28. lokakuuta 2016

2,5-VUOTIAS JUTTELIJA


Meidän Miltonilla tuli eilen 2,5 vuotta ikää täyteen ja ajattelin kirjoitella vähän pikkutyypin kuulumisia pitkästä aikaa. Katselin tuossa vanhoja valokuvia keväältä ja voi miten ison pojan oloiseksi tämä pikkuherra onkaan kasvanut tässä puolen vuoden aikana!

Aina niin aktiivinen ja energinen Milton aloitti siis elokuussa puistokerhon, jossa käy kahdesti viikossa ja on viihtynyt siellä tosi hyvin. Kerhossa hän pääsee myös puhumaan ruotsia, mikä on hyvä kun päivisin hän puhuu kuitenkin kanssani aina suomea. Kulunut puoli vuotta on ollut Miltonin puheenkehitykselle tärkeä vaihe ja kunnolla puhumaan poika oppi oikeastaan kesän loppupuolella meidän kesäloman aikana. Sitä ennen sanoja oli ollut vain vähän ja melkeen kaikkeen poika käytti omaa kieltään, jota vain me vanhemmat ymmärrettiin. Sitten kun niitä oikeita sanoja alkoi tulemaan niin niitä onkin tullut jatkuvasti lisää ja nyt Milton puhuu jo lauseita sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta enimmäkseen kuitenkin suomeksi. Toki sitä omaa kieltäkin on vielä. Aika paljon kielet myös sekoittuvat lauseiden sisällä ja on myös joitain sanoja mitä tulee vain ruotsiksi eikä koskaan suomeksi (kuten famn, kom, dit, måne). Vielä poika ei osaa kohdistaa kelle puhuu suomea ja kelle ruotsia. Omaa nimeään Milton ei myöskään vielä osaa sanoa, vaan on keksinyt itselleen lempinimen: Tättä.

Arki helpottui meillä huomattavasti kun poika oppi kunnolla puhumaan eikä toisen enää tarvitse ilmaista tunteitaan vain fyysisesti. Tänään tapahtui myös jotain, mitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta olen joka päivä kertonut tälle maailman tärkeimmälle pikkumiehelle, kuinka paljon häntä rakastan mutta toinen ei vielä ollut sanonut sitä ikinä takaisin. Sitten tänään vaan yhtäkkiä leikkiessämme olohuoneen lattialla hän tuli halaamaan ja sanoi hieman ujosti "Tättä rakastaa mammaa". Olin pakahtua onnesta. Miten hyvältä voikaan tuntua kuulla nuo sanat oman lapsen suusta ensimmäistä kertaa. Meillä on ollut todella haastavat puoli vuotta ja huono äiti-fiiliksiä on riittänyt, mutta nyt tuli tunne että teen ehkä sittenkin jotain ihan oikein.

Ihana Minna haastoi mut alkuvuodesta tähän taaperoiden ystäväkirja-haasteeseen, mutta koska meillä ei vielä puhuttu niin päätin siirtää sen myöhemmäksi ja päätinkin sen sitten toteuttaa. Tässä siis Miltonin vastauksia kysymyksiin, joita vähän muunneltu pojalle ymmärrettävämpään muotoon.

Mikä sun nimi on? Iso poika.

Minkä ikäinen olet? Tämä (näyttää kahta sormea).

Mistä tykkäät? Biibaa, brumma (paloauto ja tavallinen auto).

Mistä ruoasta tykkäät? Tättä haluu mamman ruokaa.

Mitä tykkäät juoda? Maitoo, Tättä auttaa mammaa.

Millä tykkäät leikkiä? Brumma.

Mitä harrastat? Joo. Siisharrastus (siis=poliisi).

Kenestä tykkäät? Siis.

Potta vai vaippa? Vaippa.

Auto vai juna? Biibaa-auto.

Kukkakaali vai parsakaali? Kuuviikaali.

Kuuma vai kylmä? Kuuma.

Oma sänky vai mamman kainalo? Mamman kainalo.


Miten teidän taaperot puhuu? Löytyykö sieltä muita kaksikielisiä perheitä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

25. lokakuuta 2016

AIKAA ITSELLE JA PARISUHTEELLE

Lasten kanssa oleminen on ihan hirveän intensiivistä hommaa. Nyt kahden kanssa varsinkin tulee välillä vähän sellainen robottimainen suorittajaolo, kun aamusta iltaan tekee kokoajan jotain eikä ne hommat vaan ikinä lopu. Valppaana on oltava siitä hetkestä lähtien kun saa silmänsä aamulla auki ja se pieni oma hetki iltaisin lasten nukahdettua menee aika nopeasti. Iltaisin on yleensä itsekin niin väsynyt että on tunnin kuluttua jo valmis menemään nukkumaan.



Tyttö täytti eilen seitsemän kuukautta ja huomaan, että kun toinen ei enää ole ihan niin sylivauva niin sitä on itsekin alkanut enemmän kaipaamaan omaa aikaa ja omia harrastuksia. Viime kuussa palasin vuoden tauon jälkeen takaisin teatteriharrastuksen pariin ja se on oikeastaan ainut harrastus missä pystyn täysin nollaamaan ajatukseni ja ottamaan kunnolla aikaa itselleni. Lisäksi yritän käydä jumpissa, lenkillä tai salilla ja aina kun siltä tuntuu tai siihen on mahdollisuus.


Viime viikkoina ollaan miehen kanssa jouduttu molemmat tinkimään omasta ajasta ja sen kyllä huomaa kotonakin. Itse olen ainakin ollut niin kiukkuinen ettei mitään rajaa. Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa jumppaan ja jotenkin askel oli heti paljon kevyempi kotiin palatessa.

Kun talossa asustaa monta vahvaa temperamenttia, 2-vuotiaan uhmaa, muita terveydellisiä ongelmia, elämänmuutoksen aiheuttamaa stressiä yms. niin välillä tuntuu että aika hurjaa tämä touhu välillä on.  Huomaan olevani paljon kärsivällisempi ja parempi äiti jos pääsen aina välillä jonnekin muualle ja saan hetken oikeasti hengähtää. Se ei ole niinkään taukoa lapsista, vaan ennemminkin taukoa siitä velvollisuudesta ja vastuusta mikä kotiäitinä on kokoajan läsnä.


Oman ajan lisäksi yritetään myös pyhittää illasta ainakin se viimeinen hereilläolotunti parisuhteelle ja meillä on jo tosi pitkään ollut tapana katsoa iltaisin yhdessä jotain sarjaa ja syödä samalla iltapalaa. Koko tämä syksy ollaan katsottu Netflixistä Dexteriä tuotantokaudesta toiseen ja jotenkin tuosta iltarutiinista on muodostunut tosi tärkeä osa päivää. Nyt kun muuton yhteydessä meillä jäi monta iltaa kokonaan väliin niin heti tuli sellainen olo että jotain puuttui. Tämän takia en enää iltaisin yleensä kirjoittele blogia tai tee muita omia juttuja, tällä hetkellä tuntuu tärkeämmältä pyhittää illat parisuhteelle.

Kaipaatteko te omia menoja? Miten teillä vietetään parisuhdeaikaa arjen keskellä?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

21. lokakuuta 2016

AIKAMOINEN MUUTTOVIIKKO

Huhheijaa mikä urakka meillä onkaan takana. Olen muuttanut elämäni aikana nyt yhteensä viisi kertaa, mutta tämä kerta oli kyllä ehdottomasti rankin. Meillä on ollut viikon ajan niin kiire ja niin paljon hommaa, että vasta nyt ehdin oikeasti istahtamaan sohvalle kahvikupin kanssa ja hetken hengähtämään. Tavaroita ei olla ehditty vielä purkamaan ollenkaan, mutta josko sitä viikonloppuna vihdoin aloittaisi niin ei tarvitsisi täällä säkkien ja laatikoiden keskellä elellä.


Varsinainen muuttopäivä meillä oli siis maanantai ja edellinen viikonloppu meni täysin pakkaushommissa aamusta iltaan. Oltiin selkeästi organisoitu koko pakkausurakka tosi huonosti, koska aloitettiin ihan liian myöhään ja laatikoitakin oli liian vähän. Olin käyttänyt viimeisen kuukauden konmaritukseen, myynyt eteenpäin vaatteita ja huonekaluja yms. mutta silti niitä vaan riitti ja riitti eikä pakkaamisesta näyttänyt tulevan loppua millään. Maanantaiaamuna kun meidän ystävä saapui rekan kanssa pihaan, oli kaapeissa vielä vaikka mitä jäljellä ja niitähän ollaan sitten pitkin viikkoa käyty nyt omalla autolla vielä hakemassa. Oltiin myös askelmittarin mukaan kävelty koko muuttopäivän aikana sellaiset 7km ja jatkuvasti laatikoita ja säkkejä kantaen, joten kyllähän tuo vähän jaloissa tuntui seuraavana päivänä.


Muuttaminen on iso juttu sekä henkisesti että fyysisesti ja tässä ollaan koko perhe käyty aikamoisia tunnekuohuja kuluneen viikon aikana. Ollaan kaikki oltu tosi väsyneitä ja stressaantuneita ja lapset saivat vielä flunssankin kaiken kukkuraksi tähän samaan syssyyn. Nuo pienet on kyllä vaan niin reippaita tyyppejä ja jaksaneet hienosti tässä pyörityksen keskellä, vaikka kodin vaihtuminen on heillekin tosi iso elämänmuutos. Ollaan kuitenkin onneksi saatu paljon apua lasten kanssa, Milton on ollut melkein koko viikon isovanhempien luona kun ollaan oltu vanhalla asunnolla siivoilemassa ja Minakin oli maanantaina muuttopäivän ajan. Ilman hoitoapua meidän olisi varmaan ollut pakko käyttää jotain muuttopalvelua ja näin jälkiviisaana kun miettii niin ehkä olisi ollut hyvä harkita sitä ihan muutenkin, olisi päässyt ehkä vähän helpommalla.


Eilen kuitenkin saatiin viimein vanha asunto tyhjäksi ja siivottua puhtaaksi. Tänään käytiin luovuttamassa avaimet uusille asukkaille ja nyt tuntuu kuin pieni kivi (tai vähän suurempikin) olisi vierähtänyt harteilta. Fiilis on tosi huojentunut, mutta samalla myös haikea. Kaikista entisistä kodeistani juuri tämä oli jotenkin erityinen, ehdittiin asua tuossa asunnossa kolme ja puoli vuotta ja se oli myös lasten ensimmäinen koti. Varsinkin vanhaa keittiötä kuuratessa iski jopa pieni ahdistus, meidän itse suunnittelema ja rakastama keittiö ei nyt ollutkaan enää meidän ja siitä oli luovuttava.


Täällä ollaan nyt sitten väliaikaiskodissa jonkin aikaa eikä vielä tiedetä koska saadaan avaimet omaan taloon, ihan viimeistään kuitenkin joulukuun alkuun mennessä. Ja sitten aloitellaan meidän remppaprojektia. Mutta nyt kuitenkin hengähdetään hetkeksi, rauhoitutaan ja huokaistaan helpotuksesta. Huh, selvittiin.

En ole vielä edes ehtinyt vastailla teidän edelliseen postaukseen jättämiinne kommentteihin, mutta palaan niihin ihan pian. 

Millaisia muuttokokemuksia teillä on, oletteko muuttaneet itse vai käyttäneet muuttopalvelua?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

13. lokakuuta 2016

HÄN NYT VAIN ON VÄHÄN LYHYT


On pieniä vauvoja, isoja vauvoja, laihoja, pulleita, lyhyitä ja pitkiä. Jokainen vauva on yhtä ihana ja sopivankokoinen omana itsenään, kunhan vaan kasvaa tasaisesti omalla käyrällään. Mutta entä jos ei kasvakaan?

Meillä on käynyt nyt niin. Olen aiemminkin kertonut, että meidän pikkuneidin pituuskasvusta ollaan oltu huolissaan, jo muutaman kuukauden ajan siitä ollaan neuvolassa puhuttu ja varoiteltu mahdollisilla jatkotutkimuksilla. Painoa tytölle tulee tasaisesti tiettyyn tahtiin, mutta pituus, se laahaa jäljessä. Kiinteät aloitettiin tämän takia aikaisin, mutta se ei ole kasvua kiihdyttänyt.

Käytiin tänään kuusikuukautisneuvolassa (vaikka kohta ollaankin jo melkein 7kk puolella) ja saatiin mitoiksi 8035g ja 63,5cm. Terveydenhoitajan mukaan tyttö on pituutensa nähden pullea ja niinhän toinen onkin, meidän ihana pieni pullea vauva. Pituutta on nyt kuitenkin tullut kuulemma liian vähän ja viimeisen kuukauden aikana kasvu on hidastunut entisestään, nyt oltiin saatu mittariin kuukaudessa vain puoli senttiä lisää. Mikäli jompikumpi meistä vanhemmista olisi lyhyt, tähän ei kiinnitettäisi niin paljoa huomiota, mutta me ollaan kumpikin suht pitkiä. Katselin meidänkin vanhoja neuvolakortteja ja ollaan kaikki; minä, mies ja Milton oltu puolivuotiaina miltei 70cm pitkiä. Vaikka kuulemma lyhytkasvuisuus voi hyppiä myös sukupolvien yli.

Saatiin nyt lääkäriaika reilun viikon päähän ja katsellaan sitten mitä asialle tehdään. Mua varoiteltiin mahdollisilla kilpirauhashäiriöillä, aineenvaihduntasairauksilla yms. mutta jotenkin tuntuisi oudolta, kun Mina on muuten niin hirmu hyvin kehittynyt tyttö ja niin tyytyväinen tapaus kun vaan olla voi. Uutta vaatekokoa ei ole tarvinnut moneen kuukauteen hankkia, 62/68 vaatteet menevät edelleen hyvin ja osa 68-kokoisistakin on vielä isoja. Tuntuu vaan niin hassulta, kun Milton oli tässä vaiheessa jo niin paljon isompi.

Lapset ovat tosiaan erilaisia, eikä tässä vaiheessa voi oikein vielä sanoa mistä on kyse ja kannattaisiko tästä edes huolestua. Meidän neiti on kuitenkin jotenkin vaan niin terveen oloinen vauva, täydellinen pieni tyyppi.

Minkä pituisia teidän muiden vauvat on olleet puolivuotiaina? Kiinnostaisi kovasti kuulla kokemuksia mikäli siellä on muita, joilla lapsi ollut selkeästi lyhyempi verrattuna muuhun perheeseen. Mitä teillä on lähdetty tutkimaan ja onko kasvu kiihtynyt myöhemmin tasaisemmaksi?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

7. lokakuuta 2016

NYT SE ON VIRALLISTA

Kesän alussa kun talohaaveista alettiin puhua ihan vakavissamme, ei vielä tiedetty kuinka kauan menisi ennenkuin se oikea talo löytyisi ja ensin oli myös myytävä vanha kerrostaloasunto alta pois. Nyt ne haaveet on kuitenkin muuttuneet ihan todelliseksi ja tänään viimein tehtiin kaupat meidän tulevasta omakotitalostamme. Fiilis on samalla innostunut ja vähän epäuskoinenkin, näinkö helposti se sitten lopulta löytyikin?


En halunnut vielä täällä kertoa meidän tulevasta kodista paljoakaan ennenkuin kaikki todella varmistuisi, mutta nyt on viimein aika vähän avata millaiseen kotiin ollaan muuttamassa. Meidän tuleva koti sijaitsee siis kivalla vihreällä ja rauhallisella omakotitaloalueella ja vaikka alue on meille molemmille vähän vieras niin jotenkin tykästyttiin siihen. 

Talo on siis 70-luvun loppupuolella rakennettu iso kaksikerroksinen omakotitalo. Jonkinlaisia remontteja talossa on ajan mittaan tehty, mutta esimerkiksi keittiö, wc:t ja kylpyhuone aiotaan remontoida täysin uusiksi. Ajauduttiin katsomaan tätä taloa oikeastaan vähän puolivahingossa, koska netissä olleet kuvat eivät juurikaan antaneet sille oikeutta. Onneksi kuitenkin mentiin, sillä jotenkin koko paikasta huokui sellainen lämmin ja hyvä fiilis, mikä ainakin itselleni oli niitä ykkösjuttuja tulevaa kotia etsiessä. Tiedettiin oikeastaan kumpikin heti sisään astuttuamme, että tämä se olisi. Ihastuin erityisesti tilavaan avokeittiö- ja olohuonekokonaisuuteen ja puulattioihin, mitä ei monessakaan paikassa ole vastaan tullut.

Meille oli taloa etsiessä myös tärkeää mm. luonnon läheisyys, asuinalueen vihreys, hyvät liikenneyhteydet keskustaan ja päiväkodin sekä koulun läheisyys ja kaikki nämä toteutuivat, joten valinta oli siinä mielessä aika helppo. Hommaa tulee olemaan paljon, mutta toisaalta halutaankin päästä suunnittelemaan kodista juuri meidännäköinen. Ja koettiin vanhan talon remontoiminen varsinkin nyt lasten ollessa pieniä meille järkevämmäksi ratkaisuksi kuin että oltaisiin nyt tässä vaiheessa lähdetty rakentamaan täysin uutta taloa.

Juuri nyt tilanne on se, että muutetaan tästä vanhasta asunnosta pois reilun viikon kuluttua ja asustellaan sitten jonkin aikaa väliaikaismajoituksessa, kunnes saadaan ensin avaimet omaan kotiin ja sen jälkeen remontoitua se ainakin osittain siihen kuntoon että sinne pystyy jo muuttamaan. Oikein jännä loppuvuosi siis tulossa!

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA

5. lokakuuta 2016

IHANA IMETYS


Ensimmäinen imetystaipeleeni oli hyvin erilainen kuin mitä tämä toinen on ollut. Esikoista imetin yhteensä seitsemän kuukautta, mutta korvike tuli mukaan hyvin varhaisessa vaiheessa ja imetys oli pitkään osittaista. Matkan aikana vastaan tuli monenlaisia imetyshaasteita, rintatulehdusta ja muuta. Imetyksen lopetus sujui helposti, Milton suosi jo pulloa ja itsekin olin jo valmis luopumaan. Me vain  sitten lopetettiin ja jatkettiin elämää tyytyväisenä pelkän korvikkeen kanssa.


Minan kanssa juttu on taas ollut toinen. Imetys on alusta saakka tuntunut jotenkin tärkeämmältä jutulta enkä ole kokenut sitä millään muotoa haastavaksi. Päinvastoin imettäminen on tällä kertaa ollut helppoa ja luonnollista, eikä pullorumba edes innostaisi millään lailla. Korviketta tyttö ei ole vielä ikinä edes maistanut, ollaan tähän saakka menty aina tissillä tai pumpatulla maidolla. Toivoisin pystyväni imettämään siihen saakka että tyttö täyttää vuoden.



En tiedä onko se kenties iän ja itseluottamuksen karttuminen, vankempi tieto ja kokemus imetyksestä tai helpommin sujunut imetystaival, mutta nyt tytön ollessa puolivuotias imetyksen lopetus tuntuu jotenkin vielä hyvin kaukaiselta asialta enkä vaan olisi tästä vielä valmis luopumaan. Imetys on ihanaa, en enää nolostele tehdä sitä julkisesti ja se on hyvin tärkeää tyttärelleni. Motivaatio jatkaa on suuri. Ja kun se sujuu niin se on myös helppoa, ei tarvitse lämmitellä maitoja tai keitellä tutteja.


Tämä meidän pieni tissitakiainen on varsin utelias tapaus ja oli oikein innoissaan näistä uusista imetyskoruista, mitä saatiin ihanalta bloggaajakollegaltani Maarialta testiin. Maaria tekee Tovi -nimisiä imetyskoruja ja tuttinauhoja erivärisistä silikonihelmistä ja saatiin valita kaksi eri väristä  korua. Tovi-korut ovat täysin myrkyttömiä ja sitä kautta turvallisia vauvan kätösiin, Mina hypistelee näitä aina ihan innoissaan. Ja lisäksi nämä ovat oikeasti vielä nättejäkin koruja! Ihastuin myös Maarian tekemiin tuttinauhoihin, mutta meidän tyttö kun ei tuttia syö niin meillä ei harmillisesti niille ole tarvetta.

Pysykäähän kuulolla myös blogin FB-sivuilla, siellä käynnistyy nimittäin pian kiva ARVONTA!

Mitä imetys merkitsee teille? Onko muilla imetyskokemukset eronneet toisistaan eri lasten kohdalla?

SEURAA BLOGIA BLOGLOVINISSAFACEBOOKISSA TAI INSTAGRAMISSA