten kuuluu? No kiirettä, kiirettä. Toiset päivät tuntuvat kamalan raskailta ja toiset menevät kuin siivillä vaan. Oma jaksaminen vaihtelee niin paljon mielialojen mukaan. Milton aloitti tosissaan nyt tällä viikolla puistokerhossa, mistä toinen tuntui olevan oikein innoissaan. Ehdin jo vähän katumaan sitä, että otin pojan alkuvuodesta pois päiväkodissa koska meillä nyt vaan asustaa niin aktiivinen 2-vuotias, että omanikäisten seura ja jatkuva aktiviteetti näyttäisi olevan toiselle ihan välttämättömyys. Huomaan, että poika nyt vaan pitkistyy suunnattomasti hengaillessaan vaan mun ja Minan kanssa päivät pitkät ja onneksi löydettiin tämä puistokerho mihin otettiin mukaan myös 2-vuotiaita. Muissa kerhoissa kun tuntuu olevan se kolmen vuoden ikäraja.

Kerhonaloitus oli nyt huomattavasti helpompaa kuin vuosi sitten päiväkodin aloitus. Ensimmäisenä päivänä pakkasin eväät mukaan ja reppu selässä tuo pikkumies vaan suuntasi reippaasti täysin tuntemattomaan paikkaan ja jäi sinne innoissaan leikkimään. Kun menin muutamia tunteja myöhemmin hakemaan, toinen heilutteli jo liukumäestä ja ohjaaja sanoi, että Milton oli ollut kuin kotonaan ja käynyt juttelemassa kaikki pihan lapset läpi.


Sisarusten välinen kanssakäyminen on alkanut sujumaan päivä päivältä paremmin, Mina ihailee isoveljeään selkeästi enemmän kuin ketään muuta ja Miltonkin on selkeästi nyt tajunnut että hei tämähän on mun sisko ja oikeasti osa meidän perhettä. Arvaamattomuuden vuoksi en näitä uskalla vielä jättää keskenään samaan huoneeseen, mutta onneksi kaikenlainen negatiivinen käytös siskoa kohtaan on alkanut vähenemään ja positiivinen lisääntymään. Uskon, että on auttanut paljon kun Mina on alkanut kiinnostumaan leluista ja Milton on huomannut, että tästäpä saattaisikin saada pian leikkikaverin.

Aloitettiin eilen myös ensimmäistä kertaa unikoulu tuolle meidän taaperolle. Vauvana Milton oppi tosi helposti nukahtamaan itse sänkyynsä, mutta nyt toinen on pitkän aikaa jo vaatinut nukuttajan viereensä päiväunille ja iltaisin. Ollaan saatu se jotenkuten onnistumaan, mutta nyt miehen palattua töihin pojan nukahtaminen on ollut tosi vaikeaa ja eilinen oli oikeastaan piste ii:n päälle. Nukutin huutavaa taaperoa yhteensä 3 tuntia, Mina oli hereillä ja halusi olla mukana eikä Milton malttanut nukahtaa vaikka oli ihan rättiväsynyt. Pitkän taistelun jälkeen sain toisen simahtamaan, mutta kello oli tässä vaiheessa jo kolme iltapäivällä ja olin itse ihan loppu ja itkun partaalla. Illalla päätin sitten että nyt on vaan pakko aloittaa unikoulu ja kokeiltiin jättää poika yksin sänkyyn ja poistua itse huoneesta. Ensin tietysti kerrottiin toiselle miksi näin tehdään ja sitten palautin poikaa varmaan ainakin 30 kertaa sänkyynsä ennenkuin toinen luovutti ja kävi yksin nukkumaan. Tuntuu kurjalta kuunnella sitä itkua, mutta kyllä tämä silti tuntuu nyt vaan parhaimmalta ratkaisulta. Ja toivotaan, että tänään päästään jo helpommalla.


Ja mitäs muuta? No koti on edelleen myynnissä ja näyttöjä ollaan muutamia jo pidetty. Kävin alkuviikosta myös Helsingissä tekemässä yhden rästiin jääneen tentin. Otin tytön mukaani, mentiin bussilla ja mies tulikin sitten töiden jälkeen vastaan ja kierteli tytön kanssa kaupoilla sen aikaa että sain tentin tehtyä. 

Mua on tässä viime aikoina naurattanut, miten helpolta tuntuu liikkua vauvan kanssa verrattuna siihen kun esikoinen oli vauva. Nyt kun on kaksi lasta niin pelkästään vauvan kanssa liikkuminen tuntuu samalta kuin olisi yksin liikenteessä, tyttö kulkee melkeinpä kaikkialle mihin minäkin, imetän missä sattuu ja vaipatkin vaihdan lennossa jossain. Kun Milton oli vauva niin kaikkialle meno tuntui vaativan kamalasti järjestelyä ja oli vähän sellaista säätöä. Mutta kai se arki kahden lapsen kanssa vaan on sen verran haastavampaa että yhden kanssa selviäminen ei sitten enää oikein tunnukaan juuri missään.


Onko siellä muita nyt syksyllä kerhon aloittavia taaperoita? Ja ollaanko teillä harjoiteltu unikoulua?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

9. elokuuta 2016

4 KUUKAUTTA


Kokonaiset 4 kuukautta ollaan saatu jo elellä tämän ihanan pikkuneidin kanssa ja itseasiassa kohta lähestytäänkin jo viiden kuukauden ikää. Kehitystä on tullut taas hurjasti ja viime viikolla käytiin neuvolalääkärilläkin.

Viime aikoina Mina on oppinut mm. kääntyilemään ympäri mahalleen ja selälleen sekä pikkuhiljaa hilautumaan myös lattialla eteenpäin. Kärsivällisyys meinaa välillä loppua kun haluaisi jo päästä kunnolla ryömimään, mutta ihan vielä ei taidot siihen kuitenkaan riitä. Kiinnostus leluihin on pikkuhilhaa herännyt ja tyttö tarttuu mukavasti jo leluihin ja vie ne suuhun. Matolla ei enää viihdytä yhtä pitkään kuin vielä muutama kuukausi sitten ja muutenkin tuntuu, että puoli-istuva asento on suositumpi kuin makoilu.


Mina on kova tyttö hymyilemään, mutta nauraa vielä vähän ujosti. Isoveljen hassuttelujen seuraaminen on kyllä useaan otteeseen saanut tytön naureskelemaan ihan kunnolla, sitä on niin hauska seurata. Muutenkin neiti tuntuu kovasti kiintyneen jo veljeensä ja nauttii selkeästi tämän seurasta, ainakin silloin kun toinen antaa hyväntahtoisia pusuja eikä ole kiukkupäällä.

Kyllä tältä neidiltä tuntuu kärsivällisyyttä löytyvän ihan mukavasti kuitenkin edelleen eikä tyttö ehkä  olosuhteidenkaan pakosta osoita mieltään kovinkaan herkästi vaan odottelee usein tosi kiltisti vuoroaan. Nukuttamisesta on kuitenkin meillä muodostunut pieni ongelma, tutti kun ei kelpaa niin toinen nukuttaa itseään usein huutamalla. Tissiä tyttö on saanut tähän asti vähän aina kun on ollut nälkä, mutta olen nyt pikkuhiljaa yrittänyt päästä tästä jatkuvasta nukutustissittelystä pikkuhiljaa eroon, koska yleensä se johtaa vaan liialliseen syömiseen ja sitten puklaillaan ja paljon. Omaan sänkyyn neiti ei kuitenkaan ikinä nukahda, vaan aina on hyssyteltävä sylissä uneen.


Mina sai neuvolassa kehuja, mutta kasvuun alettiin nyt kiinnittää huomiota. Painoa neidille on tullut reilustikin, mutta pituuskasvu sen sijaan on ollut nyt hitaanpuoleista eikä kasvukäyrä siksi ole nyt oikein balanssissa. Neidin mitat oli nyt 7020g ja 60,8cm (syntyessä 3204g ja 50cm). Olin suunnitellut jatkavani täysimetyksellä lähemmäs puolta vuotta, mutta kasvun vuoksi sain suosituksen aloittaa kiinteiden maistelun jo nyt. Neuvolassa olivat myös sitä mieltä, että koska veli on ruoka-aineallergikko niin olisi hyvä totutella pieni ruoka-aineisiin jo tässä vaiheessa. Niinpä me nyt sitten aloitettiin maistelemaan kasviksia ja toistaiseksi testissä on ollut bataatti ja porkkana. Mitään suurta menestystä nämä maidosta poikkeavat uudet maut eivät saaneet aikaan ja neidin ensimmäinen reaktio bataattilusikalliselle olikin aikamoinen irvistys. Mutta pikkuhiljaa vähän kerrassaan lisäillään määriä ja testaillaan uusia makuja.

Toivon myös, että kiinteiden aloitus alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa myös nyt hiukan huonoiksi menneisiin yöuniin. Meidän aina niin hyvin nukkunut vauva on alkanut nimittäin nyt heräilemään useita kertoja yössä. Osittain syynä saattaa tietysti olla tämän ikävaiheen mukana tuoma yölevottomuusvaihe, mutta voi myös olla että pelkkä maito ei enää pidäkään tyttöä kylläisenä yön yli ja on ihan aiheellistakin kokeilla jo muutakin. Näin oli myös Miltonilla tässä vaiheessa.


Imetys meillä jatkuu nyt kuitenkin edelleen ja on se kyllä vaan aivan ihanaa nyt kun se on näinkin helppoa! Esikoisen aikana olin tässä vaiheessa jo dieetillä, mutta nyt en ole jaksanut vielä sellaisiin  ryhtyä ja yllättäen maitoakin on tullut ihan tosi hyvin. Kiloja ei ole taas tippunut sitten yhtään, mutta pikkuhiljaa olen alkanut hyväksyä tämän uuden ulkomuotoni ja ihan nauttimaankin siitä. Voisin lähiaikoina kirjoitella enemmän imetyksestä, kiloista ja oman itsensä hyväksymisestä.

Mitä teidän pikkuiset on kasvaneet? Ollaanko teillä jo maisteltu soseita?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

5. elokuuta 2016

KOTI MYYNNISSÄ








Meidän koti, 84 neliön keskusta-asunto on nyt laitettu myyntiin. Ollaan asuttu tässä hieman reilu kolme vuotta ja ollaan kyllä viihdytty tosi hyvin. Silloin aikanaan kun ensiasuntoamme etsittiin, tuntui asuntotarjonta olevan hyvin vähäistä ja varsinkin meidän kriteerit täyttäviä kerrostaloasuntoja oli tosi vähän tarjolla (keskusta-alue, 2-3 mh). Löydettiin tämä asunto oikeastaan vähän sattuman kautta ja tykästyttiin heti. Tässä oli tosi kiva pohjaratkaisu: kolme makuuhuonetta, kylpyhuoneen lisäksi myös toinen wc, vaatehuone ja iso pitkä parveke. Tykättiin heti tästä, koska tämä oli läpitalon huoneisto ja varsinkin olohuone aivan ihanan iso ja valoisa.

Meidän asunto sijaitsee siis Porvoon keskustassa, vain muutamien korttelien päässä keskustan palveluista, mutta silti hyvin rauhallisella asuinalueella. Toki tässä menee autotie vieressä, mutta se ei ole mikään iso pääväylä eikä liikenteen melu ole meitä täällä häirinnyt. Tässä on kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja ihan lähettyvillä, joten täällä on helppo liikkua ilman autoakin. Alueella on myös paljon empirepuutaloja, mikä tekee tästä myös todella kauniin ja viihtyisän asuinalueen. 

Muutettiin tänne miehen kanssa aikoinaan kaksistaan ja vajaa vuosi siitä eteenpäin saatiinkin jo lapsi. Meidän taloyhtiö on tosi rauhallinen ja meidän perhe oikeasti varmaan se eniten meteliä tuottava poppoo täällä. Hissiä talossa ei toki ole, mutta asutaan heti ensimmäisessä kerroksessa (pohjatasanteelta yhdet raput ylöspäin) ja esimerkiksi rattaita on ollut helppo säilyttää vaunuvarastossa.

Ollaan myös remppailtu meidän kotia tässä vuosien saatossa pikkuhiljaa vähän vaaleampaan tyyliin. Kun muutettiin, täällä vallitsi päävärinä aikalailla ruskea/puunväri ja päätettiin vaihtaa lattiat kokonaan valkoiseen laminaattiin. Seiniä ollaan maalailtu ja niistä löytyy valkoisen eri sävyjä, vaaleaa beigeä, vaaleansinistä ja lisäksi eteisessä vähän tummempi harmaa tehosteseinä. Keittiöhän me uusittiin viime kesänä ja se onkin ehdottomasti tämän kodin kaunein osa.

Tämä on ollut oikeasti aivan ihana koti ja näiden seinien sisälle mahtuu paljon tunnesiteitä. Tuntui kyllä vähän haikealta laittaa tämä myyntiin, kun mikään pakko meillä ei olisi tästä edes lähteä ja mahduttaisiinkin tänne vielä oikein hyvin. Tässä on kolme makuuhuonetta ja säilytystilaakin ihan mukavasti. Elämäntilanteet kuitenkin aina muuttuvat ja niin se vaan olisi nyt se omakotitalo mikä tuntuisi meille tällä hetkellä parhaimmalta ratkaisulta. Nyt pitäisi vaan löytää tälle kodille uudet yhtä rakastavat omistajat, jotta pystyttäisiin etenemään uuden kodin suhteen.

Myynti-ilmoitus löytyy sekä Oikotien että Etuoven sivuilta.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA