18. syyskuuta 2016

RAKAS


Ensi viikolla tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä kun pikkusisko syntyi. Nämä kokonaiset kuusi kuukautta on sisältäneet isot määrät kiukkua, kinausta, itkua ja harmia. Olen korottanut ääntäni ihan liikaa ja hävennyt omaa käytöstäni. Arki on välillä tuntunut pelkältä riitelemiseltä ja joinain päivinä on ollut vaikeaa pysyä itse aikuisen roolissa. Monesti iltaisin olen vaan miettinyt mitä teen väärin ja enkö vain osaa kasvattaa oikein. Kun on kieltänyt sata kertaa peräkkäin, ohjannut ja komentanut päivästä toiseen eikä millään ole tuntunut olevan mitään vaikutusta, sitä on välillä vaan ollut ihan täysin neuvottomana pienen ihmisen suuren uhman edessä. Voisi jopa sanoa, että kulunut puoli vuotta on ollut tähänastisen elämäni haasteellisinta aikaa. Mikään ei todella koskaan ole tuntunut vaikeammalta.

Kunnes sitten yhtenä päivänä vaan yhtäkkiä huomaat sen muutoksen alun. Tajuat, että jotain on nyt alkanut tapahtua, sittenkin. Pienin pienin askelin, päivä kerrallaan alat huomata että käskysi menevätkin perille ja pitkään niin turhalta ja toivottomalta tuntuneen kasvatuksesi vaikutukset alkavat vihdoin ja viimein näkyä. Se tunne on aika ihmeellinen. 

Yhtäkkiä vaan huomaat, että vajaa 2,5-vuotiaasi ei enää juoksekaan karkuun joka kerta kun huudat pysähdy ja pystyy jopa kävelemään kiltisti rattaiden vieressä kaupungilla, keräilemään rauhassa tavaroita kaupan hyllystä kärryyn ja alkaa yhtäkkiä kuunnella yksinkertaista käskyä odota. Leikkipuistossa seuraat kuinka lapsesi leikkii muiden kanssa hiekkalaatikolla ja antaa kiltisti lelut takaisin omistajilleen kun pyydät. Kotona ennen hepulin lailla paikasta toiseen ryntäillyt tyyppi leikkiikin nyt rauhallisesti pikkuautoillaan ja siivoaa välillä jopa pyytämättä lelut takaisin paikoilleen ennen nukkumaanmenoa.

Tätä tunnetta on aika vaikea sanoin kuvailla. Jos pitäisi valita yksi sana, olisi se kuitenkin varmasti HUOJENNUS.  Tuntuu todella huojentavalta huomata, ettei enää olekaan se kamala huutajaäiti, joka on aina hermostunut vaan pystyt nyt suoriutumaan päivistä usein korottamatta ääntä kertaakaan. Pitkän raskaan jakson päätteeksi arki sujuukin jo paljon helpommin ja alatte taas todella nauttia toistenne seurasta.

Olen nyt ottanut tavaksi kehua toista päivittäin päiväunille mennessä jostain missä tämä on ollut erityisen reipas. Toissapäivänä kehuin kuinka reippaasti hän jaksoi kävellä koko matkan puistoon ja eilen kerroin kuinka ylpeänä seurasin miten kiltisti hän leikki kaverinsa kanssa kun oltiin kylässä. Nyt ymmärrän, että se on se kehuminen eikä toruminen millä on vaikutusta. Näen kuinka suuri positiivinen vaikutus kehuillani on toiseen, kuinka paljon itsevarmuutta ja positiivista energiaa nuo kehut pieneen ihmiseen luovat. Toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja kuin toiset, mutta rakkautta ne kaikki tarvitsevat yhtä lailla.

Mulla on aivan ihana poika, niin ja reipas ja fiksu pieni tyyppi, jolla on paljon tahtoa ja energiaa ja joka lähtee täysillä mukaan kaikkeen mitä eteen tulee. Äiti rakastaa sua niin paljon.

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

13 kommenttia:

  1. Olipas ihana teksti, ja kyllä kolahti. Poika täyttää tammikuussa 2v ja ihan selvästi uhmaikä on jo alkanut. Olin niin tyytyväinen kun kuukauden kesäloma loppui, kun tuntui siltä että päivät oli pelkkää kiukuttelua ja huutoa. Nyt saa itse ladata akun päivän aikana töissä, jotta se pinna kestää sen illan sitten kotona. Ihanaa että teillä alkaa nyt helpottaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kanssa välillä ollut sellaisia päiviä että huhhuh :D mutta nyt tosiaan menee paljon paremmin jo. Tsemppiä teidänkin arkeen!

      Poista
  2. Ihana takki ja suloinen poika! :) Musta on kiva lukea näitä postauksia Miltonista, tuntuu että Kasper on persoonaltaan aika samantyyppinen poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Kiva kun tykkäät lukea ja pystyt samaistumaan <3

      Poista
  3. Meillä täsmälleen samat fiilikset!! Vaikka monet lohdutti, että se uhma on vaan ohi menevä vaihe, niin sitä oli vaikea uskoa. Olin ihan varma, että ollaan niin pulassa tuon pojan kanssa. Yhtäkkiä vaan tajusinkin, että poika leikkii kavereiden kanssa tosi kivasti pitkän aikaa ilman yhtään nyrkkejä, tukistamista tai lelujen paiskomista. Juhlan paikka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli kanssa jossain vaiheessa sellainen tunne, että meneeköhän tämä koskaan ohi mutta niin se vaan pikkuhiljaa lähti helpottamaan. Toki meillä uhmaillaan edelleen, mutta ei läheskään samoissa mittakaavoissa :D Kiva että teilläkin helpottanut!

      Poista
  4. Ihana teksti. Kirjoittelin jo aiemminkin kommenttia mustasukkaisuuteen liittyen. Meillä vielä odotellaan tuota huojennusta, mutta jospa meilläkin se lähestyy. Pienempi on 4kk ja vanhempi 2v 1kk. Jos joskus jaksat kirjoittaa enemmän alun haasteista ja toisaalta onnistumisista ja keinoista jotka auttoivat, mustasukkaisuudesta ym niin se olisi vertaistukea ainakin minulle. Ymmärrän kyllä että henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita. Itsellekin tulee välillä niin kiukku isoveljeen ja sitten taas toisessa vaiheessa itkettää ja harmittaa toisen puolesta ja tekee mieli vain halata ja niin teenkin. Ristiriitaisia tunteita ja toiveita että joku päivä alkaa helpottaa. Harmittaa sekin ettei pikkuveli vielä pidä isoveljeään maailman parhaana tyyppinä (kuten monista blogeista luen olevan monilla) jolle nauretaan, enemmänkin ehkä muuttuu hermostuneeksi kun kuulee isoveljen äänen...eh...Mutta uskon senkin muuttuvan, toivottavasti pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti teilläkin helpottaa jossain vaiheessa! Meillä helpotus lähti liikkeelle kun poika alkoi kunnolla puhumaan ja pystyy nyt ilmaisemaan itseään enemmän sanallisesti eikä tarvitse enää käyttää sitä fyysistä ilmaisua niin paljon. Paljon tsemppiä teille, tämä on varmaan se haastavin ikäero lapsille mutta muutaman vuoden päästä ne toivottavasti on jo parhaita kavereita <3

      Poista
  5. Ihana teksti <3 Varmasti ollut haastavaa aikaa kahden pienen kanssa, mutta ihana kuulla että on alkanut helpottaa! <3

    VastaaPoista
  6. Ihana kirjoitus <3
    Meillä on nyt toisinaan jo todella paljon helpompia päiviä ja sit taas toiset päivät on juuri sitä, että tuntuu et tapellaan aamusta iltaan.. kaipa tää tulee oleen tällaista pitkään, että tulee näitä yhteenottoja. Lapsi alkaa hakea itse sitä suhdetta meihin aikuisiin ja koettelee meitä, mutta myös itseään. Välillä on niin vaikea olla se aikuinen ja inhoon itseä välillä kun tapellaan niin naurettavista asioista. Kuinka noin pieni voi mennä niin ihon alle? :'( Mutta koitan vaan takoa päähäni, että lapsen on hyvä nähdä kaikenlaisia tunteita ja tilanteita..

    VastaaPoista