21. helmikuuta 2017

KOHTA MUUTETAAN

 
  


Blogissa on tässä kuussa ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla, mutta tosielämässä meidän perheessä on vauhtia ja menoa kyllä riittänyt. Remontti on loppusuoralla ja on ollut pakko kiihdyttää tahtia, jotta saadaan talo pian asumiskuntoon. Lisäksi alkukuusta aloitin itse uuden työni NOSH-edustajana, joten tässä uuden opettelussa blogi on jäänyt hieman taka-alalle. Täällä ollaan tuulispäänä juostu asioilta toiselle, mies on ollut kaiken vapaa-ajan ja enemmänkin raksalla ja  lapset on olleet hoidossa kun itse olen käynyt kutsuilemassa. Mutta pakko sanoa, että on kyllä tehnyt niin hyvää päästä tekemään tätä omaa juttua, se on osoittautunut todella kivaksi ja samalla olen päässyt vähän tuulettumaan tästä kotonaolosta. Johan tässä on kuitenkin kohta kolme kuukautta oltu käytännössä yksinhuoltajana, joten oma aika on tullut ihan tarpeeseen.

Meidän remontti on kestänyt nyt siis kohta kokonaiset kolme kuukautta ja muutaman viikon sisään meidän olisi tarkoitus vihdoinkin päästä muuttamaan. Vaikka kaikki alkaa olla ihan hyvällä mallilla jo niin tekemistä vielä on ja lattiat on esimerkiksi kokonaan vielä hiomatta. Vielä muutama viikko sitten talo oli täysi työmaa, mutta nyt kun siellä on käynyt niin se on pikkuhiljaa alkanut näyttämään jo kodilta. Valitettavasti mulla ei ole vielä näyttää kunnollisia kuvia esimerkiksi keittiöstä, wc:stä ja kylppäristä, koska kaikkialla on vielä niin paljon remonttipölyä ja tavaraa muutenkin. Mutta kalusteet alkaisi suurimmaksi osaksi olla paikoillaan enkä kyllä malta odottaa että pääsen näyttämään kuvia lopputuloksesta!

Mutta ihana siitä tulee ja niin meidän tyylinen. Vaaleaa ja yksinkertaista höystettynä pienillä persoonallisilla yksityiskohdilla. Lapsille tulee yksi iso yhteinen huone, meille vanhemmille vähän pienempi makuuhuone vaatehuoneella ja lisäksi alakerrassa kylpyhuoneen yhteydessä on takkahuone, jonka kunnostus jää nyt kyllä täysin muuton jälkeiseen aikaan. Tällä hetkellä se on nimittäin täynnä huonekaluja ja muuta tavaraa, joten se saa toimia säilytyspaikkana siihen asti että päästään siirtämään kaikki niiden oikeille paikoille.

Tämä on kyllä ollut rankka projekti, mutta varmasti palkitseva nyt kun vihdoin ollaan pääsemässä sinne asumaan ja pystytään konkreettisesti näkemään mitä tällä kaikella vaivalla ollaan saatu aikaan. Iso remontti + pikkulapsiarki oli tosiaan aika iso pala kakkua, mutta onneksi kohta voi sanoa että ohi on.

Mitä odotan eniten? No aamukahvin keittämistä uudessa keittiössä, uuden pesukoneen ja kuivausrummun testausta, viikonloppusaunomisia koko perheen kesken ja kuitenkin eniten ihan vaan sitä että päästään taas pitkästä aikaa koko perhe viettämään kiireetöntä aikaa yhdessä paikassa jota  voidaan pian kutsua kodiksi.

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?

1. helmikuuta 2017

SISARUS ON RIKKAUS

 


En oikein tiedä tiedettiinkö silloin vajaa pari vuotta sitten mihin oikein oltiin ryhtymässä, kun alettiin haaveilla toisesta lapsesta vaikka esikoinen oli vielä niin kovin pieni. Kyllähän olin kuullut, että pikkulapsiarki kahden pienen kanssa on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta en usko että koskaan osasin täysin sitä kuvitella ennenkuin pääsin sen itse kokemaan.

Viime kevät ja kesä oli tosi rankka, syksykin vielä. Ja edelleen on, mutta ei enää yhtä pahasti. Jossakin vaiheessa tuntui, että miten tästä arjesta voi selvitä ja menin todellakin päivä kerrallaan eteenpäin. Kunnes se alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. On ollut ihana seurata kuinka lapset ovat tässä vajaan vuoden sisällä toisensa löytäneet. Alkuun Milton totutteli siihen, että elämään olikin tullut mukaan siskoksikin kutsuttu muukalainen ja ei oikein osannut päättää oliko se hyvä vai huono asia. Mimalle sen sijaan Miltonin läsnäolo elämässä on aina ollut itsestäänselvyys ja alusta asti veli on selkeästi ollut hänelle tärkeä. 

Tässä viimeisten kuukausien aikana olen huomannut, että hei, nehän leikkivät yhdessä. Kaivavat yhdessä lelulaatikkoa, ojentavat toisilleen leluja, nauravat. Välillä kinataan, mutta sitten taas jatketaan eikä mistään kanneta kaunaa. Milton on meidän perheessä edelleen ainoa, joka saa päivittäin tytön nauraa hekottamaan ääneen pelkästään olemalla oma ihana itsensä. On ollut myös hauska huomata miten erilaisia nämä kaksi ovat. Toinen supervilli, rohkea ja välitön ja toinen taas vähän rauhallisempi, varovaisempi ja varautuneempi uusille jutuille. Ja silti huomaan heissä niin paljon samaa.

Uuteen kotiin päädyttiin tekemään lapsille yhteinen huone. Siellä oli alunperin kaksi pientä huonetta vierekkäin, mutta huoneiden väliseinä olikin tehty vanhoista vaatekaapeista ja kaappien purkamisen myötä lähti samalla koko seinä. Päätettiin ettei ainakaan toistaiseksi laiteta uutta seinää väliin, vaan annetaan heidän olla yhdessä.

Kaikesta rankkuudesta huolimatta sitä on kyllä vaan niin onnellinen, että heillä on toisensa. Toivoisin, että vaikka toinen onkin poika ja toinen tyttö niin he eivät ajautuisi erilleen vanhempanakaan, vaan pitäisivät aina yhtä ja pysyisivät läheisinä. Koska sisarus on vaan niin suuri rikkaus.

SEURAATHAN JO BLOGIA FACEBOOKISSA?