30. joulukuuta 2016

LAPSI TARVITSEE MUITA LAPSIA + ARVONTA


Sain jokunen aika sitten yhteydenoton lasten ja nuorten kasvatusta sekä lastensuojelukysymyksiä käsittelevältä Lapsen maailma -lehdeltä. Sain mahdollisuuden tutustua tähän itselleni aiemmin täysin vieraaseen lehteen ja näin äitinä ja kasvatusalalla opiskelevana lähdin mielenkiinnolla lukemaan heidän tekstejään. Lapsen maailma -lehdeltä löytyy myös nettisivut ja löysinkin sieltä erään syyskuussa julkaistun artikkelin, jonka aihetta halusin ehdottomasti käsitellä myös täällä blogissa.

Tuo aihe on lasten yksinäisyys.



Tässä artikkelissa puhutaan siitä, miten moni lapsi nykyään on oikeasti yksinäinen ja miten herkästi lasten yksinäisyys lähtee jo sieltä varhaislapsuudesta. Aloin miettimään meitä ja meidän perhettä ja oikeastaan tämä aihe ei olisi voinut parempaan saumaan tulla, sen verran paljon on tullut viime aikoina mietittyä varsinkin esikoisen sosiaalisia vertaissuhteita ja sitä milloin toisen olisi oikea aika aloittaa taas päivähoito. Koska pikkusisko on vielä niin pieni, toivoisin voivani olla kotona vielä koko ensi vuoden, mutta ei oikein olla vielä tehty minkäänlaisia päätöksiä asian suhteen ja vaikka esikoinen voisi päiväkodista jo hyötyäkin niin jotenkin mielellään ehkä kuitenkin laittaisin heidät hoitoon sitten vasta yhdessä kun en itse enää kotiin jää.

Meidän Miltonhan oli päiväkodissa vuosi sitten sen reilun puolen vuoden ajan ennen pikkusiskon syntymää ja vaikka hän tuntui silloin 1,5-vuotiaana vielä loppujenlopuksi kovin pieneltä sinne muiden joukkoon niin olin kyllä todella tyytyväinen siihen hoitoon ja kasvatukseen mitä toinen omassa ryhmässään sai. Kun Wilhelmina sitten viime keväänä syntyi, jäi myös Milton meidän kanssa kotiin ja tämän syksyn poika onkin ollut kotihoidossa.



Vaikka halusin ehdottomasti pitää kummatkin lapset kotona nyt äitiyslomalla ollessani niin meille oli selvää, että jonkinlainen kerhopaikka pojalle olisi jo täksi syksyksi saatava. Saatiin onneksi heti alkusyksystä paikka puistokerhosta, jossa toinen on käynyt nyt kahdesti viikossa ja tykännyt ihan tosi paljon. Meidän reilu 2,5-vuotias on aktiivinen tyyppi, joka viihtyy muiden lasten seurassa ja nauttii valtavasti kun ympärillä tapahtuu asioita. Kerhon lisäksi ollaan yritetty käydä ainakin kertaalleen viikossa perhekahvilassa leikkimässä.

Niinkuin artikkelissakin sanotaan, ei kaikilla vanhemmilla välttämättä ole suurta sosiaalista verkostoa ja tällöin myös lapset jäävät ehkä vähän vähemmille kaverikontakteille. Itsekin koen oikeasti tärkeäksi, että pystyn kotona ollessani tarjoamaan lapsilleni tarpeeksi sosiaalisia kontakteja ja pakko sanoa, että vaikka meiltäkin löytyy tuttavapiiristä lapsille leikkikavereita niin ollaan kyllä koettu nämä kaupungin tarjoamat avoimet varhaiskasvatuspalvelut todella kivoiksi. Olin alkuun pojan ollessa vauva vähän arka niissä käymään, mutta nyt olen innostunut ja rohkaistunut äitinä sen verran itsekin, että tuntuu oikeasti tosi mukavalta ja luontevalta lähteä sinne muiden lasten ja äitien seuraan höpöttelemään ja juomaan samalla kahvia.


Nyt joululomalla kerhojen ja perhekahviloiden lomaillessa ollaan mekin oltu aikalailla vain omissa oloissamme ja eilen poika alkoikin tässä jo kyselemään, että haluaisi päästä taas kerhoon ja eikö voitaisi lähteä perhekahvilaan leikkimään. Joulupukki toi säkillisen uusia ihmeellisiä leluja, joilla toki on kiva leikkiä mutta kyllä se leikki vaan on silti paljon kivempaa kun ympärillä on myös niitä muita vertaisleikkijöitä.

Ja loppuun vielä arvonta, sillä sain arvottavaksi teidän lukijoidenkin kesken yhden 6kk määräaikaisen tilauksen Lapsen maailma -lehteä. Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä kommenttikenttään sähköpostiosoitteesi. Arvonta päättyy 4.1. klo 23:59.  

Kaipaavatko teidän lapset paljon muiden lasten seuraa? Käyttekö te paljon perhekahviloissa ym.?

Kaupallinen yhteistyö Lapsen maailma-lehden kanssa

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

28. joulukuuta 2016

UUSIA TUULIA

Oi että miten olen odottanut, että pääsen paljastamaan mitä kivaa olen tässä loppuvuoden aikana oman kotiarkeni keskellä oikein suunnitellut ja pähkäillyt. Tänään kaikki varmistui viimein kunnolla ja nyt pääsen tästä teillekin kertomaan: olen perustanut toiminimen ja aloitan alkuvuodesta uuden työn tähän kotiäitiyden rinnalle!

Koko syksyn on tullut pohdittua tulevaa vuotta, opiskelu- ja työkuvioita. Olen miettinyt pääni puhki milloin olisi sopiva aika lasten aloittaa päiväkoti ja mikä mahdollistaisi sen että voisin vielä olla kotona ja jatkaa rauhalliseen tahtiin myös opintoja. Loppusyksystä sainkin sitten idean ja päätin vaan rohkeasti lähteä siihen mukaan.


Kaikki lähti liikkeelle kun pidin alkusyksystä meillä kotona ekologisia naisten- ja lastenvaatteita valmistavan NOSHin kotikutsut. Tykästyin heti NOSHin laatuun ja olin innoissani, että kivojen lastenvaatteiden lisäksi heiltä löytyi hyvännäköisiä ja samalla mukavia vaatteita myös naisille.

Lokakuussa kun NOSHilla käynnistyi edustajahaku, mietin että tässähän voisi oikeasti olla juuri itselleni sopiva harrastus/työ hoitovapaalla olon rinnalle. Oma juttu jota pääsisin tekemään iltaisin ja viikonloppuisin, saisin samalla vähän omaa aikaa ja tapaisin muita aikuisia, mutta pystyisin silti olemaan päivät yhä kotona lasten kanssa. Päätin laittaa hakemuksen ja pääsin mukaan. Ja niinpä aloitankin nyt alkuvuodesta uutena NOSH-edustajana! 


Tällä hetkellä vähän jännittää niinkuin kaiken uuden äärellä aina, mutta vain positiivisessa mielessä. Meidän remontti valmistuu näillä näkymin helmikuun alkupuolella, jolloin päästään muuttamaan ja arki rauhoittuu takaisin tavallisiin uomiinsa. 

Myös nämä NOSH-edustajan hommat aloitankin sitten samaan aikaan juuri sopivasti  helmikuussa ja tulen siis pitämään kotikutsuja pääosin paikkakunnallani Porvoossa + tässä lähikunnissa, mutta edustajan työt aloitettuani kauttani voi tilata tuotteita vaikkei täälläpäin asuisikaan. NOSHiltahan ilmestyy juuri tuolloin helmikuun alkupuolella uusi mallisto ja kutsuja voi varailla jo nyt, joten jos teidän lukijoiden joukosta löytyy halukkaita kutsujärjestäjiä niin mulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen emmi.vainio@nosh-kotimyynti.fi . Tulen mielelläni esittelemään!

Sellaisia kivoja uutisia tähän loppuvuoteen, täällä ollaan kyllä niin innoissaan näistä uusista haasteista ja oikein jännityksellä odotellaan tulevaa kevättä!

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

22. joulukuuta 2016

ERILAINEN JOULU


Meillä vietetään tällä kertaa vähän erilaista joulua. No okei, ei se viime jouluksi iskenyt noro-viruskaan varsinaisesti mihinkään perinteisiin kuulunut. Viime vuonna kuitenkin valmistelin joulua innoissani, kun taas tänä vuonna koko joulu on tuntunut vähän vieraalta ja kaukaiselta jutulta ja viime viikolla mm. ihmettelin että nytkö se jo tulee, vaikka juuri vasta siirryttiin joulukuun puolelle.

Tykkään yleensä alkaa laittelemaan joulua kotiin jo hyvissä ajoin, viime vuonna siirryttiin aitoon kuuseenkin kun sitä ennen oltiin menty muovikuusella. Lahjat ostan aina viime tipassa ja paketitkin väsään kasaan aina viimeisinä iltoina, mutta rakastan jouluvaloja ja kaikenlaista joulutunnelmaa niin paljon. Viime vuoden aito joulukuusi oli aivan ihana, se tuoksu!


Tämä vuosi on kuitenkin ollut poikkeus siinä mielessä, että ei olla lasten kanssa valmistauduttu jouluun oikeastaan millään lailla. Yhdet piparit tehtiin äitini luona muutama viikko sitten ja tällä viikolla mies laittoi yksi aamu tietokoneelta joululauluja soimaan. Joulukorttikuvat lapsista jäi ottamatta ja kaikki jouluvalotkin jäi laittamatta, kun ei oikein tällä hetkellä varsinaisesti ole omaa kotia mitä laittaa. Olen siis ollut tänä vuonna varsin antijouluihminen! Lähdetäänkin huomenna koko perhe kissaa myöten joulun viettoon miehen vanhemmille ja ollaan siellä kokonaiset kaksi yötä. Siellä on iso perhe, kuusi, hyvää ruokaa ja joulupukkikin luvannut tulla käymään, joten varmasti se joulufiilis löytyy sitten viimeistään aattona. Mies kyllä ajatteli vielä huomisillan viettää raksalla, mutta sanoin että aattona pakko tämänkin pitää kyllä yksi kokonainen vapaapäivä remonttihommista.

Tämä on myös ensimmäinen joulu, kun Miltonkin alkaa tajuta kuka on joulupukki ja mitä jouluna oikeasti tapahtuu. Kovat odotukset toisella ainakin on, paloautoa tämä odottaa jo kovasti ja ollaan joka ilta yhdessä laskettu kuinka monta yötä pukin tuloon on. Lahjoja ollaan hankittu aika maltillisesti tänä vuonna, perheenjäsenille ja muutamille ystäville sekä tietysti kummilapsille paketit. Miltonille ja Mimalle ollaan muutama lahja ostettu, niitä tulee kuitenkin niin paljon lisää muilta.


Mutta näissä tunnelmissa meidän perhe siirtyy pikkuhiljaa joulun viettoon ja me toivotetaan teille kaikille oikein ihanaa ja rauhallista joulua! Muistakaahan nauttia, rentoutua ja latailla akkuja. 

Millaisia joulufiiliksiä siellä on? Vietetäänkö teillä joulua kotona vai muualla?

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

15. joulukuuta 2016

KUN ÄITI RYHTYI TEKEMÄÄN RUOKAA + ARVONTA

Meidän taloprojekti lähti käyntiin muutama viikko sitten ja mies on nyt ollut oikeastaan kaiken vapaa-ajan remontoimassa, joten olen ollut nyt illat ja viikonloput pääosin lasten kanssa kolmistaan. Sen lisäksi, että kiirettä pitää nyt enemmän kuin koskaan ja tunnit meinaavat loppua päivistä kesken, tajusin myös että remontin aloituksen myötä musta tulikin toistaiseksi meidän perheen virallinen ruoanlaittaja.



Meillä on kotityöt jakautuneet aina tosi tasapuolisesti, yhdessä siivotaan, minä hoidan pyykinpesut ja mies tekee ruoan. Se on tuntunut helpolta ja sujuvalta, kumpikin tekee sitä mistä tykkää ja missä on hyvä. Mies on tehnyt aina iltaisin meille seuraavaksi vuorokaudeksi ruoat valmiiksi ja päivisin meillä onkin niin hulinaa, että ennen päiväunia tulisi vaan kiukku ja kiire jos alkaisi ulkoilujen jälkeen vielä kokkailemaan. 

Olen siis tosissaan nyt vajaan kahden kuukauden ajan käytännössä yksin lasten kanssa, joten kai se on tämänkin äidin vaan viimein opeteltava tekemään maistuvaa ruokaa. Sain tässä jokunen aika sitten sopivasti yhteistyöehdotuksen suomalaiselta Makua Foodsilta, joka maahantuo mm. italialaisia parhaita 5. laatuluokan La Molisana -pastoja sekä maistuvia ja lisäaineettomia Tenuta Fragassi -tomaattikastikkeita ja saatiin heiltä paketillinen erilaisia tuotteita testattavaksi.


Sunnuntaina lähdettiinkin viettämään päivää lasten mummin eli äitini luokse ja kokkailin siellä meille spaghettibologneseaterian lounaaksi. Meidän Milton on nykyään tosi valikoiva kaikelle ruoalle (herkut kyllä maistuisi) ja on mm. tosi tarkka ruokien koostumuksesta ja yleensä esimerkiksi liha ilman mitään kastiketta jää kokonaan syömättä ja poika pistelee suuhunsa vain pelkät pastat, riisit tai perunat. Meillä tuntuu vähän kaikki tapahtuvan nykyään mielikuvitusleikkien kautta ja spagetista sain pojan innostumaan, kun tajusin mainita että sehän muistuttaa vähän kuin pitkiä matoja. Ja hyvin maistui sunnuntain spagettiruoka, vaikkei se ollutkaan isän tekemää. Ja niin maistui kyllä meille muillekin! Pikkusisko mutusteli siinä vieressä oman ruokansa lisäksi kurkkusiivuja (joista toki puolet löytyi ruokailun jälkeen lattialta kuten kuvista näkyy).


Olen nyt yrittänyt muutenkin keskittyä vahvasti rutiineihin ja siihen että ruokailut ja nukkumiset sun muut tapahtuisivat aina samaan ja aikaan ja tapaan. Huomaan että meidän lapsille rutiinit ovat tosi tärkeitä ja ne myös helpottavat omaa jaksamistani arjessa. Ollaan yritetty syödä nyt aina kaikki samaan aikaan ja oikeasti myös vähän istua siinä pöydässä ja rauhoittua ruokailuun. Kyllähän ne ruokailuhetket kahden pienen lapsen kanssa on pakostakin hälinää, puolet ruoasta on yleensä lattialla ja sotkua tulee eikä itse saa kyllä juuri koskaan syötyä lautastansa tyhjäksi ilman keskeytyksiä, mutta kuitenkin.

Oikeastaan kyllä ihan hauska haastaa vähän itseäänkin ja alkaa miettimään mitä kaikkea sitä oikein opettelisi kokkaamaan. Olen aina ollut innostunut leipomaan, mutta ruoanlaitossa olen vähän ollut sellainen kaavoihin kangistunut. Teen kyllä silloin tällöin ruokaa, mutta ollaan kaikki todettu että paremmin ne menevät meillä kaupaksi jos mies ne tekee kun kerran oikeasti osaa laittaa ruokaa. No nyt on kuitenkin ihan hyvä aika opetella vähän kokeilemaan uusia juttuja itsekin ja ehkä viimeinkin jopa innostua siitä.



Ja hei, saan myös arpoa teidän kesken erilaisia La Molisana -pastoja ja Tenuta Fragassi -tomaattikastikkeita sisältävän tuotepaketin! Arvontaan pääset osallistumaan jättämällä kommenttikenttään sähköpostiosoitteesi. Arvonta alkaa nyt ja päättyy ti 20.12. klo 23:59.

Mitä teillä tykätään syödä? Entä kuka teidän perheessä tekee yleensä ruoat?

Kaupallinen yhteistyö Makua Foodsin kanssa

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

12. joulukuuta 2016

MEIDÄN BABY ON JO 8 KUUKAUTTA


Saatiinhan me vähän kahdeksankuukautiskuvia otettua, vaikka nykyään alkaa neidinkin kuvailu olemaan jo vähän vaikeaa. Tyttö ei malta istuskella paikallaan enää ollenkaan ja koko ajan on kiire liikkua ja tutkia maailmaa. Enimmäkseen toinen seisoskelee pöydän reunaa vasten ja välillä konttailee taas eteenpäin. Muutaman kerran on jo irrotettu kädet tuesta, mutta sen verran jännittävää tuntuu olevan vielä ettei ihan vielä oikein kunnolla ehkä uskaltaisi.

Syntymästä saakka ollaan kutsuttu tyttöä Minaksi, mutta isoveli on aina sanonut Mima ja nyt pikkuhiljaa me muutkin perheenjäsenet ja lähipiiri ollaan tykästytty siihen niin paljon että ollaan alettu kutsumaan toista Mimaksi. Silloin kun tytön nimi päätettiin niin käytiin miehen kanssa pitkään keskustelua siitä että kannattaako antaa nimeä, jota käytetään vain virallisena nimenä kun kutsumanimi tulee kuitenkin olemaan lyhyempi. Minä epäröin, mutta mies oli sitä mieltä että miksi ei. Enää se ei kyllä itsestänikään tunnu oudolta. Uusille ihmisille ja virallisesti esittelen tytön aina Wilhelminana, mutta muuten puhuessani neidistä sanon aina Mina tai Mima. Huomaan, että käytän Mimaa nykyään aina kun puhun suoraan tytölle ja muille puhuessa saatan sanoa usein Mina. Nämä kutsumanimet ja niiden muodostuminen on kyllä mielenkiintoisia juttuja, jännä nähdä kumpi näistä sitten jää lopulta elämään.

Kuun alussa oltiin neidin kanssa verikokeissa ja meillä oli aika lastenpolille lyhytkasvuisuuden vuoksi. Kaikki näytti siltä osin olevan ihan kunnossa, hyvä tietysti niin vaikka ainahan nuo pistämiset ja muut on tosi kurjia näin pienille. Tyttö oli nyt myös kasvanut vähän reippaammin pituutta kun silloin muutama kuukausi sitten ja oli noussut takaisin neuvolan käyrillekin, joten eiköhän se kasvu tästä lähde pikkuhiljaa tasaantumaan. Mitat oli nyt 8,5kg ja 67cm. Pikkuinen neitokainenhan tuo on, katsoin omaa neuvolakorttiani niin olin ollut 8kk iässä kymmenisen kiloa ja reilusti yli 70 senttiä,  tismalleen samankokoinen kuin Milton oli tässä iässä.

Meidän pikku-Mima 8kk..

.. on hyvin kiinnostunut kaikesta elektroniikasta

.. ääntelee paljon ja on muutaman kerran sanonut jo mm. mamma ja anna

.. ei yhtään viihdy rattaissa tai turvakaukalossa hereillä ollessaan, mutta nukkuu niissä mielellään

.. konttaa vauhdilla huoneesta toiseen

.. harjoittelee sormiruokailua pikkuhiljaa, mutta hieman vielä jännittää erilaisia koostumuksia

.. ei viihdy kauaa sylissä, vaan tykkää puuhailla itsekseen lattialla

.. nauttii suunnattomasti kylpemisestä

.. ei vierasta, mutta on silti kovasti äidin perään

.. herää öisin kahdesti tissille

.. ihailee suuresti isoveljeään ja hihittelee tämän hassutteluille

.. ei loukkaannu herkästi mutta osaa kyllä jo ilmoittaa äänekkäästi mikäli kokee tulleensa väärinkohdelluksi

.. on samanlainen ihana ja aurinkoinen oma itsensä kuin aina tähänkin asti

Onkos teidän vauvoilla kutsumanimiä erikseen vai käytättekö aina virallista etunimeä? 

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?

7. joulukuuta 2016

HORMONAALISET MUUTOKSET RASKAUDEN JÄLKEEN

Aina puhutaan raskauden jälkeisestä painosta ja kropan palautumisesta ennalleen. Itsellänikin oli  keväällä omat kamppailuni, joista pääsin kuitenkin yli ja joiden ylitsepääsemisestä kirjoittelinkin loppukesästä. Painon suhteen en ole jaksanut nyt syksynkään aikana stressata ja vaakaakaan ei enää nykyään tule käytettyä. Tässä ollaan nyt vaan nautittu olosta vauvan kanssa ja syöty sitä suklaatakin mikäli mieli on tehnyt. Halusin kuitenkin ottaa nyt puheeksi toisen raskauden jälkeiseen aikaan liittyvän aiheen, josta ehkä vähemmän puhutaan mutta joka ainakin itseäni on tässä viime aikoina pohdituttanut paljon enemmän kuin raskauskilot.

Vähän reilu kuukausi sitten huomasin yhtenä päivänä, että kappas vaan, kuukautiseni ovat tehneet comebackin. En ollut osannut odottaa niitä lainkaan, sillä viimeksi niitä ei näkynyt eikä kuulunut ennenkuin lopetin imetyksen kokonaan. Ja tällä kertaa ne sitten tulivatkin jo nyt, kesken imetyksen.


Siinä sitten odottelin niiden loppumista ja no loppuivathan ne, mutta vain hetkeksi. Ei mennyt kuin vajaa viikko niin ne alkoivat taas uudestaan. Ja samaan aikaan alkoi ilmetä muitakin jänniä oireita. Normaalisti suht puhdas ihoni pamahti yhtäkkiä täyteen finnejä ja ihoni oli niin epäpuhdas etten ollut moista nähnyt kasvoillani sitten pahimman teini-iän. Normaalisti kuljen arkisin ilman meikkiä niin nyt en enää suostunutkaan näyttäytymään ihmisten ilmoilla ilman kunnon pakkelikerrosta. Myös tukka alkoi rasvoittua ja latistua, suorastaan liimautui päähän kiinni.

Ulkoisten muutosten lisäksi huomasin jatkuvasti olevani todella herkässä mielentilassa, hermostuin helposti, loukkaannuin ja liian usein ei vaan meinannut olla energiaa oikein mihinkään. Olen normaalisti aika tarmokas ja aktiivinen, tykkään suunnitella ja touhuta, mutta nyt olo tuntui ikäänkuin lamaantuneelta. Joinain iltoina vaan makasin sohvalla kun en vain oikeasti jaksanut nousta ylös. Se tuntui oudolta. En tuntenut oloani yhtään omaksi itsekseni, vaan tuntui siltä kuin joku muu olisi ohjaillut käyttäytymistäni ja tuntemuksiani. En keksinyt mitään järkevää syytä olotilalleni, mullahan oli kaikki hyvin, ihana perhe, taloprojekti ja kaikkea. Synnytyksen jälkeinen masennus olisi varmasti ilmennyt jo aikaisemmin eikä mikään masennus olisi selittänyt tällaisia iho-oireita ja muita.

Aloin miettimään meidän imetystä ja tajusin että se oli vähentynyt aika radikaalisti vähän ennen näiden oireiden alkua ja mietin josko oma hormonitoiminta olisi siitä syystä lähtenyt nyt käyntiin vähän liiankin vauhdikkaasti. Olinhan kuin kävelevä hormonipommi. Kun oireet jatkuivat viikosta toiseen, aloin jo vakavissani miettiä koko imetyksen lopettamista. Tyttö ei jostain syystä viihtynyt rinnalla päivisin enää yhtään ja kaikki tuntui vaan kamalan vaikealta. Jotenkin tuolla jossain takaraivossa pysytteli kuitenkin edelleen se sama toive vuoden mittaisesta imetyksestä ja päätin sinnikkäästi vielä yrittää.


Onneksi en mennyt lopettamaan imetystä, sillä nyt pikkuhiljaa huomaan oloni tasantuneen entiselleen. Imetys sujuu taas ja tyttökin on alkanut juomaan taas paremmin maitoa. Se päivittäinen ahdistuneisuus ja maailma kaatuu -fiilikset ovat poissa ja olen taas tuntenut itseni siksi samaksi Emmiksi millaisena olen tottunut elämään. Samalla myös kasvot ovat alkaneet rauhoittumaan. Ihankuin hormonitoiminta olisi pikkuhiljaa tasaantumassa normaalille tasolle.

Esikoisen raskauden jälkeen en muista kokeneeni mitään tällaista, tämä oli jotain ihan uutta. Toki raskausaikanakin sitä oli herkillä, mutta ei tällaisessa mittakaavassa. Tavallaan mielenkiintoista kyllä huomata, miten sekaisin oma hormonitoiminta voi raskauksista ja imetyksistä mennä ja miten suuren työn oma kroppa ja pää tekee siitä palautuakseen.

Onko kukaan muu kokenut tällaista raskauden jälkeen / imetyksen vähennyttyä? Kuinka kauan teillä on mennyt että oma hormonitoiminta on palautunut takaisin ennalleen?

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?

3. joulukuuta 2016

KOLME VUOTTA BLOGGAUSTA


Lapset ovat mulle kaikki kaikessa. Vaikka koen päivittäin huono-äiti fiiliksiä, riittämättömyyden tunnetta, omaan liian usein lyhyen pinnan ja venymättömät hermot niin silti asetan nuo kaksi aina etusijalle, kaikessa. Välillä jopa niin, että unohdan omat tarpeeni ja väsähdän kun en vaan muista huolehtia itsestäni ja omasta jaksamisestani. Once you bring kids into the world, it's not about you anymore. Vaikka oikeasti tiedostankin, että oman jaksamisen kannalta on kyllä muistettava huolehtia lapsien lisäksi itsestäkin eikä unohtaa omia harrastuksia ja tärkeitä juttuja.

Blogi on ollut mulle se oma rakas juttu, jota saan työstää arjen keskellä, suunnitella ja toteuttaa. Ja tällä viikolla tämä tuotokseni täytti jo kolme vuotta. Yhteenkasvettu, tuo hetken mielijohteesta keksitty ja muotoiltu nimi, josta mulla on aina ollut vähän ristiriitaiset fiilikset. Nimi on tuntunut aina samalla vähän nololta, mutta silti jotenkin osuvalta juuri meidän elämään enkä oikeastaan muuta nimeä tälle blogille osaisi enää kuvitellakaan. Jos tässä vaiheessa lähtisin vaihtamaan nimeä niin se olisi sitten suoraan aika perustaa myös uusi blogi vanhan tilalle.



Blogi on kulkenut mukana koko äitiyteni ajan, aina esikoisen raskauden puolivälistä saakka. Elänyt vahvasti mukana meidän elämän ylä- ja alamäissä jo niin kauan etten oikein enää osaisi edes kuvitella millaista arki ilman blogia edes olisi. Viime kesänä sain ensimmäistä kertaa kunnon kirjoitustukoksen ja loppukesästä pohdin jopa koko blogin lopettamista, koska tuijottelin aina vain tyhjää tekstikenttää ja jostain syystä kirjoittaminen ei vain millään meinannut sujua. Onneksi päätin kuitenkin jatkaa, sillä nyt olen saanut tästä taas kiinni ja tämä on alkanut tuntua taas yhtä kivalta touhulta kuin aina ennenkin. Olen saanut taas kiinni omasta tyylistäni kirjoittaa.





Kolme vuotta sitten blogilla oli vain muutama lukija ja vaikka alkuun aloinkin kirjoittamaan tätä vain itseäni varten niin kyllähän sitä lukijakunnan karttuessa alkoi pikkuhiljaa kunnolla innostua siitä että meidän jutut alkoivat kiinnostaa muitakin ja tänne pikkuhiljaa löysi yhä enemmän porukkaa. Olen aina kirjoittanut blogia pääosin harrastuspohjalta ja se on antanut vapauden kirjoittaa asioista mitkä itse olen kokenut tarpeellisiksi. Välillä olen kirjoitellut tiheämmin ja välillä harvemmin. Musta on kuitenkin kiva, että olen saanut blogin kautta aina silloin tällöin myös työjuttuja ja tämän voi ehkä sanoa olevan jonkinmoinen epäsäännöllinen sivutyö.

Tässä vuosien saatossa bloggaamisesta on tullut opittua paljon ja olen huomannut, että ainakaan itselläni lukijamääriin yms. oman blogin kiinnostavuuteen lukijoiden silmissä ei ole vaikuttanut niinkään tiheä postaustahti vaan enemminkin se mitä tänne kirjoittaa. Varsinkin nyt viimeksi loppuraskauden aikaan ja Wilhelminan synnyttyä lukijoita tuli yhtäkkiä aika paljon lisää. Kirjoitin joskus jopa päivittäin, mutta nykyään ei olisi sellaiseen edes mahdollisuutta ja kirjoitustahti on rauhoittunut siitä aika paljon. Tykkään kuitenkin blogin tämänhetkisestä tyylistä enemmän, kirjoitan aina kun on oikeasti asiaa ja jätän sellaiset täytepostaukset kokonaan tekemättä. Ja aion kyllä tehdä tätä niin kauan kun hyvältä tuntuu.



Siinä missä viime vuonna blogi täyttyi paljolti raskausaiheisista postauksista, tänä vuonna postaukset ovat pyörineet enimmäkseen lasten ympärillä. Blogin myötä olen innostunut valokuvauksesta ja nykyään tykkään kovasti kuvata erityisesti lapsia, siksi blogissanikin on paljon kuvia omista lapsistani. Miltonin vauva-aikana en pitkään laittanut pojasta tänne mitään kasvokuvia, mutta nykyään en enää näe asiaa samalla vaan koen että ne ovat lopulta ihan vaan kuvia.

Sen sijaan olen viime aikoina miettinyt paljonkin lapsista ja heihin liittyvistä jutuista kirjoittamista ja luulen, että tästä eteenpäin tulen vähän tarkemmin miettimään millaisia asioita tänne kirjoitan ja miten tarkkaan. Olen kertonut avoimesti meidän pahasta uhmasta ja siihen liittyvistä arjen haasteista, koska se nyt vaan hallitsee tällä hetkellä niin vahvasti meidän arkea joten tuntuisi oudolta vain vaieta siitä kokonaan. Muutamia postauksia olen kuitenkin nyt laittanut täältä kokonaan piiloon, koska näin jälkikäteen on tuntunut että ne ovat ehkä sittenkin liian henkilökohtaisia jättää blogiin loputtomiin. En siltikään kadu että olen niistä puhunut. Ja vaikka jonkun silmään saattaisi vaikuttaa, että tuon avoimesti koko meidän elämän tänne blogiin niin ei se ihan niin ole, on paljon lapsiin ja meidän koko perheeseen liittyviä asioita mistä en koskaan täällä tule kirjoittamaan.


Mutta ihanaa, että te olette siellä ja luette meidän juttuja. Kesällä kun meinasin laittaa pillit pussiin koko blogin kanssa, sain blogin eri kanaviin ihania kommentteja ja tajusin, että enhän mä tätä oikeasti halua lopettaa. Onhan tämä nyt vaan niin kiva harrastus. Joten kiitos, että olette siellä ja jaksatte kommentoida.

Keräsin tähän postaukseen kuvia tältä vuodelta, arkisia hetkiä näistä kahdesta päivänsäteestä. Omia suosikkikuviani, joista suurin osa ei koskaan ole tainnut tänne blogiin edes päätyä. Vielä ehditte myös osallistumaan blogin synttäriviikon kunniaksi järjestettäviin Puine NY pupuviiriarvontaan blogin Facebookissa ja  BEIBAMBOOn lastenvaatearvontaan Instagramissa.

Millaisia blogeja te tykkäätte lukea?

SEURAATHAN BLOGIA JO FACEBOOKISSA?