29. syyskuuta 2016

ASTETTA VILKKAAMMAT LAPSET

Meidän Milton on aina ollut hyvin vilkas poika, siis t-o-d-e-l-l-a vilkas. Niin vilkas, ettei se ole jäänyt pelkästään meidän perheen päivittelemiseen, vaan kommenttia on tullut niin tutuilta kuin vähemmän tutuilta ihmisiltä. Ollaan kirjaimellisesti juostu tuon pikkutyypin perässä viimeiset kaksi vuotta, ihan koko ajan.

Milton oli jo vauvana kova liikkumaan ja tutki koko kodin lattialta käsin heti kun oppi ryömimään. Kävelyn toinen oppi yhdeksänkuisena ja oli jo sitä ennen ollut pystyssä tukea vasten ties kuinka kauan. Osattiin jo tuolloin arvata, ettei pojasta missään vaiheessa varmasti tulisi mitään rauhallista lasta ja oikeassa oltiin. Hän on hyvin energinen tapaus ja tulee varmasti olemaan sitä aina. Keskittymiskykyä kuitenkin silti löytyy sen verran että osaa hän halutessaan myös rauhoittua kun tarpeeksi kiinnostavaa puuhaa eteen tulee. Aktiviteetinhakuisuus on ehkä parhaiten kuvaava sana, meidän poikaa ei vaan ole luotu paikallaan ihmettelijäksi.


Niin ihana, iloinen ja välitön energiapakkaus kun tuo esikoisemme onkin niin kyllähän sitä vähän kuitenkin tyttöuutisia kuultuamme ajateltiin, että ehkä kuopuksesta tulisi enemmän sellainen rauhallinen ja varovaisempi tyttö. Jolla ei ehkä olisi ihan niin kiire liikkeellelähtemisen kanssa ja jonka perässä ei tarvitsisi ihan sydän kurkussa juosta nämä ensimmäiset vuodet.


Alkuun näytti siltä, että tytöstä tulisi varovaisempi. Pään kannattelu tuli hitaammin kuin veljellään ja muutenkin veli oli ollut vastasyntyneestä asti jäntevämpi kaveri. Kunnes neiti sitten meni pyörähtämään ympäri alle neljän kuukauden ikäisenä ja siitä se sitten lähti. Muutama päivä sitten meidän puolivuotias Mina oppi nousemaan itse istumaan ja tuon taidon kun kerran oppi niin istuma-asentoonhan siinä sitten jäätiin. Vielä on tasapainossa kuitenkin sen verran hakemista, että aina säännöllisesti toinen muksahtelee kumoon ja sitten itketään hetken. Kunnes taas on kiire kivuta uudestaan istumaan, uudestaan ja uudestaan..


Muutama viikko sitten koin elämäni kamalimman aamuherätyksen. En ajatellut ensin tästä blogissa edes puhua, koska hävetti niin paljon että tällaista pääsi käymään. Heräsin yhtenä arkiaamuna siihen, että kuului kova kolahdus jota seurasi vauvan sydäntäraastava itku. Salamana olin pystyssä ja tyttö sylissä, hetken itkettiin pelästyneinä kummatkin.  En ollut tietoinen, että tyttö osaisi ryömiä asettamiemme peitto- ja tyynyvuorten yli sängyn jalkopäähän josta oli sitten tullut alas pää edellä. Selvittiin tällä kertaa suurella säikähdyksellä, mutta ahdistus jäi. Siihen loppui meidän perhepetielämä ja siitä lähtien olen hoitanut yöimetykset aina istualteen ja nostanut siitä sitten tytön omaan sänkyynsä. Vaikka kuinka tekisi mieli edelleen ottaa toinen viereen tuhisemaan niin en vaan enää pysty.

Syyllistän itseäni tapahtuneesta edelleen. Miten en ollut herännyt, vaikka vauvani oli jo hereillä? Miten syvää unta pystyn oikein nukkumaan kun en huomaa toisen ryömivän vierestäni pois?


Koskaan en ole pelännyt omasta puolestani niin paljon kuin nykyään pelkään lasteni turvallisuuden puolesta. Milton on kahden ja puolen vuoden elämänsä aikana muksahdellut ties missä vaikka kuinka monta kertaa ja nyt näitä muksahtelijoita onkin jo kaksi. Kai se niin on että lapsia ei tässä maailmassa voi kaikelta suojella ja vahinkoja tulee sattumaan varmasti vielä paljon. Silti välillä hirvittää, että miten riitän ja ehdin ja huomaan kaiken ennenkuin jotain kamalaa taas sattuu.

Tänään nukuttaessani huomasin juuri puoli vuotta täyttäneen Minan yhtäkkiä vaan nousseen pinnäsängyn laitaa vasten seisomaan, siis todella, 6 kuukauden ikäisen vauvani. Siinä tuo pimu vaan huojui suorilla jaloilla ja hymyili maireasti.

Miten aikaisin teidän lapset on lähteneet liikkeelle? Löytyykö sieltä muita, joiden lapset on sieltä vilkkaimmasta päästä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

26. syyskuuta 2016

ONNEN PALASIA


Tämä vaihe syksyä on vaan niin kaunis. On jo mukavan viileä, mutta ei vielä kuitenkaan kylmä. Varsinkin aurinkoisina päivinä sitä haluaa vaan viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona ja tankata tätä fiilistä ennen pimeää loppusyksyä.

Huomaan olevani täynnä energiaa ja alkanut taas pitämään yhteyttä ystäviin ja läheisiin enemmän. Raskausaika on mulle selkeästi sellaista kotiaikaa ja oikeastaan koko edellinen vuosi on tullut viihdyttyä enimmäkseen omissa oloissa. Kun vertaa tätä hetkeä vaikka viime syksyyn, jolloin alkuraskaus oli juuri vaihtumassa toiselle kolmannekselle, olen hyvin erilaisissa tunnelmissa. Energiaa ja intoa kaikkeen tuntuu olevan taas kolminkertaisesti enemmän ja huomaan ikäänkuin astuneeni siitä tietystä horroksesta pois. Nyt jaksaa taas harrastaa, huolehtia itsestä ja muistaa oman ydinperheen lisäksi myös niitä muita itselle tärkeitä ihmisiä.

Loppukesästä murehdin blogin jatkoa, mutta onneksi päädyin jatkamaan. Motivaatio kirjoittamiseen on lisääntynyt nyt huimasti ja huomaan innostuneeni taas kuvailemaankin enemmän. Lapset ovat myös alkaneet nukkumaan yhtäaikaisesti päiväunia, joten iltapäivisin on taas paremmin aikaa istuskella blogin parissa reilun tunnin ajan ja juoda samalla kahvia. Tämä on se mitä kaipasin Miltoninkin ollessa vauva, sen yhden oman jutun johon uppoutua päivien aikana lastenhoidon ja siivouksen lomassa.

Mainitsinkin jo videolla meidän tulevista asumisjärjestelyistä muutaman seuraavan kuukauden ajalle. Väliaikaiskoti tulee olemaan vähän kauempana liikenneyhteyksistä ja koska meillä on vain yksi auto niin tullaan päivisin olemaan paljon omissa oloissamme. Toisaalta ihan hyvä vähän rauhoittua metsän keskellä ennen kiireistä remontintäyteistä loppuvuotta. Täytyy vaan toivoa että tätä aurinkoista syksyä jatkuisi mahdollisimman pitkälle, jotta päästäisiin lasten kanssa liikkumaan paljon metsässä ja muuta kivaa mitä täällä keskustassa ei tule oikeastaan ikinä tehtyä.

Millaisissa syystunnelmissa teillä ollaan?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

24. syyskuuta 2016

PUOLI VUOTTA SITTEN ♥


Tasan puoli vuotta sitten pitkän odotuksen jälkeen meidän ihana tyttömme viimein saapui maailmaan. Synnytys oli pitkä ja koko prosessi kesti kokonaisuudessaan melkein kaksi vuorokautta. Muistan miettineeni jossain vaiheessa niiden järkyttävien lääkkeellisten supistusten lomassa, että mikä ihme kropassani oikein on kun se pistää synnytykselle niin kovasti vastaan eikä auta pientä maailmaan niinkuin kuuluisi. Kunnes sitten vuorokauden käännyttyä 24.3. torstain puolelle päätti neiti keskellä yötä että nyt on aika tulla maailmaan. Kun tuo tuuheatukkainen kaunein pieni tyttö lopulta syliimme saatiin, ei pitkällä synnytyksellä ollut enää merkitystä. Hän oli viimein siinä, niin hentona ja niin täydellisenä.

Nyt tuo pieni vastasyntynyt tyttö on kasvanut tomeraksi puolivuotiaaksi neidiksi, jolla on jo oma erityinen paikka perheessämme. Hän on kasvanut niin osaksi meitä neljää, että tuntuu kuin toinen olisi ollut siinä aina. Tuo puolivuotias utelias prinsessa kampeaa itsensä istumaan käsien varaan, ryömii jatkuvasti eteenpäin kohti kiinnostavia kohteita, huojuu konttausasennossa, on äärettömän kiinnostunut isoveljestään ja perheen kissasta, hymyilee paljon, puuhailee lattialla pitkälti itsekseen ja kaikkein mieluiten leikkisi veljensä pikkuautoilla mikäli vain saisi. Hän vaikuttaa samalla avoimelta ja samalla vähän aralta, ei kiihdy nollasta sataan sekunneissa mutta osaa kyllä pahoittaa mielensä ihan sopivissa määrin.

Puolen vuoden ajan ollaan saatu jo tutustua, mutta paljon on vielä opittavaa toisistamme. Tällä hetkellä sitä toivoisi ajan kulkevan vaan mahdollisimman hitaasti, onneksi vauvavuosi on vasta puolessa välissä. Nämä puolivuotiskuvat otin tänään meillä kotona ja vaikka valokuvaus on itselläni vasta hyvin harjoittelutasolla, niin näistä tuli oikeastaan aika kivoja.

Onnea rakas Wilhelmina Edla Emelie! 

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

22. syyskuuta 2016

KUULUMISIA VIDEOLLA

Nyt tulisi vähän vaihtelua näihin blogiteksteihin, kuvattiin nimittäin yhdessä lasten kanssa lyhyt video meidän kuulumisista. Vielä vaatii vähän totuttelemista oppia katselemaan itseään videolta, mutta koska tykkään haastaa itseäni niin pakkohan tätäkin on kokeilla. Tässä siis meidän touhuja ja kuulumisia.

Laatu on myös mitä on, video nimittäin jotenkin vähän kärsi kun latasin sen nettiin, koneella näytti vielä ihan hyvältä. Eli niinkuin näkyy, näissä videojutuissa riittää vielä vähän opiskelemista. Mutta mikäli nämä teitä kiinnostaa niin voisin alkaa oikeasti vähän opiskelemaan näiden tekemistä ja tehdä näitä jatkossa ehkä useamminkin. Rohkeasti saa myös kertoa mikäli teillä on jotain aiheideoita mitä voisi tulevaisuudessa videoilla käsitellä!




SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSA, FACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

18. syyskuuta 2016

RAKAS


Ensi viikolla tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä kun pikkusisko syntyi. Nämä kokonaiset kuusi kuukautta on sisältäneet isot määrät kiukkua, kinausta, itkua ja harmia. Olen korottanut ääntäni ihan liikaa ja hävennyt omaa käytöstäni. Arki on välillä tuntunut pelkältä riitelemiseltä ja joinain päivinä on ollut vaikeaa pysyä itse aikuisen roolissa. Monesti iltaisin olen vaan miettinyt mitä teen väärin ja enkö vain osaa kasvattaa oikein. Kun on kieltänyt sata kertaa peräkkäin, ohjannut ja komentanut päivästä toiseen eikä millään ole tuntunut olevan mitään vaikutusta, sitä on välillä vaan ollut ihan täysin neuvottomana pienen ihmisen suuren uhman edessä. Voisi jopa sanoa, että kulunut puoli vuotta on ollut tähänastisen elämäni haasteellisinta aikaa. Mikään ei todella koskaan ole tuntunut vaikeammalta.

Kunnes sitten yhtenä päivänä vaan yhtäkkiä huomaat sen muutoksen alun. Tajuat, että jotain on nyt alkanut tapahtua, sittenkin. Pienin pienin askelin, päivä kerrallaan alat huomata että käskysi menevätkin perille ja pitkään niin turhalta ja toivottomalta tuntuneen kasvatuksesi vaikutukset alkavat vihdoin ja viimein näkyä. Se tunne on aika ihmeellinen. 

Yhtäkkiä vaan huomaat, että vajaa 2,5-vuotiaasi ei enää juoksekaan karkuun joka kerta kun huudat pysähdy ja pystyy jopa kävelemään kiltisti rattaiden vieressä kaupungilla, keräilemään rauhassa tavaroita kaupan hyllystä kärryyn ja alkaa yhtäkkiä kuunnella yksinkertaista käskyä odota. Leikkipuistossa seuraat kuinka lapsesi leikkii muiden kanssa hiekkalaatikolla ja antaa kiltisti lelut takaisin omistajilleen kun pyydät. Kotona ennen hepulin lailla paikasta toiseen ryntäillyt tyyppi leikkiikin nyt rauhallisesti pikkuautoillaan ja siivoaa välillä jopa pyytämättä lelut takaisin paikoilleen ennen nukkumaanmenoa.

Tätä tunnetta on aika vaikea sanoin kuvailla. Jos pitäisi valita yksi sana, olisi se kuitenkin varmasti HUOJENNUS.  Tuntuu todella huojentavalta huomata, ettei enää olekaan se kamala huutajaäiti, joka on aina hermostunut vaan pystyt nyt suoriutumaan päivistä usein korottamatta ääntä kertaakaan. Pitkän raskaan jakson päätteeksi arki sujuukin jo paljon helpommin ja alatte taas todella nauttia toistenne seurasta.

Olen nyt ottanut tavaksi kehua toista päivittäin päiväunille mennessä jostain missä tämä on ollut erityisen reipas. Toissapäivänä kehuin kuinka reippaasti hän jaksoi kävellä koko matkan puistoon ja eilen kerroin kuinka ylpeänä seurasin miten kiltisti hän leikki kaverinsa kanssa kun oltiin kylässä. Nyt ymmärrän, että se on se kehuminen eikä toruminen millä on vaikutusta. Näen kuinka suuri positiivinen vaikutus kehuillani on toiseen, kuinka paljon itsevarmuutta ja positiivista energiaa nuo kehut pieneen ihmiseen luovat. Toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja kuin toiset, mutta rakkautta ne kaikki tarvitsevat yhtä lailla.

Mulla on aivan ihana poika, niin ja reipas ja fiksu pieni tyyppi, jolla on paljon tahtoa ja energiaa ja joka lähtee täysillä mukaan kaikkeen mitä eteen tulee. Äiti rakastaa sua niin paljon.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

14. syyskuuta 2016

RAKKAUDESTA RUTIINEIHIN


Tajusin juuri miksi kotona olo on paljon kivempaa kahden lapsen kuin yhden kanssa. Vaikka kaksi ei kyllä mitenkään mene siinä kuin yksikin ja hommaa on huomattavasti enemmän, viihdyn silti kotona paljon paremmin nyt kuin viimeksi.

Pääsyynä on varmasti se, että meidän arki on nyt reippaasti vauhdikkaampaa. Ollessani Miltonin kanssa tuolloin kaksi vuotta sitten kahdestaan, meidän päivät olivat välillä aikamoista laiskottelua. Mulla ei ollut tuolloin yhtään samaan aikaan kotiäitinä olevaa kaveria, muitakin ystäviä tuli nähtyä vähän ja olin aika yksinäinen. Uskaltauduin silloin tällöin kaupungin järjestämään vauvatreffikerhoon, mutta sielläkin olin huono tutustumaan keneenkään. Vauvan kanssa ei tullut vielä puistoiltuakaan. Vietettiin siis paljon aikaa kotona kahdestaan ja käytiin lenkillä. Milton nukkui paljon päivisin ja iltapäivät odoteltiin kärsimättöminä isää töistä kotiin.

Nyt meininki on jo ihan eri. 2-vuotias pitää arjen niin kiireisenä, ettei laiskottelulle jää aikaa. Olen suunnitellut meille tarkan viikkorytmin, jota pyritään pääosin noudattamaan. Elokuussa miehen palattua takaisin töihin yritettiin aluksi mennä fiiliksen mukaan ja olla suunnittelematta seuraavan päivän ohjelmaa, mutta se ei toiminut meillä. Olin itse uupunut ja taapero hyppi seiniä pitkin.

Kaikki sujuu paljon helpommin, jos tiedetään mitä seuraavaksi tapahtuu ja mikä tärkeintä: lähdetään oikeasti jokaikinen aamu ulos. Aamuisin heräillään aina pari tuntia, mutta sen jälkeen yritetään suunnata päivän ohjelman pariin. Maanantaisin on perhekahvila, tiistaisin Miltonin kerho, keskiviikkoisin nähdään tuttuja tai käydään perhepuistossa ja torstaisin Miltonin kerho. Perjantaisin on kuitenkin ihan kiva pitää vapaapäivä, jolloin mennään enemmän fiiliksen mukaan.

Wilhelminan päivärytmikin on onneksi alkanut asettua uomiinsa ja tyttö nukkuu yleensä aamulla yhdet lyhyet päiväunet ja toiset vähän pidemmät puolenpäivän jälkeen. Olen niin tyytyväinen, että tajusin varata Miltonille tuon puistokerhopaikan, koska toinen tykkää selkeästi siellä käydä ja on aina niin reippaana leikin touhussa odottamassa kun mennään hakemaan. Milton tykkää myös käydä maanantaisin perhekahvilassa ja juuri tällä viikolla hämmästelin miten intensiivistä ja rauhallista leikkiä toisella oli käynnissä koko aamun ajan, yleensä kun meininki on paljon levottomampaa.

Ja onhan sitä itsekin paljon energisempi kun ulkoilee, saa aikaan asioita ja arjessa on enemmän päämääriä. Rutiinit on niin meidän juttu.

Millaista teidän arki on? Tykkäättekö mennä rutiinien vai fiiliksen mukaan?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

10. syyskuuta 2016

AIKA LAITTAA ELÄMÄ JÄRJESTYKSEEN

Asukuvat ovat tässä blogissa varsinainen harvinaisuus ja yleensä viihdyn luontevammin kameran takana kuin sen edessä esimerkiksi lapsia kuvaten. Eilen oli kuitenkin niin hyvä päivä ja tykkäsin asustanikin sen verran että mies napsi muutaman kuvan meidän kävellessä kahdestaan kotiin.

Oltiin nimittäin eilen allekirjoittamassa paperit meidän kodin myynnistä ja nyt se on virallisesti myyty. Miten outo olo siitä tulikaan, haikea ja samalla jotenkin tosi vapautunut. Täällä me tullaan vielä kuukauden verran asustelemaan, mutta tämä ei enää ole meidän oma ja ajatukset on vahvasti jo tulevassa.



Meidän omat suunnitelmat jatkon suhteen ovat vielä aika auki, mutta alkuviikosta pitäisi selvitä talosuunnitelmat jo tarkemmin. Varmaa näyttäisi kuitenkin olevan nyt se, että jonkin aikaa tullaan asumaan muualla ennenkuin omaan kotiin päästään. 

Aluksi oli tarkoitus mennä asustelemaan lasten isovanhempien luokse, mutta vastaan tulikin nyt eräs toinen mahdollisuus ystävien kautta ja näyttäisi siltä että meillä olisikin tiedossa väliaikainen vuokrapaikka muuttojen välille. Tämä kuulosti tosi hyvältä vaihtoehdolta, koska vaikka tuo talo nyt ostettaisiinkin niin muutto sinne tulisi todennäköisesti vähän venymään jo ihan remontoinnin takia ja onhan se kuitenkin kiva asua omissa oloissaan, vaikka ei olisikaan kyse pitkästä ajanjaksosta.


Asuntokauppojen myötä täällä iskikin nyt sitten ihan järjetön siivousvimma. Olen jo jonkin aikaa ollut hieman ahdistunut tästä tavaramäärästä mitä tässä on näiden kuluneiden vuosien aikana tullut haalittua ja nyt meillä ei ole muuton koittaessa mitään mahdollisuutta kuskata tällaista määrää tavaraa asunnosta toiseen, joten jotain on asialle tehtävä.

Olin onneksi jo aiemmin varannut kaksi kirpputoripaikkaa, toisen huomenna täällä Porvoossa järjestettävään ulkokirpputoritapahtumaan ja toisen muutaman viikon päästä koittavaan isoon lastenkirpputoritapahtumaan. Eilen uskaltauduin meidän alakerran häkkivarastoon ja ahdistuksissa tulikin sitten kannettua sieltä noin kymmenisen (!!) Ikea-kassillista pelkkiä vanhoja vaatteita, jotka on nyt käyty läpi ja lajiteltu. Parhaimmat lähtevät huomenna myyntiin, mutta suurimman osan vien suoraan vaatekeräykseen.

Olen aina tunnistanut olevani materialisti ja tekeväni välillä ihan liikaa heräteostoksia, mutta nyt ensimmäistä kertaa totean sen ongelmaksi. Viimekuiseen MINÄ RIITÄN JUURI TÄLLAISENA -postauksen ajatuksiin liittyen olen kai muuttunut vähän muutenkin. Siivoan nykyään kotona paljon enemmän kuin ennen enkä enää siedä epäjärjestystä samallailla kuin ennen. Miehen sanoja lainatakseni: musta on vihdoin tainnut tulla kunnon kotiäiti. Mies on kyllä tästä muutoksesta aivan innoissaan, hän kun on aina ollut meillä se järjestelmällinen tyyppi (jolla on mm. kaikki kouluaikojen matikan ja fysiikan paperit edelleen lajiteltuna aikajärjestykseen laatikoihin) ja itse olen ollut vain sellainen tuuliviiri, jolla kaikki tavarat hukassa ja vailla järjestystä. Eilisten asuntokauppojen jälkeen ostinkin kirjakaupasta KonMari-kirjan (siivouksen elämänmullistava taika) ja nyt olisi tarkoitus alkaa noudattamaan sitä vaihe vaiheelta.


Syksyt on kyllä mulle aina muutosten aikaa. Kolme vuotta sitten syksyllä tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi ja aloitin opinnot uuteen tutkintoon, kaksi vuotta sitten olin kotona vauvan kanssa ja keskityin treenaamaan tavoitteellisesti ja uskaltauduin harrastamaan teatteria, viime syksynä olin taas raskaana ja aloin sinnitellä opintojen ja työn yhteensovittamiseksi. Nyt en aio enää odottaa vauvoja, vaan tämän syksyn juttuna on elämän järjestäminen uuteen uskoon, sekä materian että asuinpaikan suhteen. Ja kyllähän tässä on muutama muukin mielenkiintoinen suunnitelma mielessä tulevaa vuotta varten.

En voisi olla enempää innoissani tästä syksystä. Juuri nyt nautin kotonaolosta lasten kanssa ja siitä että elämä kantaa eteenpäin kun vain tekee sitä mistä eniten tykkää ja muistaa luottaa ja uskoa omiin kykyihinsä.

Mikä on teidän juttu tänä syksynä? Onkos siellä muita KonMari-menetelmään hurahtaneita?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

8. syyskuuta 2016

WILHELMINA WIISIKUINEN


Meneekö aika muka oikeasti näin nopeasti, että meidänkin pieni vauva istuu jo syöttötuolissa? Näköjään. Meidän viisi ja puoli kuukautta vanha Wilhelmina sai nimittäin tänään neuvolastakin luvan alkaa harjoittelemaan istuskelemista ja voi sitä riemun määrää. Neiti hymyili kuin naantalin aurinko ja huitoi innoissaan käsiä pöytään.

Käytiin siis vasta tänään viisikuukautisneuvolassa juttelemassa, ottamassa mittoja ja saamassa taas vähän rokotteita. Tyttö on jo tosissaan sen verran jämäkkä, yrittää jatkuvasti punkea itseään istuma-asentoon eikä sylissäkään suostu enää muutakuin istumaan, joten tätä oltiin selkeästi jo odotettu.


Minan pituuskasvusta oltiin elokuun alussa neuvolassa vähän huolissaan ja tämänpäiväisiksi mitoiksi saatiin 7610g ja 63cm. Neidin paino menee tällä hetkellä keskikäyrällä ja pituus ihan alakäyrällä, mutta käyrillä ollaan vielä kuitenkin. Ja noh, itse olen vähän sitä mieltä että ne on vain käyriä. En olisi edelleenkään kovin huolissani, sillä tyttö kehittyy mielestäni oikein hyvin. Neuvolassa olivat kuitenkin nyt sitä mieltä, että mikäli kasvu jatkuu seuraavankin kuukauden ajan samaan tahtiin niin sitten lähdetään jatkotutkimuksiin pituuden suhteen, painoa kun on kuitenkin tullut hyvin ja minun ja miehen pituudet huomioiden neiti on aika lyhyt. Turhaa tai ei niin onhan se toisaalta hyvä, että tutkivat perusteellisesti.

On kyllä niin ihanaa seurata miten kuukausi kuukaudelta kehittyessään vauvat alkavat tuoda esiin omaa persoonaansa. Kyllähän näillä pienillä on se sama tyyli, kaikki käsiin osuva tyrkätään samantien suuhun, testaillaan ääntä ja keikutaan lattialla. Mutta silti jokainen on ihan omanlaisensa persoona ja pikkuhiljaa tutustuttaa itseään ja luonteenpiirteitään meille vanhemmille ja sisaruksille.

Meidän Mina esimerkiksi on selkeästi hymytyttö, joka ei kauheasti aristele vieraitakaan kasvoja ja hymyilee herkästi. Ihan kuin veljensä. Toisaalta taas tyttö on kuitenkin vähän mammantyttö, mikä johtuu varmaan ihan siitäkin että imetys on meillä niin tiivistä ja tyttö on tottunut viettämään paljon aikaa kanssani.


Mina on myös utelias, tarkkaileva ja hyvin hyvin aktiivinen vauva. Tyttö viettää hereilläoloajastaan suurimman osan lattialla pyöriskellen. Viihtyy kyllä sylissäkin kun ollaan liikkeessä, mutta ei tällä hetkellä jaksa kauaa istuskella vanhemman kanssa esimerkiksi sohvalla vaan haluaa yleensä vaan lattialle liikkumaan. Sitteristä neiti ei enää välitä ja syöttötuolin vauvakaukalo on alkanut pientä jo ahdistamaan. Soseita hän syö jo pieniä määriä muutamasti päivässä ja on alkanut tottumaan uusiin makuihin.

Hän ei vielä kunnolla ryömi, mutta liikkuu kyllä vaivihkaa eteenpäin. Hän pyörii ympyrää, varaa reippaasti suorille käsille ja on alkanut notkumaan konttausasennossa jo useasti päivässä. Olin vähän salaa elätellyt toiveita, että tämä tyttö ei ihan niin aikaisin lähtisi juoksemaan kuin veljensä, mutta kyllä tämä nyt vähän siltä näyttäisi että ensi kesänä tämä äiti tulee juoksemaan pää kolmantena jalkana kahden lapsen perässä. Huh, sitä siis odotellessa..

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

6. syyskuuta 2016

KOKEMUKSIA BUGABOO DONKEY DUO -RATTAISTA


Käyttökokemuksia meidän Bugaboo Donkey Duo -tuplarattaista on toivottu paljon ja nyt mulla on vihdoin niitä teille antaa. Hankittiin rattaat alkuvuodesta ennen pikkusiskon syntymää ja nyt kun ollaan ehditty näitä puolisen vuotta jo käyttämään niin on helpompi kertoa plussia ja miinuksia.

Myytiin siis alkuvuodesta meidän hyväksi todetut Emmaljungat eteenpäin ja hankittiin nämä, koska tarve tuplille oli oikeastaan aika välttämätön. Meillä myös vaunuilu on päivittäistä niin haluttiin panostaa hyviin rattaisiin, joissa lisäksi säilyisi hyvä jälleenmyyntiarvo sittenkun me ei enää niitä tarvittaisi.


Tiedän, että moni tykkää niistä peräkkäinistuttavista ja osa suosii pelkkää seisomalautaa, mutta mulle oli tärkeää että lapset olisi ns. samalla korkeudella ja näköetäisyydellä. Seisomalauta taas ei olisi meille vielä tässä vaiheessa vaihtoehto, koska tiedän että esikoinen ei siinä malttaisi olla vaan hyppäisi samantien kyydistä pois. Toki Milton on jo melkein kaksi ja puoli vuotta ja tykkäisi usein mieluummin kävellä kuin istua rattaissa, mutta koska toisen uusin suosikkiharrastus tuntuu tällä hetkellä olevan karkailu, en yleensä uskalla yksin lasten kanssa liikkeellä ollessani päästää toista kävelemään varsinkaan täällä keskustassa missä on paljon liikennettä.

Mutta me ollaan kyllä kaikenkaikkiaan tykätty näistä rattaista tosi paljon. Nämä on kevyet ja ketterät, liikkuvat ja kääntyilevät hyvin ja mahtuvat leveydestään huolimatta ihan hyvin kauppojen ovista yms. sisään. Wilhelmina käyttää edelleen vaunukoppaa, mutta varmaan nyt loppusyksystä viimeistään hänkin siirtyy käyttämään tuota ratasosaa niin näkee ympäristöä vähän paremmin. Vaikka tuo koppakin on mallia pitkä ja kapea niin ensimmäisten kuukausien jälkeen meidän tyttökin on alkanut nukkumaan näissä hyviä päiväunia eikä tunnu vielä juurikaan kaipaavan kopasta pois, kun taas Miltonin kanssa siirryttiin jo tässä vaiheessa rattaisiin puoli-istuvaan asentoon.

Tuo Miltonin istuinhan näissä on myös melko kapea, mutta mahduttiin siihen kyllä ihan hyvin viime talvena ja tykkään erityisesti siitä että tuo istuinosa on korkeimmillaan riittävän pystyssä (joissain rattaissa kun se pystyinkin asento tuntuu olevan vähän vaaka), mutta sen saa myös hyvin vaakatasoon lapsen nukahtaessa tai lepäillessä.


Näitä pystyy siis muunnella käyttötarkoitukseen sopivaksi ja jos olen vain yhden lapsen kanssa liikkeellä niin irrotan vain toisen istuimen, pienennän rattaita leveyssuunnassa ja kiinnitän toisen istuimen viereen tavarakorin. TÄSSÄ alkuvuodesta kirjoittamassani postauksessa näkyy myös tuo tavarakori ja pienennetty malli. 

Miinuksia mitä tulee mieleen on että säätövipujen kanssa saa välillä vähän kiireessä taistella ja ne ovat mielestäni vähän jäykät. Meidän isokokoiseen autoon nämä rattaat esimerkiksi mahtuvat tosi hyvin, mutta välillä on saanut hetken aikaa venkslata vipujen kanssa ennenkuin on saanut rattaat kasaan. Lisäksi rattaiden käsinojat on pehmeää materiaalia ja ainakin tuo meidän esikoinen on jo kerennyt iskeä niihin pienet hampaanjälkensä, joten suunnitelmissa olisikin nyt vuorata ne jollainen kankaalla ennenkuin ne ehtivät kokea enemmän tuhoa. Ja ainiin, Bugaboon omat sadesuojat on mielestäni tosi tönköt ja vievät paljon säilytystilaa, mutta ollaan nyt kuitenkin silloin tällöin niitä käytetty.

Mutta mielestäni rattaiden keveys ja ketteryys ylittää nuo muutamat miinustekijät ja kaikenkaikkiaan suosittelen kyllä näitä rattaita, me ollaan tykätty tosi paljon.


Löytyykö sieltä muita Bugaboo-käyttäjiä, millaisia kokemuksia teillä on?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

4. syyskuuta 2016

MUUTOSTEN SYKSY


Syyskuu ei olisi voinut paremmissa merkeissä alkaa, sillä asiat alkavat pikkuhiljaa loksahtelemaan paikoilleen ja meidän koti on nyt löytänyt uudet omistajat. Maanantaina pidetyn näytön jälkeen kaikki tapahtui aika nopeasti ja vaikka viralliset kaupat on vasta ensi viikolla niin on tämä nyt jo sen verran varmaa, että uskallan tästä teillekin puhua. Niin jännää ja samalla niin haikeaa, tuntuu niin oudolta että pian tullaan oikeasti muuttamaan pois meidän rakkaasta asunnosta ja lasten ensimmäisestä kodista.


Haikeudesta huolimatta ollaan kuitenkin ihan tosi innoissamme tulevasta, sillä päästään nyt vihdoin ottamaan seuraava askel kohti tulevaisuutta. Kerroin teille aiemmin, että uusi koti on mahdollisesti jo löytynyt ja näin on, tehtiin nimittäin kesällä tarjous eräästä omakotitalosta. Ehtona oli kuitenkin oman asunnon myynti ensin, mutta nyt tuo ehto on poistumassa joten päästään jatkamaan etenemistä tämänkin suhteen.

Yllätyin itsekin miten nopeasti tämä potentiaalinen talo oikein löytyi ja vaikka sisätilat kaipasivatkin nykyaikaistamista niin jotenkin talossa vallitsi sellainen tietty kotoisa ja lämmin fiilis, mitä ei monessakaan katsomassamme kohteessa tullut vastaan. Tuleva syksy näyttää siis aika kiireiseltä. Koska talo ei ole uusi, tehdään siihen vielä kuntokartoitusta yms. ja mikäli kaikki on kunnossa ja saadaan kaupat tehtyä on tiedossa oikein remontintäyteinen loppusyksy. Tarkoituksena olisi uusia keittiö, wc, kylpyhuone ja tehdä muutenkin paljon pintaremonttia. Todennäköisesti kuitenkin tehtäisiin nuo isoimmat remontit ensin ja loppuviilausta sitten pikkuhiljaa muuton jälkeen.


Täällä onkin nyt alettu kuumeisesti suunnittelemaan millainen keittiö halutaan ja miettimään kylpyhuoneen laattavalintoja. Nyt näyttäisi myös siltä, että jonkun aikaa saadaan loppusyksystä asustella miehen vanhempien luona koska väliaikaisia vuokra-asuntoja on aika vaikea löytää eikä muutto uuteen onnistu kuitenkaan ihan heti tästä vanhasta luovuttaessa.

Ollaan kyllä niin innoissamme tästä kaikesta ja tällä hetkellä pää on vielä ihan pyörällä. Ensi viikolla olisi tarkoitus alkaa karsimaan kotia kaikesta turhasta tavarasta ja myydä pois kaikki mitä ei oikeasti tarvita. Uudesta kodista kerron teillekin lisää sitten kun kaikki alkaa kunnolla varmistumaan. Toivotaan että kaikki menee hyvin ja päästään vielä jouluksi omaan kotiin.

Onkos siellä muita joilla tiedossa kodinvaihtoa lähiaikoina?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA