13. marraskuuta 2016

ISÄ

Tarkoitus oli tänään kirjoittaa meidän lasten mahtavasta isästä, mutta tulinkin toisiin ajatuksiin ja päätin tarttua isänpäivä-aiheeseen vähän toisesta suunnasta. Tämä on aihe, josta en ole täällä puhunut aiemmin kuin vähän ohimennen ja tottapuhuen koko aihe on jo vuosia ollut omassa elämässäni sellainen asia, josta olen jostain syystä yleensä mieluummin vain vaiennut.

Mutta nyt haluaisin tästä puhua ja tänään ajattelin kertoa teille omasta isä-tytär-suhteestani.


Olen vanhempieni ainut yhteinen lapsi, mutta isälläni on myös toinen tytär eli mulla on myös isosisko. Vanhempani erosivat kun olin kuusivuotias ja siitä eteenpäin asuin vain äidin kanssa kaksin. Sen jälkeen en juuri ollut isäni luona pidempiä aikoja, tavattiin vain päivisin eikä kovinkaan säännöllisesti.

Isäni kuoli tapaturmaisesti mun ollessa yhdeksänvuotias. Muistan yhä kirkkaasti sen hetken kun mulle kerrottiin mitä oli tapahtunut, juoksin omaan huoneeseeni ja hautauduin sänkyyn itkemään. Koko tapahtuma oli aika traaginen ja vaikka isäni ei enää pitkään ollut ollut päivittäin meidän perheen elämässä mukana niin kyllä se 9 vuoden ikäiseen tyttöön jätti ison jäljen. Vuoden verran purin pahaa oloa koulussa ja yritin ymmärtää, kunnes vihdoin alkoi helpottamaan. Isää ei enää ollut ja sen kanssa oli vaan opeteltava elämään. Totuus oli kuitenkin, että isä oli tavallaan ollut poissa jo paljon kauemmin.


Olen monesti kertonut kuinka huono itsetunto mulla nuorena on ollut ja vielä aikuiseksi kasvettuani ja omilleni muutettuani olin tosi arka tyttö, jolla oli vaikeuksia luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä. Vasta nyt olen tajunnut miten suuri merkitys omalla isä-suhteellani on ollut oman identiteettini kehitykseen ja miten erilaiset lähtökohdat on ollut kun ei ole ollut sellaista oikeasti rakastavaa ja huolehtivaa isää tukemassa. Tottakai olen aina rakastanut isääni pienestä saakka, mulle hän oli aina huippu vaikkei oikeasti ehkä ollutkaan. Mutta niin se vaan menee, lapselle omat vanhemmat ovat aina rakkaita.

Kaikesta huolimatta olen päässyt tähän pisteeseen missä nyt olen ja saanut oikeastaan kaiken sen mistä olen elämässä haaveillutkin. Saanut täydellisen perheen ja oppinut arvostamaan myös itseäni. Olen edelleen suorittaja ja vähän kontrollifriikki, saatan välillä vaatia sekä itseltäni että läheisiltäni liikoja. Mutta paljon olen myös oppinut ja tuntuu, että vuosi vuodelta olen pikkuhiljaa opetellut tuntemaan itseäni paremmin ja uskallan nykyään tehdä niitä asioita joista oikeasti nautin.


Muutama viikko sitten kävin isäni haudalla, en ollut käynyt siellä aikoihin. En oikein koskaan ole oppinut käymään hautausmailla, mutta nyt tuli jotenkin tosi hyvä olo ja hyvä fiilis siitä että menin. Toivon vaan, että oma isäni olisi näkemässä miten upeita asioita olen elämässäni saavuttanut, miten ihanat lapset ja perheen olen saanut. Ja että kaikesta huolimatta olen pärjännyt hyvin.

Tänä isänpäivänä olen kiitollinen ja onnellinen, että lapsillani on isä joka päivittäin tekee meille ruoat valmiiksi, tulee kotiin sovittuina aikoina, rakentelee legoilla töistä tullessaan ja lukee esikoiselle iltasadun joka ilta. Isä, joka pitää huolta.

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?

8 kommenttia:

  1. Kaunis teksti❤️. Itse myös isän menettäneenä tapaturmassa tiedän tunteesi.

    VastaaPoista
  2. Oi miten kaunis ja koskettava teksti! Ihanaa että löysin blogisi, täytyy tutustua tähän paremmin ajan kanssa. Minäkin olen kova kontrolloimaan asioita ja vaadin liikaa sekä itseltäni että muilta. Käsittelen näitä asioita aina välillä blogissani. Tervetuloa kurkkaamaan blogiini! <3

    VastaaPoista